Pelkäätkö kuolemaa?

mies vainaani jalmari vei minult kuoleman pelon, hää ko kävi rajalla niin ties mitä on kuolemassa. minul hää monast tolkutti sitä että muista etet pelkää ko aika tullee, se on arvokkain ja hienoin kokemus minkä voit saaha koskaa,juur se hetki ko astuu rajan yli.

jote minul ei ole pelkoo, vaikka kuolema on olt lähellä. mutta minun elämän halu on niin kova,etten malttas millää lähtee viellä.

mutta jos tieto tullee että nyt on aika, sillo se on hyväksyttävä ja laskettava elämästä irti, on alettava valmistautuu kute reissuun lähtöö,vaikkaki lopullisee.

jalmari usko uuvellee syntymissee, vaik olikin papin poika ja niin miekii uskon. siitä vähä vanhemmat häntä moittikin. myö käytii kirkossa niinkauan ko appivanhemmat eli,sen jälkee vaa jouluna.

nyt ko olen yksinäin en käy ennää kirkossa ko hautajaisissa. mie erosin parivuotta sitten kirkosta,ihan sen takkii ko aattelen uskosta toisin ko kirkossa puhutaa.

on päivii jollon mieli on harras ,sillo piän
hartaus hetken koton. sytytän kynttilöitä soitan ja laulan mieli virsiä. saatan lukkee voitto viron kirjotuksii ja lähetän korkeuksii kiitoksii kauniista elämästä.

sitte ko miut kuopataa olen pyytänt toivoo avaamaa kirjekuoren jossa on ohjeet mite toimitus tapahtuu. olen kirjottant myös oman "saarnan "se kertoo ajatuksiain ja lohduttaa jälkeejäävii sen toivo lukkee hautalla.

miun maahan panemissee ei pappii tarvita, läheisenpi on rakkain ystävä joka vainajasta välittää.

en välitä leipäpapin sanovan minusta mittää ko ei minnuu tunnekkaa. enkä mie tarvii ennää sanoja ko en ole niitä kuulemassakaa. jälkeejäävät tarvii lohtuu ja heille
jälkikirjotuksein onkin.

kyllä miun appivanhemmat kääntyilis hauassaa:))
jos tietäsivät mitä miniä on tehny, eronnu kirkosta ja kirjottant itte saarnansa.

mie vaan hymyilen iteksein onnellisena,oon uskaltant tehhä ommii päätöksii oman mielen mukkaa. on se minulle niin suur asia,mie joka elin yli 60 vuotiaaksi toisten aivoitusten mukkaa.

joskus mietin että tämäkö onkii olt miun elämän tarkotus, tulla itsenäiseksi ja uskaltaa tehhä niinko tuntee.:)))

kyl se puhe vaa vettää kuolemasta elämän puolelle:))) on tämä niin jumalaista ja viel tällaisena kauniina päivänä aurinko porottaa ja vointikin on hyvä.
paljon terveisiä toivoo lyyli

Totuus on se, että viimeistä kvartaalia kulutan.

Taa päin ajatellessa viimeiset 20v tuntuu menneen kuin heittämällä.

Huomaa, että askel lyhenee. Kuolinilmoituksia selatessa näkee että -40 lukulaisia
karsitaan jo päivittäin.

En pelkää kuolemaa. Jos menis siihen malliin, että olis kokonaan ja peruuttamattomasti
toisten ihmisten auttamana, hyväksyisin
armopillerin.

Sitä voi sanoa ettei pelkää. En itse tiedä pelkäänkö, kun en ole koskaan ollut "nokakkain" sen kanssa. Jos pelkää elämää enemmän kuin kuolemaa, silloin pitäisi päästä lähtemään.

Kyllä pelkään. Pelkään, mitä sitä ennen tapahtuu, josko joutuu kovasti kärsimään. Josko joutuu tehohoitoon, hakataan ja paukutetaan kylkiluut poikki, elvytetään. Tai toivottavasti ei kai ne nykyaikaan enää tämän ikäisiä elvytä.

Josko saa taudin, jossa on kivulias loppu, ei ne aina ne kipulääkkeetkään auta, ja onko tilaisuudessa niitä saamaan.. Esimerkiksi tukehtumiskuolema ei kuulosta miltään mukavalta (keuhkosyöpä) ja haimasyöpä on kuulemma kovin kivulias.

