Sairastuin kolme vuotta sitten uupumusmasennukseen erinnäisten asioiden yhteensattumasta. Työolot olivat hankalat henkisesti, kotona sattui ja tapahtui....läheisiä kuoli pienen ajan sisällä... Pikku hiljaa kuihduin, painoni tippui yli 10 kiloa ilman syytä..tai syy oli se, etten syönyt juuri mitään. Työpanokseni oli erittäin tasaista kokoajan, mutta en vain muistanut mitään...tai ketään...Muisti oli hävinnyt. Hiukset tippuivat,mustat rinkulat olivat silmien ympärillä ja aliravitsemus oli erityisen vakava. Fyysiset kivut ja paniikkikohtaukset olivat päivittäisiä,valvoin usein kokonaisia öitä, pelkäsin ihmisiä, enkä katsonut ketään silmiin....Oireita oli vaikka kuinka paljon. keväällä 2002, minä 27-vuotias naisihminen olin loppuun palanut...Itse en sitä tajunnut ollenkaan. Mieheni sai minut lääkäriin, jonka jälkeen alkoi tapahtua. Itkin koko lääkärissä olo ajan, enkä pystynyt puhumaan juurikaan mitään. Lääkäri oli ihana ja määrätietoinen. Hän kehotti aloittamaan Seronil-lääkityksen ja terapian.
Tilanne nyt kesä 2005..... Olen uudessa työpaikassa, edennyt uralla, terve....kunhan muistan aina levätä,fyysiset kivut jäivät, ehkä fibra-kipuja...en tiedä...mielentila tasainen, lääkitys lopetettu vuosi sitten ja elämännälkä palannut:)Itkut ja naurut ovat entisellään....ja SE pilke palannut silmänkulmaan;) Toivottavasti tämä rohkaisi edes yhtä ihmistä hakemaan apua, sitä saa aivan varmasti!! HAUSKAA KESÄÄ KAIKILLE !!!
Tilanne nyt kesä 2005..... Olen uudessa työpaikassa, edennyt uralla, terve....kunhan muistan aina levätä,fyysiset kivut jäivät, ehkä fibra-kipuja...en tiedä...mielentila tasainen, lääkitys lopetettu vuosi sitten ja elämännälkä palannut:)Itkut ja naurut ovat entisellään....ja SE pilke palannut silmänkulmaan;) Toivottavasti tämä rohkaisi edes yhtä ihmistä hakemaan apua, sitä saa aivan varmasti!! HAUSKAA KESÄÄ KAIKILLE !!!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hienoa kuulla että olet selviytynyt :)
Toivotan erittäin hyvää jatkoa teille, sinulle uudessa työpaikassa ja miehellesi, joka on jaksanut olla tukenasi (vaikket sitä tuossa suoraan sanonut..)!
Olen suorittaja ja sitäkautta hakenut hyväksyntää, ensin lapsena ja sitten aikuisena. Tunteet ovat hukassa, koska niitä ei lapsena ole opetettu. Nyt ajatellen olen joutunut ostamaan suoritteillani jokapäiväisen hyväksynnän olemassaolostani. Perhe on jäänyt sivuseikaksi. Muutama vuosi sitten tunne oli ettei enää mikään riitä. Takaraivossa painoi taakka joka oli kuin musta möykky joka söi voimia.
Vuoden olen syönyt aurorix lääkitystä ja käynyt terapiassa. Ensin psykiatrin kanssa ja nyt musiikkiterapiassa. Syyt ovat selvillä, mutta mieli maassa. Nyt tuntuu että olen montunpohjalla josta ei ole minkaanlaisia tikkaita ylös. Väsyttää eikä haluja tarttua minkäänlaisiin asioihin. Työt kuin tervanjuontia. Olisi mielenkiintoista kuulla millä keinoin selvisit eteenpäin.
Tuo riittämättömyyden tunne oli mulle kans hyvin tuttua. Yritin miellyttää kaikkia ihmisiä eri tavoin, joka söi mua kanssa sisältäpäin. Toivoisin, että löytäisit uuden työpaikan, joka motivoisi sua toisella tapaa tekemään töitä. Työpaikan vaihto autto mua suunnattomasti.
