Tieteen yleisiä ongelmia
------------------------
Eihän tämä maailma suinkaan valmis ole. Osalle ihmisistä, varsinkin niistä, jotka eivät ole olleet tekemisissä tieteen kanssa, voi olla muodostunut illuusio tieteen nykytilan kaikkivoipaisuudesta. Todellisuus on kovin toisenlainen. Ihmiskunnan tietomäärä kaikesta huolimatta on todella rajallinen.
Toisaalta kautta aikain ihmiskunta on tuottanut tietoa, jossa on paljon hyödyllisiä rakennusaineita tulevaa kehitystä ajatellen. Osa ajatuksista vain on hylätty, taikka oikeastaan ko. ideoiden ja teorioiden on annettu painua taka-alalle huolimatta siitä, että niissä olisi ollut varsin käyttökelpoisia näkemyksiä.
Myös monien tieteenharjoittajien näkökulma on varsin rajallinen. Eräs ongelma on tieteen pirstaloituminen.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000020&conference=681&posting=22000000008433768
Tieteessä valitettavasti perustellaan uskottavuutta varsin alkukantaisilla näkemyksillä taikka käsityksillä. Arvovaltaisena pidetty tutkija ei välttämättä kykene löytämään luonnosta todellisia, uusia piirteitä. Eräänä ongelmana on myös todellisen sisäisen kontrollin vähäisyys tai sen kokonaan puuttuminen. Monella alallahan vallitsee sisäänpäinlämpiävä konsensus-henki, jolloin kollegan työtä ei uskalleta katsoa kriittisesti, taikka näkemykset eivät kantaudu debatiksi asti. Näin huolimatta yleisestä käsityksestä tieteen itsekontrollista, todellinen kontrolli usein puuttuu. Tiedettä leimaa myöskin elitistisyys. Usein kuvitellaan, että tiedettä voisi harjoittaa vain tietyt lähtökohdat omaava henkilö. Tiede on monopolisoitu eliitin edustajien temmellyskentäksi. Korkeakoulumaailmassahan eliitiksi katsottu väki toimii usein varsin kyseenalaisesti.
Tieteellistä kritiikkiä pitäisi voida esittää myös yliopistomaailman ulkopuolelta. Nykyisinhän tiedeväki ei huomioi kritiikkiä taikka uuden teorian esittäjää, mikäli hänen mainettansa ei katsota riittävän vakuuttavaksi! Tämä ajatushan on vanhanaikainen mm. siinä mielessä, että maineeseen vaikuttavat lähes kaikki muut seikat kuin todelliset ansiot!
Todelliset luovat nerot, kuten vaikkapa Albert Einstein, eivät koskaan olleet hyvissä väleissä valtavirtauksen edustajien kanssa. Einsteinilla ehkä parhaimpina aikoina läpimurtonsa jälkeen toki oli oma kannattajakuntansa. Vastaavia tapauksia löytyy vaikka millä mitalla. Ajatellaanpa esimerkiksi Minna Canthia ja muita hänen aikanaan Jyväskylän yliopistossa opiskelleita. Tällöin lähes kaikki edelläkävijät erotettiin kesken opintojensa!
Miksi pitäisi aina olla niin, että uusien taikka tavalla tai toisella tuoreiden, valtavirrasta poikkeavien näkemysten kannatuspohja kasvaa vasta todella pitkän viiveen jälkeen?
Kritiikkiä psykiatriasta
------------------------
Myös psykiatrian olisi edullista katsoa itseään peiliin. Psykiatrisen alan edustajien suhtautuminen arvosteluun ja erilaisiin näkemyksiin vaikuttaa monellakin tapaa jopa sairaalloiselta.
Suomessa vallitsevan kokoontumisvapauden nojalla luulisi olevan mahdollista, että esimerkiksi me tämän palstan psykiatriakriitkot perustaisimme Suomeen yhdistyksen, jolla ei olisi minkäänlaisia kytköksiä lääketeollisuuteen eikä lääkäri- taikka muuhun hoitopalvelubisnekseen. Yhdistyksen riippumattomuus ko. tahoista olisi välttämätön edellytys asioiden eteenpäin viemiseksi. Yhdistyksessä voisimme tuoda näkemystämme esille laajemman kansalaiskeskustelun muodossa. Lisäksi voisimme pyrkiä tarjoamaan artikkeleitamme psykiatrisen alan julkaisuihin, myös kansainvälisiin. Ainakin lukijakirjeiden muodossa luulisi olevan mahdollista saada ajatuksiamme läpi, ainakin vähitellen ja pitkäjänteisen työn tuloksena!