Lopun jälkeen ruumiin kohdalta kaikki kärsimykset ovat loppu. Hautaan pääsy on Suomessa kallista. Tiedän monia, jotka ovat eläissään koko hautajaistouhun etukäteen järjestäneet.

Entäs tuon jälkeen, joudunko ehkä tilille siitä, miten olen elämäni elänyt? Olen tehnyt hyvää sekä pahaa. Joutuuko sielu parka vastuuseen. Sekin askarruttaa. Ei osaa elää niin hyvin ettei olisi mitään katumista.

Ei ole kukaan sieltä tullut vielä kertomaan vastauksia.

- Joutuu kumpaan paikkaan hyvänsä, niin tuttuja on molemmissa, - sanotaan noin leikkimielellä.

On siinä leikki kaukana, jos sielu punnitaan ja kevyeksi havaitaan.

beataB

"Olisin minä vielä halunnut Sinun kanssasi elää", sanoi mieheni kuolinvuoteellaan. Kun itsestä irroitetaan toinen puoli, niin jäljelle jäänyt puolisko on saanut kuolemasta kouriintuntuvan opetuksen. Kuolema on tullut lähelle. Lähelle tullessaan se opettaa ymmärtämään itseään. Vaikka kuinka työssään onkin nähnyt paljon kuolevia, on aivan eri asia, kun läheinen kuolee. Kaikki kuolemme. Se on luonnollista ja luonnon laki. Siksi en pelkää. Kaiken jälkeen aika on parantanut. Minulle on elämä tullut kallisarvoiseksi ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Ainakin luulee tulleensa viisaammaksi ymmärtämään elämää. Jotenkin suhteuttaa elämänsä paremmin tähän kaikkeuden suureen kokonaisuuteen pieneksi osaksi.
"Niin pieneksi kasvoimme äskettäin,
olit vaahteran lehdellä vierelläin.
Niin väljästi mahduimme sekunnin rakoon
kuin aika ois entänyt onnemme jakoon.
Ei silmäni kanna ilon laidasta laitaa,
niin pieneksi joskus tulla taitaa."

mutta toivon, että saisin kuolla nopeasti ns. saappaat jalassa. Olisi surkeaa joutua toisten hoidettavaksi ja makaamaan vaipoissa toisten vaivoina.
Katumisaikaa en usko tarvitsevani, sillä olen 'yläkerran isännän' kanssa hyvissä väleissä.

Ja yritän pitää mielessäni runon, jossa neuvotaan ihmisiä viemään ystävälleen kukkia ja osoittamaan hyvyyttä silloin kun ystävä vielä elää, eikä kantaa sitten itkien hautakummulle kukkakimppuja.

Loppukevennys: Rovasti kysyi kuolevalta ns. vanhaltapojalta, että oliko tällä mielessään sellaista, jonka tekisi toisin.
- No kun nyt tarkemmin aattelen, olisin tehny jakauksen toiselle puolelle päätä.

Minusta tuntuu (tieteellsemmin sanottuna mutu-tuntuma), että useimmat ihmisistä pelkää enemmän ELÄMÄÄ! Sellaisen käsityksen saa, kun kuuntelee, katselee ja/tai lukee ns. mediaa. Päivittäinen uutisvista on pullollaan valitusta ja vaikerrusta milloin mistäkin asiasta. Kun ihmiset voi pääsääntöisesti pahoin, pitää sitä pahoinvointia "lääkitä" esim. rajattomalla kuolemaa halveksumalla ryyppäämisellä. Eikös se kerro siitä, että ihmiset eivät pelkää kuolemaa, vaan pelkjäävät elämää?! vaan haluavat ehdoin

Kevään muuttuessa kesäksi, kirsikkapuut luovat lumivalkoisen vaipan ympärilleen, näyttävät kuin olisivat hääjuhlassa, mieluummin ajattelisi häitä, kun hieman melankolisesti kuolemaa.

