En tiedä, kiinnostaako tekstini ketään. Ne voivat jättää lukematta, joita ei kiinnosta. Aion kuitenkin kertoa tarinani niille, jotka saattaisivat saada siitä edes himpun itseluottamusta elämän vaikeiden asioiden edessä.
Taustaksi: Olen saanut kristillisen kasvatuksen. Minulla on kaksi pikkusiskoa, isoveli ja pikkuveli. Vanhempani ovat edelleen yhdessä. Olen luonteeltani ollut aina aika itsenäinen ja "kanaemomainen".
Tapasin 14-vuotiaana unelmieni miehen. Siis miehen. Hän oli minua kymmenen vuotta vanhempi. Aloimme ikävistä kommenteista ja kieroista katseista huolimatta seurustella. 15-vuotiaana aloitin ammatilliset opintoni sekä lukion. 17-vuotiaana (himpun vaille 18) muutin pois kotoa, en uhmaspäissäni vaan koska tunsin ajan olevan oikea. Asiasta oli puhuttu vanhempien kanssa aikaisemminkin, eivätkä he sitä kauhistelleet.
18-vuotiaana muutin mieheni kanssa yhteen ja kihlauduimme. Opintojani oli vielä 1½ vuotta edessä. Varotoimista huolimatta vauva ilmoitti tulostaan (lääkekuurini ilmeisesti heikensi ehkäisypillereiden tehoa, en älynnyt pillereitä mainita lääkärin kysyessä käyttämistäni lääkkeistä). Noh, minkäs sille sitten teet. Raskausaika oli miljoonien sekaisien tunteiden aikaa, pahoinvointia, väsymystä ja selkäsärkyä. Monesti kyseenalaistin päätökseni antaa raskauden jatkua, mutta kuitenkin tiesin, että se oli minulle ainoa oikea vaihtoehto. Kolmannen opiskeluvuoden ja miljoonien ilkeiden mulkaisujen jälkeen jäin kotiin ja 19-vuotiaana synnytin ihanan, upean, pienen poikavauvan. Meidän enkelimme. Myöhemmin samana kesänä menimme naimisiin mieheni kanssa. Ja voitte varmaan kuvitella miten mummot taas rivissä kauhistelivat, että ohhoh!
Puoli vuotta pikku enkelimme kanssa oli ihanaa. Olin luopunut villistä elämästäni jo ennen lukioaikoja, eikä lapsen kanssa kotona oleminen tuottanut minulle tuskia. Se oli ihanaa. Väsytti välillä, mutta mies oli tukena. Syksyllä aloitin jopa yhden iltalukion kurssin, jotta saisin hieman omaa aikaa. Jaoimme kotityöt miehen kanssa tasan, siis ottaen huomioon että itse olin päivät kotona. Jotenkin elämä oli niin pirun aurinkoista =) Kaveritkaan eivät siinä menossa unohtuneet.
Loppusyksystä... pieni aurinkomme menehtyi keuhkoissa jylläävään virukseen. Aivan äkkiarvaamatta. Yhtenä aamuna hän vain ei herännyt. Syyllisyyteni helpottamiseksi (ah, kuina itsekästä!) sain myöhemmin kuulla, ettei virukselle todennäköisesti olisi kuitenkaan voitu tehdä mitään. Olin puoli vuotta kuin haamu.
Seuraavana syksynä palasin kouluun, suoritin vuodessa lukion ja ammattiopinnot loppuun. Mieheni aiemmista sitkeistä yrityksistä huolimatta, vasta kouluun palatessani sain taas elämäsyrjästä kiinni. Vasta tässä vaiheessa keskustelimme vuodentakaisista tapahtumista ensi kertaa kunnolla, ja tajusin häpeäkseni, etten ollut koskaan mieheni tukena. Vain tosin päin.
Tuollaisesta ei koskaan pääse yli, mutta tarinani pointti on se, että ihminen on vahvaa tekoa. Se kestää muiden arvostelun, kauhistelun, elämänmuutokset, odottamattoman yllätykset ja jopa sydäntäraastavan surun.
Nyt 26-vuotiaana kahden lapsen äitinä ja onnellisena vaimona katson taaksepäin, ja tajuan, että paljon on käyty läpi. Aikuiseksi en nimittäisi itseäni vieläkään, paljon on kasvettavaa ja vielä enemmän nähtävää. Ihminen ei ole koskaan "valmis", mutta taimikin selviää.
Toivon sydämestäni voimaa kaikille odottaville äideille ikään ja kokoon katsomatta. Luottakaa siihen pieneen voimaan, joka teissä on. Se kyllä kasvaa tarpeen vaatiessa.