Kaikki voivat voittaa!
----------------------
Maailmanparantamista pidetään Suomessa hulluutena. Siitä huolimatta me emme voi olla passiivisia sivustakatsojia! Jokaisella on vastuu ihmiskunnan tulevaisuudesta! Psykiatrian ongelmien purkamisella olisi kauaskantoiset yhteiskunnalliset vaikutukset. Luovuus mahdollistuisi nykyistä paremmin ja siitä olisi mittavaa kansantaloudellista etua. Ilmapiiri vapautuisi, ihmiset uskaltaisivat olla sitä, mitä he todellisuudessa ovat ja uskaltaisivat kulkea kohti niitä tavoitteita, joita he aidosti pitävät tärkeinä!
Terveessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ei esiinny väkivaltaa eikä monia muitakaan ongelmia. Tätä näkymää voidaan tarkastella ideaalitilana, vaikka siihen pyrkiminen vaatikin monen ihmisen valtavan suuren työpanoksen pitkän ajan kuluessa. Ideaalitilojen maalailua ei tule torjua haihatuksena. Erilaisia skenaarioita ja toisaalta uusia teorioita rakennettaessa on uskallettava katsoa paras mahdollinen vaihtoehto! Muuten menetämme monia ajatuksia turhiin kompromisseihin!
Psykiatrian kehittäminen ja koituu lopulta eduksi myös alan toimijoille. Silla eihän työ maailmankaikkeudesta lopu, se vain muuttaa alati muotoaan. Vaikka luopuisimmekin lopulta tietyistä rakennelmista, riittää maailmassa tehtävää myös terapiasektorin alalla!
------------------------
Eihän tämä maailma suinkaan valmis ole. Osalle ihmisistä, varsinkin niistä, jotka eivät ole olleet tekemisissä tieteen kanssa, voi olla muodostunut illuusio tieteen nykytilan kaikkivoipaisuudesta. Todellisuus on kovin toisenlainen. Ihmiskunnan tietomäärä kaikesta huolimatta on todella rajallinen.
Toisaalta kautta aikain ihmiskunta on tuottanut tietoa, jossa on paljon hyödyllisiä rakennusaineita tulevaa kehitystä ajatellen. Osa ajatuksista vain on hylätty, taikka oikeastaan ko. ideoiden ja teorioiden on annettu painua taka-alalle huolimatta siitä, että niissä olisi ollut varsin käyttökelpoisia näkemyksiä.
Myös monien tieteenharjoittajien näkökulma on varsin rajallinen. Eräs ongelma on tieteen pirstaloituminen.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000020&conference=681&posting=22000000008433768
Tieteessä valitettavasti perustellaan uskottavuutta varsin alkukantaisilla näkemyksillä taikka käsityksillä. Arvovaltaisena pidetty tutkija ei välttämättä kykene löytämään luonnosta todellisia, uusia piirteitä. Eräänä ongelmana on myös todellisen sisäisen kontrollin vähäisyys tai sen kokonaan puuttuminen. Monella alallahan vallitsee sisäänpäinlämpiävä konsensus-henki, jolloin kollegan työtä ei uskalleta katsoa kriittisesti, taikka näkemykset eivät kantaudu debatiksi asti. Näin huolimatta yleisestä käsityksestä tieteen itsekontrollista, todellinen kontrolli usein puuttuu. Tiedettä leimaa myöskin elitistisyys. Usein kuvitellaan, että tiedettä voisi harjoittaa vain tietyt lähtökohdat omaava henkilö. Tiede on monopolisoitu eliitin edustajien temmellyskentäksi. Korkeakoulumaailmassahan eliitiksi katsottu väki toimii usein varsin kyseenalaisesti.
Tieteellistä kritiikkiä pitäisi voida esittää myös yliopistomaailman ulkopuolelta. Nykyisinhän tiedeväki ei huomioi kritiikkiä taikka uuden teorian esittäjää, mikäli hänen mainettansa ei katsota riittävän vakuuttavaksi! Tämä ajatushan on vanhanaikainen mm. siinä mielessä, että maineeseen vaikuttavat lähes kaikki muut seikat kuin todelliset ansiot!