Kuolema, kuoleminen tapahtumana, siinä vaivutaan koomaan ja hiljaa lakataan olemasta.Ei siinä mitään ihmeellistä ole, muistamme hänet "ikinuorna" tai "ikääntyneenä". Kummallista henkilö ei vanhene tapahtuman jälkeen, itse me muutumme.
Se miten valmistautua lähtöön onkin jo laajempi asia. Kun yrittää pitää asiat tärkeys järjestyksessä myös ihmissuhteet eiköhän niillä pärjäile.
Siteeraan lopuksi:
Kivikkaho. Neidon laulu.
..........
"On ilta. Mutta ei kuitenkaan
minun sieluni uuvu yöhön.
Jokin minussa jää yhä valvomaan,
kuin kiintyen uuteen työhön,
kuin valkoista vaippaa valmistaen,
jonka silloin ylleni puen,
kun unohdan parvet tuhansien
vain yhdelle antautuen."

Nautitaan elämästä ja elämisestä, kukin paarhaaksi katsomalla tavalla, Kerätään elämän selkäreppuun; uusia myönteisiä eväitä uteliaalla mielellä.Näillä eväillä sitten jatketaan matkaa.

Jään kohtapuolin eläkkeelle. Toivoisin, että minulla olisi vielä edessä hyviä eläkepäiviä. En minä oikeastaan pelkää kuolemaa, mutta minua harmittaisi, jos en saisi nauttia eläkeajastani.

Äitini oli vanhainkodissa. Siellä oli joku toinen, joka pelkäsi kuolemaa. Äitini oli aivan tuohtunut: "Kuvittele nyt! Ihminen on 85-vuotias ja pelkää kuolemaa."

Jotkut sanovat, että oikein odottavat sitä, koska se on niin jännittävä kokemus. Minä en tiedä, mitä siihen sanoisi. - Minulla oli ystävä, joka ei sallinut omaisten haudata itseään. Hän testamenttasi ruumiinsa lääketieteellisiin tutkimuksiin. (Olen kuullut, ettei tutkimuksiin toivota kovin vanhoja "ruumiita".) Kesti vuoden, ennen kuin omaiset saivat laskea hänen uurnansa hautaan. Se tuntui jotenkin itsekkäältä.

Minulla oli täti, joka vielä kuolemansakin jälkeen piikitteli vanhustentalon asukkaita. Hänellä oli tapana kutsua heitä "vanhoiksi kalkkunoiksi". Testamenissaan hän määräsi, että kaikille vanhustentalon asukkaille pitää tarjota hänen kustannuksellaan kalkkunapäivällinen.

Minä haluaisin jättää jotakin kummipojalleni, mutta on pakko myöntää, ettei se ole kuin sotkuinen huoneisto, jonka hän sitten joutuu siivoamaan ja myymään.

mieheni kuoleman jälkeen.
Kirjoitin päiväkirjaan; Miksi kohtalo osoitti Sinua sormellaan ja vei sinne ajattomuuden rajan taakse. Minä pelkään elämää, elämää josta Sinä olet pois. On vaikea ajatella huomista menneisyyden kuvat silmissä, onnelliset päivät rinnallasi ajatuksissa ja tulevaisuuden toiveet haaveissa. Niin paljon jäi Sinun haaveistasi toteutumatta, niin moni toive täyttymättä, - ja uskotko,- minä pelkään huomista, pelkään, etten jaksa pitää kiinni siitä heikosta korresta joka minua kantaa, en uskalla heittäytyä elämän virtaan purjehtiakseni huomiseen,- - kaikkiin tuleviin huomisiin, ilman Sinua. Luotan siihen mistä niin usein puhuimme.. kun toinen on mennyt edeltä, on hän vastassa kun jälkeen jäänyt saapuu.
Rakkaani, minä pelkään elämää!!!
Ojenna kätesi ja vedä minut luoksesi, ota minut mukaasi...- - et ole ehtinyt vielä kauaksi, kuulethan kuinka huudan nimeäsi..----
Viimeisen portin takana odotat, ojennat kätesi ja tiedämme ettei kuolemaa tarvitse pelätä... se tuo meidät yhteen jälleen. Jokainen päivä tuo minua lähemmäksi... odotathan...
-----------
Ja yhä vielä... jokainen päivä on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tänäänkään ei kuolema pelota, vaikka en tiedä siitä mitään, tiedän, että meillä jokaisella on aikamme, sekä syntyä että kuolla.

Martinus Biberachilaisen hautakirjoitus vuodelta 1489;
< > Elän, vaan en tiedä kuinka kauan,
kuolen, vaan entiedä milloin,
kuljen, vaan en tiedä minne;
hilpeyttäni en lakkaa ihmettelemästä.< >