Minkälainen ihmisestä tulee

Itsestä kiinni, kukaan muu ei sinua poista yksinäisyydestä, jos odotat et muut tulee ja auttaa, petyt koska muut ei tiedä et olet yksin.

Ole avoin ja käy julkisissa paikoissa jo kun näet muita ihmisiä se auttaa, älä sulkeudu ja ole itsesi paras ystävä!

Hävettää edes tutustua ihmisiin kun paljastuu että olen yksinäinen ja omituinen.

Täällä käy neuvoja antamassa sellaiset ihmiset jotka eivät ole yksinäisiä.
Menkää pois huonoine neuvoinenne. Ette voi tajuta yksinäisen ihmisen elämää.
Ihminen kun on tarpeeksi kauan yksin niin ulos lähteminen noin vain ei ole välttämättä helppoa.

Itselläni yksinäisyys alkoi siitä kun en vain jaksanut enää kavereitani ja halusin olla yksin. En tuntenut itseäni yksinäiseksi silloin alussa kun ei ollut enää seuraa. Nyt kun on 20 vuotta kulunut ja tuntee olonsa yksinäiseksi niin tunnen oloni vaikka kaupassa käydessä orvoksi ja pelokkaaksi.
Olen entistä arempi ja lenkillä kun näen muita niin haen pakopaikkaa. Olen ollut lapsesta saakka arka mutta se vain pahenee iän myötä. Haaveilen usein jostain ihan pienestä kuten kirjaston lukupiirissä käymisessä ja monesta muusta mutta koskaan ei tule mentyä vaikka halu olisi välillä kova. Mutta en ole koskaan viihtynyt ihmisten keskellä ja se olisikin vain luonteeni vastaista.

Aloittajalle en voi sanoa muuta kuin että se voi olla luonteenpiirre josta et välttämättä koskaan opi pois.
Tuollainen "itsestä kiinni" ja "ole avoin" ja muu paska kannattaa jättää kirjoittamatta koska ne on typeriä neuvoja. Anteeksi vain, en halua loukata mutta niin se vain on.

Luonteenpiirteitä on turha yrittää muuttaa. Itse olen luonteeltani melakoliaan taipuvainen ja olen väkisin yrittänyt muuttaa itseäni sellaiseksi kuin yhteiskunta haluaa mutta eihän se tietenkään auta. Melankolinen on melankolinen eikä ilopilleriksi muutu.

Ei. Riittävästi saattaa joillekin maistua mutta kylliksi ei saa demokratiakaan. Hissunkissun.

Toisinaan välttelen ihmisiä parhaan mukaan ja toisinaan en. En sanoisi asiaan syntyneen mitään säännönmukaisuutta.

Yksinäisyys tekee ihmisestä vittumaisen paskiaisen.

Itsessäni huomaan että mietin tarkkaan mitä vastaan, punnitsen sanojani. En osaa heittää nopeaa, nokkelaa small talkia. Sanat ovat jotenkin hakusessa, juttua ei vain synny.
Olen kuitenkin sisimmältäni seurallinen ja seuraa kaipaava, siksi ilmeisesti olen hakeutunut alalle jossa kohtaan ihmisiä päivittäin hyvin paljon, käyn keskusteluja.
Tällöin olen kuitenkin sen ammattiroolini suojassa.

Minun yksinäisyyteni alkoi jo lapsuudessa, ainoa lapsi, asuimme metsän reunassa. Lähimailla ei ollut yhtään ainoaa lapsiperhettä.
Kaipasin varhaisessa leikki-iässä kavereita aivan valtavasti. Minut sitten vietiin johonkin kerhoon tms. Olin silmät ymmyrkäisinä muiden lasten levottomuudesta ja äänistä, suoraa sanoen pelkäsin ja pillahdin itkuun. Toiste en sinne enää päässyt koska "ei siitä näköjään mitään tule".

Seuraavat ikätoverikohtaamiset tapahtuivat vasta kouluun mennessä. Kavereita sain jokusen, mutta en saanut pyytää heitä meille enkä mennä heille. Kaikissa kavereiden perheissä oli jotain vikaa kuulemma.