Todelliset luovat nerot, kuten vaikkapa Albert Einstein, eivät koskaan olleet hyvissä väleissä valtavirtauksen edustajien kanssa. Einsteinilla ehkä parhaimpina aikoina läpimurtonsa jälkeen toki oli oma kannattajakuntansa. Vastaavia tapauksia löytyy vaikka millä mitalla. Ajatellaanpa esimerkiksi Minna Canthia ja muita hänen aikanaan Jyväskylän yliopistossa opiskelleita. Tällöin lähes kaikki edelläkävijät erotettiin kesken opintojensa!
Miksi pitäisi aina olla niin, että uusien taikka tavalla tai toisella tuoreiden, valtavirrasta poikkeavien näkemysten kannatuspohja kasvaa vasta todella pitkän viiveen jälkeen?
Kritiikkiä psykiatriasta
------------------------
Myös psykiatrian olisi edullista katsoa itseään peiliin. Psykiatrisen alan edustajien suhtautuminen arvosteluun ja erilaisiin näkemyksiin vaikuttaa monellakin tapaa jopa sairaalloiselta.
Suomessa vallitsevan kokoontumisvapauden nojalla luulisi olevan mahdollista, että esimerkiksi me tämän palstan psykiatriakriitkot perustaisimme Suomeen yhdistyksen, jolla ei olisi minkäänlaisia kytköksiä lääketeollisuuteen eikä lääkäri- taikka muuhun hoitopalvelubisnekseen. Yhdistyksen riippumattomuus ko. tahoista olisi välttämätön edellytys asioiden eteenpäin viemiseksi. Yhdistyksessä voisimme tuoda näkemystämme esille laajemman kansalaiskeskustelun muodossa. Lisäksi voisimme pyrkiä tarjoamaan artikkeleitamme psykiatrisen alan julkaisuihin, myös kansainvälisiin. Ainakin lukijakirjeiden muodossa luulisi olevan mahdollista saada ajatuksiamme läpi, ainakin vähitellen ja pitkäjänteisen työn tuloksena!
Kaikki voivat voittaa!
----------------------
Maailmanparantamista pidetään Suomessa hulluutena. Siitä huolimatta me emme voi olla passiivisia sivustakatsojia! Jokaisella on vastuu ihmiskunnan tulevaisuudesta! Psykiatrian ongelmien purkamisella olisi kauaskantoiset yhteiskunnalliset vaikutukset. Luovuus mahdollistuisi nykyistä paremmin ja siitä olisi mittavaa kansantaloudellista etua. Ilmapiiri vapautuisi, ihmiset uskaltaisivat olla sitä, mitä he todellisuudessa ovat ja uskaltaisivat kulkea kohti niitä tavoitteita, joita he aidosti pitävät tärkeinä!
Terveessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ei esiinny väkivaltaa eikä monia muitakaan ongelmia. Tätä näkymää voidaan tarkastella ideaalitilana, vaikka siihen pyrkiminen vaatikin monen ihmisen valtavan suuren työpanoksen pitkän ajan kuluessa. Ideaalitilojen maalailua ei tule torjua haihatuksena. Erilaisia skenaarioita ja toisaalta uusia teorioita rakennettaessa on uskallettava katsoa paras mahdollinen vaihtoehto! Muuten menetämme monia ajatuksia turhiin kompromisseihin!
Psykiatrian kehittäminen ja koituu lopulta eduksi myös alan toimijoille. Silla eihän työ maailmankaikkeudesta lopu, se vain muuttaa alati muotoaan. Vaikka luopuisimmekin lopulta tietyistä rakennelmista, riittää maailmassa tehtävää myös terapiasektorin alalla!
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kyllä minä olen valmis ajamaan Asiakkaan asiaa psykiatrisessa hoidossa. Tosin olen jo liittynytkin kotiseutuni asiakasyhdistykseen eli mielenterveysyhdistykseen. Osin tällaiset yhdistykset täyttävät sosiaalisen yhdessäolon ja kivan tekemisen tarvetta.
Toisaalta niissä on mukana myös muutosta haluavia ja muutoksen puolesta työskenteleviä kansalaisia.
"Oma" yhdistykseni julkaisee mm. omaa lehteä, jossa on hoitokriittisiäkin kirjoituksia. Pari kuukautta sitten yhdistyksemme iskuryhmä kävi levittämässä tätä lehteä Suomen Psykiatriyhdistyksen kevätpäivillä.