Lisäksi olen opetellut sanomaan EI, se on sana, joka pitää opetella sanomaan, muuten hyväksikäytetään ihan sumeilematta. Erona sun tilanteeseen, perheen tuki on ollut erittäin tärkeä, kaikki läheiseni tiesi, että olen sairas. Sovittiin äidin kanssa alussa, että hän soittaa mulle joka päivä, koska hän huomasi parhaiten heti mieheni jälkeen, oliko päivä parempi vai huonompi. Yhtäkkiä, eräänä kesäaamuna huomasin, että niitä parempia päiviä oli jo yksi enemmän....Tarkoitan, että ajatukseni olivat jo valoisempia ja ääneni oli hiukan voimakkaampi...Sairaana ollessani ääneni kuulemma tuli kuin haudan takaa, kuten äitini sanoi.
Katso ulos ikkunasta, hoida viherkasvejasi ja mene luontoon liikkumaan, kuullostaa typerältä, mutta niin mä sain voimia itselleni. Aluksi pelkäsin olla ulkona yksin, silloin mieheni vei mut sinne. Istuttiin ja katsottiin lintuja, kasveja ja kukkia. Vähitellen aloin liikkumaan yksinkin. Tiedän, että on hankala nousta sängystä, ja lähteä liikkumaan, mutta yritä silti.
Kun ekan kerran tiskasin vuoteen, sekin oli hieno kokemus, kuullostaa tosi naurettavalta. Kun eka kerran imuroin vuoteen, melkein itku pääsi, kun huomasin, että olin itse oma-aloitteiseti siivonnut.
Ihmettelen, kuinka mieheni jaksoi olla rinnallani ne ajat, ei seksiä, ei vaimoa, joka tajuaisi mistään mitään..... Mutta nyt vuonna 2005, olen elossa ja olen ylpeä siitä:)! Toivon sulle maailman parasta aikaa tälle kesälle, oikeasti! Elämä on ihan elämisen arvoista!
Kiitos kannustuksesta! Tuo suorittaminen on lähtenyt lapsuudesta saakka, koska silloin vasta tunsi olevansa hyväksytty. Sama tahti ja tahdottomuus jatkuivat kymmeniä vuosia. En syytä vanhempiani, koska heilläkään ei ollut muuta mahdollisuutta selviytä kuin suorittamalla, eikä heillä ollut muuta mallia. Murrosikäkin katosi kiltteyteen. Nyt oma perhe on tukena, kiitos vaimolle että jaksaa. Omat sisaret ovat myös suuressa arvossa, koska osa on käynyt saman lävitse. Sisälläni olevan pikkupojan suru on suuri. Kokematta on jäänyt paljon. Juha Tapion kappale Poika kertoo paljon siitä miten tunnen. Olen surun kuopassa, enkä haluaisi vielä sieltä pois. Pikkupoika ei ole vielä itkenyt kaikkea pahaa oloa ulos.
Osaisimpa jo nauttia tulevasta kesästä. Liian monta kesää on mennyt elämyksiä metsästäessä. Omien lasten puolesta olen onnellinen, sillä olen saanut jotain poikki tästä sukupolvien ketjusta.
Aurinkoisia päiviä.
Heippa kaveri:)!
Uupumusmasennus on kilttien ihmisten sairaus, kuten olet huomannut. Toivon, että sanot kerran päivässä EI jollekin sellaiselle asialle, jota et halua tehdä.