Nuorena karkailin vapaapäivinä muiden seuraan, ei siitä rangaistu mutta toinen vanhemmista saattoi olla mykäkoulussa muutamia päiviä.

Löytyi ensimmäinen seurustelukumppani. Hän oli aivan samaa maata kuin kotiväki, sain olla vain hänen seurassaan. No, olin tietysti tyytyväinen kun oli viimeinkin sitä seuraa. Aikanaan siitä sitten yhteen muutto ja taas asumaan pellon reunaan, Asumisjärjestelyä kyllä protestoin, mutta vaihtoehtona olisi taas ollut yksin olo, ota tai jätä.
Auton käyttö oli lähes tappelua, ettei kuluisi bensaa. Todellinen syy oli varmaan että en pääse kotoa mihinkään. Pyörällä oli aikamoinen matka kaupunkiin.

Vuosien kuluttua tuli ero, se oli suuri helpotus. Tieni vei kauas kotikonnuilta, järjestyi uusi työpaikka ja uusi koti.
Nykyinen kumppani on aktiivinen järjestöihminen, harrastaa myös monenlaista. Hän käväisee työpäivän jälkeen kotona noin pari tuntia ja palaa kun on nukkumaan menon aika. Viikonloppuisin ihan sama vauhti.
Edelleen olen parisuhteessani yksin, täysin yksin.

Omiakin harrastuksia on, mutta ei enää vanhemmalla iällä voi saada tuosta noin vaan uusia ystäviä. Salilla ja jumpissa käydään suorittelemassa se oma hikitreeni ja siitä sitten kohti kotia.
Joskus tämä masentaa, näin se elämä on mennyt minun kohdallani.

Kyllä. Erakosta tulee arempi ja ujompi.

Ja jos ei ole työtä tai käy jossain koulussa, voi olla että jopa kauppaan lähtemisestä tulee ahdistava kokemus. sos. tilanteiden pelko voi syntyä myös jos niitä sosiaalisia tilanteita välttelee liikaa (ehkä vain siksi ettei ole kovin kiinnostunut niistä). Outo juttu mutta itse olen ollut niin kauan yksin, etten ole varma että tiedänkö mitä ystävien kanssa voisi tehdä. Minulla siis ei ole ollut kavereita 7-luokan jälkeen. Minulla on myös MT-ongelmia jotka alkoivat aikuisena. En ole varma, pystyisinkö ylläpitämään minkään laista ystävyyssuhdetta (paitsi ehkä jos minun potentiaalinen ystävänikin on myös erakko).

Asun yksin.elän yksin. en ole sen arempi kuin mutkan ihmiset. Käyn arkena jumpassa. asukastalot toiminossa ymm. ystäviä en löydä kun en siedä tupakoitsijoita,en kaljan,viinin kittaajia.

Yksinäisyys voi tuntua melkein kivulta rinnassa

En osaa enää tulkita ihmisiä ja en ymmärrä kuin suoraa puhetta. Kaikki vihjailu ja sen semmoinen menee suoraan ohi korvien kun en ole tottunut olemaan ihmisten kanssa ja ymmärtämään heidän logiikkaansa.
En myöskään puhu oikein mitään kellekään, koska olen tottunut siihen että en kiinnosta. Ajattelen että mitä väliä oikeastaan millään on. Kaikki tyhjänpäiväinen puhe välillä puuroutuu mielessäni, koska en jaksa pitää siihen fokusta yllä.
Olen huomannut myös olevani vihainen ja epäluuloinen.

Sehä se onkii ku ei jaksa aina ihmisten seuraa, mutta kuitenkin kaipaa, tiijä häntä sit mikä se oikee tapa on olla ja elää.

Loppujen lopuksi olen huomannut, että ihmiset ovat rasittavia ja turhan jauhajia ja olen alkanut viihtyä parhaiten yksin ja nautin kun saan olla rauhassa kotona. Riiittää aivan hyvin, kun hoitaa päivittäiset rutiinit ihmisten ilmoilla ja katselee muita silloin kun itse haluaa noita nähdä.

Joistakin olen huomannut, että ovat ehkä turhan itsekeskeisiä