Taustaksi: Olen saanut kristillisen kasvatuksen. Minulla on kaksi pikkusiskoa, isoveli ja pikkuveli. Vanhempani ovat edelleen yhdessä. Olen luonteeltani ollut aina aika itsenäinen ja "kanaemomainen".
Tapasin 14-vuotiaana unelmieni miehen. Siis miehen. Hän oli minua kymmenen vuotta vanhempi. Aloimme ikävistä kommenteista ja kieroista katseista huolimatta seurustella. 15-vuotiaana aloitin ammatilliset opintoni sekä lukion. 17-vuotiaana (himpun vaille 18) muutin pois kotoa, en uhmaspäissäni vaan koska tunsin ajan olevan oikea. Asiasta oli puhuttu vanhempien kanssa aikaisemminkin, eivätkä he sitä kauhistelleet.
18-vuotiaana muutin mieheni kanssa yhteen ja kihlauduimme. Opintojani oli vielä 1½ vuotta edessä. Varotoimista huolimatta vauva ilmoitti tulostaan (lääkekuurini ilmeisesti heikensi ehkäisypillereiden tehoa, en älynnyt pillereitä mainita lääkärin kysyessä käyttämistäni lääkkeistä). Noh, minkäs sille sitten teet. Raskausaika oli miljoonien sekaisien tunteiden aikaa, pahoinvointia, väsymystä ja selkäsärkyä. Monesti kyseenalaistin päätökseni antaa raskauden jatkua, mutta kuitenkin tiesin, että se oli minulle ainoa oikea vaihtoehto. Kolmannen opiskeluvuoden ja miljoonien ilkeiden mulkaisujen jälkeen jäin kotiin ja 19-vuotiaana synnytin ihanan, upean, pienen poikavauvan. Meidän enkelimme. Myöhemmin samana kesänä menimme naimisiin mieheni kanssa. Ja voitte varmaan kuvitella miten mummot taas rivissä kauhistelivat, että ohhoh!
Puoli vuotta pikku enkelimme kanssa oli ihanaa. Olin luopunut villistä elämästäni jo ennen lukioaikoja, eikä lapsen kanssa kotona oleminen tuottanut minulle tuskia. Se oli ihanaa. Väsytti välillä, mutta mies oli tukena. Syksyllä aloitin jopa yhden iltalukion kurssin, jotta saisin hieman omaa aikaa. Jaoimme kotityöt miehen kanssa tasan, siis ottaen huomioon että itse olin päivät kotona. Jotenkin elämä oli niin pirun aurinkoista =) Kaveritkaan eivät siinä menossa unohtuneet.
Loppusyksystä... pieni aurinkomme menehtyi keuhkoissa jylläävään virukseen. Aivan äkkiarvaamatta. Yhtenä aamuna hän vain ei herännyt. Syyllisyyteni helpottamiseksi (ah, kuina itsekästä!) sain myöhemmin kuulla, ettei virukselle todennäköisesti olisi kuitenkaan voitu tehdä mitään. Olin puoli vuotta kuin haamu.
Seuraavana syksynä palasin kouluun, suoritin vuodessa lukion ja ammattiopinnot loppuun. Mieheni aiemmista sitkeistä yrityksistä huolimatta, vasta kouluun palatessani sain taas elämäsyrjästä kiinni. Vasta tässä vaiheessa keskustelimme vuodentakaisista tapahtumista ensi kertaa kunnolla, ja tajusin häpeäkseni, etten ollut koskaan mieheni tukena. Vain tosin päin.
Tuollaisesta ei koskaan pääse yli, mutta tarinani pointti on se, että ihminen on vahvaa tekoa. Se kestää muiden arvostelun, kauhistelun, elämänmuutokset, odottamattoman yllätykset ja jopa sydäntäraastavan surun.
Nyt 26-vuotiaana kahden lapsen äitinä ja onnellisena vaimona katson taaksepäin, ja tajuan, että paljon on käyty läpi. Aikuiseksi en nimittäisi itseäni vieläkään, paljon on kasvettavaa ja vielä enemmän nähtävää. Ihminen ei ole koskaan "valmis", mutta taimikin selviää.
Toivon sydämestäni voimaa kaikille odottaville äideille ikään ja kokoon katsomatta. Luottakaa siihen pieneen voimaan, joka teissä on. Se kyllä kasvaa tarpeen vaatiessa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Halusin vain kertoa osanottoni. Kertomuksesi sain minut kyyneliin. Ihminen tosiaan on aika vahva olento, ainakin silloin kun on pakko olla. Jaksamisia!
Nyt on jo elämässä enemmän aurinkoa kuin pilviä =) Kiitos!