Muistat nämä ajat ensi kesänä, kun kaikki on jo paremmin, lupaan sulle sen. Itse olen pystynyt nyt vasta ajattelemaan, miten kauheaa oli se aika, kun en pystynyt hallitsemaan itseäni. Haluan edelleen potkia sua persiille, ja psyykata eteenpäin:)!!
piti luettuani edellisiä kertoa tämä,että tosi on ,masennuksesta voi toipua.En varmasti jaksanut uskoa enään kolmen vuoden taistelun jälkeen tulevani terveeksi.Niin vain on ja nautin taas elämästä.Aikaa kului toipumiseen ja päivät,hetket olivat vaihtelevia.Nyt ei ole ollut kuukausiin vaikeita hetkiä.Lääkkeitä en enää tarvitse ja muukin aiemmin tositärkeäksi kokemani apu on voitu lopettaa.Elän tasapainoista onnellista elämää.Toivon,että mahdollisimman moni kohtalotovereista jaksaa vaikeina aikoina uskoa parempaan.Minä olin keskivaikeasti masentunut ja nyt terve.
Toisten tahdon toteuttaminen, miellyttäminen ja sitäkautta suorittamalla haettu hyväksyntä lähtee lapsudesta alkaen. Vanhemmat pitivät "hyvää" huolta ulkoisesti. Tärkeintä oli näyttää ulospäin miten hyvä perhe ja hyvät lapset. Syli, lämpö, oma tahto ja tunne eivät päässeet kasvamaan. Murrosiän kapinaa ja irtatumista ei tullut, nyt tuntuu ettei voinutkaan, koska tunnetasolla ei ollut sitä mistä irrottautua. Olen elänyt vain muille, ulkopuolisille,
Itserakkautta ei ole ollut, eikä ole vieläkään. MITEN SITÄ KASVATETAAN? Ei omaa tahtoa, sellainen tyhjä olotila ellei impulsseja tule ulkoapäin. Itsekkyys sensijaan lisäntyi.
Tällähetkellä "pikkupojan" (ikää nyt reilu 40) suru on vallitseva. Herkkä ja haavoittuva.
Näen maailman mahdollisuuksia ja elämää täynnä, mutta ei ole voimia eikä tahtoa tarttua siihen. Millaista terapiaa? Musiikkiterapiassa käyn. Se antaa mielikuville ja tunteille mahdollisuden. Tulevaisuuteen (eläään) ei vain ole mielikuvia. Erilaiset terapiaryhmät?
Täällä eräs, joka opettelee sanomaan ei...sen myötä menetin aviomiehen,joka sai lapset huijaamalla...ystävät on kaikonnu,onneksi yhtä lukuun ottamatta.Uudet tuttavuudet katsovat kieroon,kun suojelen itseäni.Niin kumpi parempi,en tiedä.Raskasta on tämäkin elämä pitää omia puolia!
Tuo laulu, sen sanat kertoo munkin elämästä vaikka olen kyllä nainen. Mun oli pakko yrittää miellyttää isää, tein kaikkeni että minäkin olisin hyväksytty. Se ei kuitenkaan riittänyt. Edelleen on se tunne, että on turha mitään yrittää, kun kuitenkaan en kelpaa. Omaa tahtoa ei mulla oo, kaikki aika menis vain toisten miellyttämiseen. Siispä olen vaan enkä tartu mihinkään, kun en halua enää ketään yrittää miellyttää.
Liian monta vuotta on jo mullakin hukkunut johonkin, joka päivä edelleen valuu tyhjiin. Mitään ei jää käteen. Ei iloa,ei hymyä saa irtoamaan.
Tiedän miellyttämisen tunteen ja siitä on vaikeaa irtautua. Vieläkin tulee itselle paha mieli, kun kieltäytyy jostain asiasta, mutta on vain oltava tiukkana ihan itsensä takia. Tsemppiä ja hauskaa kesää:)!
minulla melkein sama tarina,ja olen nyt toipumassa,vielä sairaslomalla,mutta joku päivä
aijon palata töihin.Vahvempana kuin koskaan.
Onnea sinulle ja ole vahva
etsi miellyttäviä asioita elästä kun vaikeudet eteen tulee.Jotenkin tuntuu että puhuvien/ymmärtävien ystävien tuki on tärkeää.
Olisi kiva saada vaan uusia ystäviä.
Ihanaa olla oma itsensä.
Toivon sullekin sydämeni pohjasta, että jaksat olla oma ihana itsesi!! Hauskaa Kesää:)!