Otan myös osaa menetykseesi! Lapsen kuolema on jotain, joka pysäyttää. En voi sanoa, että tiedän mitä olet läpikäynyt, kun en (onnekseni), mutta oma veljeni on menettänyt kaksi lastaan ja se kaiken muun oheella oli liian raskasta hänen kannettavakseen.
Olin lukenivani, että tavallaan syytätä itseäsi tapahtuneesta tai luulet, että olisit ehkä voinut tehdä jotain? Tajuta että hän on kipeä? Tosin, lueskelin nyt omalla vapaudellani hieman rivien välistä..Mutta tahdoin vain sanoa, että joskus elämässä tapahtuu asioita, joille itse ei voi mitään. Ja sen joutuu hyväksymään, vaikka kipeää tekisikin. Ja se on sitten oma prosessinsa, tajuta, ettei olekkaan kaikki valtias tai selvännäkijä ;)
Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti elämällä on antaa paljon vastalahjaksi sille, mitä on ottanutkin.
Jokainen lapsensa menettänyt vanhempi - tai ystävänsä menettänyt nuori tai sisaruksensa menettänyt lapsi - siis lähes jokainen jonkun menettänyt varmasti miettii jossain vaiheessa, mitä olisi voinut tehdä toisin. Mitä olisi pitänyt sanoa, mitä tehdä tai mitä näyttää ajoissa.
Syytin itseäni tuosta kauan, eikä lääkärin sanatkaan nostaneet sitä taakkaa harteilta ihan helposti. Oli helpompi syyttää omaa virhettä kun yrittää ymmärtää, miksi tuollaista muuten tapahtuu. Jossainhan on PAKKO olla vikaa, jos tuollaista pääsee tapahtumaan? Ja totta kai vika oli minussa, ihmisessä, jonka tehtävä oli pitää huolta siitä pikkuisesta. Itseinholla ja "mitä olisi pitänyt tehdä toisin" -ajattelulla vältti todellisen surutyön pitkän aikaa, usko pois! Mutta senkin aika koitti, ja olen kyllä jo kauan sitten ymmärtänyt - siis järjellä - että vika ei ole minun. Pienistä, ahdistavista aavistuksista näen unia todennäköisesti lopun ikäni...
Jotta en itsestäni aivan marttyyriä tee, minun täytyy rehellisyyden nimissä tunnustaa, että syytin myös Jumalaa joka on "maailman paskin olento", lääkäriä joka ei herättänyt lastani henkiin, äitiäni joka oli unohtanut mainita että tällaistakin voi elämässään kohdata, miestäni, joka ei käskenyt minun mennä vilkaisemaan pikkuistamme kun kävin yöllä vessassa... naapuria, joka ei sinä ainoa yönä voinut mekkaloida: olisi herännyt meteliin, mennyt katsomaan pikkuistani ja MUKA voinut tehdä jotain, vaikka sehän ei ole totta.
Mutta riittävän pitkän arpomisen ja syyttelyn jälkeen siitä pääsin yli. Melko hyvin itse asiassa. Vasta toisen lapseni kohdalla minulle kolahti, että lapsi on lahja, jota minä en omista ja joka ei ole minun "käytettävissäni"... hänelle voi siis tapahtua asioita ilman minun toiveitani ja käskyjäni. Se (mikä lie?) joka on lahjan antanut, voi sen myös ottaa... yritän vain olla kiitollinen laina-ajasta, vaikka se on välillä pirun vaikeaa.
Elämä on antanut minulle miehen ja kolme lasta, ja vienyt meiltä yhden pienokaisen. Lopputuloksessa olisi kai kuitenkin aihetta kiittämiseen?
Niin, kiittämistä tosiaan on, mutta se vaan kuulostaa niin hullulta...en siis sillä, että ei saisi olla kiitollinen. Enpä osaa tätä selittää.
Siinä kyllä olet oikeassa, että sitä syyttää itseään. Niin minäkin lapsena luulin, että kun en rukoillut tarpeeksi siskoni puolesta, niin kuoli (hullu juu) ja tätä nykyään mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, ettei veljeni olisi itseään hengiltä saanut (ja tein ihan kaikenoikeasti) ja olen ikävästi kiitollinen näistä lapsista joita minulla on ja kamalasti ajattelen, että olen ainakin heidät saanut pitää. Mutta se tuntuu hullulta, olla kiitollinen siitä, että veljeni kuoli eikä yksikään lapsistani, koska sitähän se ainakin itselläni on. Vaikeaa..
Mutta hyvää kesää sinulle kuitenkin ja hienoa, että olet päässyt "yli" Toivottavasti kälynikin joskus pääsee..siinä määrin miten siitä nyt voi yleinsäkkään päästä.
Hyvää kesää teidän perheelle!