Yhdistyksellämme on myös oma nettipalstansa keskustelufoorumeineen. Siellä ei sanaa säästellä.
Yhdistyksen kotipaikka on Helsinki. Jäseniä on kuitenkin jo nyt aivan muualtakin. Eräs yhdistyksemme jäsenistä kirjoittaa parhaillaan yleiseen jakoon tarkoitettua kirjaa psykiatrisen hoidon vääristymistä.
Aivan uuden yhdistyksen perustamisen etu on, että perustajat saavat (kunnes mukaan tulee muitakin) kehittää sen oman makunsa mukaiseksi. Valmiiseen yhdistykseen liittymisen etu taas on, että säästää jopa vuosia kestävän, kuluttavan pohjatyön ja tapaa helposti muita, ainakin samansuunatisesti ajattelevia. Missä tahansa ihmisten muodostamassa yhdistyksessä mielipiteet menevät lopulta ainakin hiukan ristiin.
Tsekkaapa tämä:
http://www.mielenterveyshelmi.fi/keskustelu.php
oli selityksesi, enkä oikein pysynyt kärryillä.
Mutta jos jotain ymmärsin niin olet sitä mieltä että psykiatriaa olisi kehiteltävä. No eikös sitä kehitellä vähän joka kantilta. Se on vaan aikaa vievää hommaa.Ihmisiä kun ei voi oikein käyttää koekaniineina miten vaan.
Haluan ksysyä että onko sinulla mitään mielipidettä terapioista?
Mielestäni psykiatria on akuuttihoitoa enimmäkseen ja lääkitys sen mukaan. Joissakin tapaukissa lääkkeillä voi hoitaa koko sairauden, mutta vielä useammin lääkitys ei paranna vaan siihen tarvitaan sen lisäksi vielä terapiahoitoa. Kaikissa tapaukissa ei terapiakaan auta, esim. luonnevioissa.
Juuri luonnevikaisten hoito onkin se hankalin nykyään koska ei ole lääkettä eikä terapia heihin tehoa.Hiedän osaltaan olisi toivottavaa että tiede keksisi jonkin ratkaisun.
Mitkä normit ihmisen tulee mielestäsi täyttää, että hän olisi Pyhä Keskikertainen "Luonnehäiriötön"?
Miten määrittelet luonnevian? oletko varma, ettet itse kuulu joukkoon?
Eikö olisi parasta, että jokainen hyväksyisi luonteensa ja arvioisi itselleen luonteenomaista toimintaa, niin ettei olisi liikaa vaivaksi itselleen tai muille? Tarvittaisiin vähemmän lääkkeitä ja terapioitakin.
Itsehyväksyntä ja toisen ihmisen hyväksyminen ehdoitta sukupuoleen, ikään, terveyteen, rotuun, uskontoon tms. katsomatta on arvokasta. Toimintaa sen sijaan on syytä arvioida ja yhteiselämän ja elämän kannalta normittaa: tehdä ei voi mitä tahansa, mutta "luonnevikainenkin" voi olla, kun itse tulee sen kanssa toimeen eikä häiritse muita.
Mitä mieltä olette?
viestiäsi, joten en voi vastata siihen.
tarkoitetaan persoonallisuushäiriöitä, mitkä ovat kroonisia ja pysyviä. Aivan hyvin tiedät että on paljon ihmisiä joilla on luonnevika, vaikka yritätkin väittää ettei ole sairauksia eikä näinollen vikojakaan. Viat siirrät yhteiskuntaan.
En ole luonnevikainen, jos se nyt sinua tippakaan kiinnostaa oikeastaan, koska sinun mielestä ei ole sellaisia olemassakaan.
Tuo "vikojen" pysyvyys on psykiatrisen valöheen kestohitti! Mieti, mitä siitä seuraa!
En ole nähnyt yhtään tutkimusta, jossa tuo "pysyvyys" olisi voitu aukottomasti todistaa!
Tässä hieman lisänäkemystä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000020&conference=681&posting=22000000008669631
Oli siis kyse psykiatrisesta VALHEESTA. Tätä kuvaa myös Juice Leskisen näkemys:
Sillä piispa kun on mustasukkainen
hän syytteli jumalanpilkasta:
"Sinä pastori liehuvatukkainen
voisit sääntöjä pikkasen vilkasta"
Psykiatrian heikkous nykymuodossaan on juuri siinä, ettei se juuri miltään osin perustu tieteeseen. Käytännössähän tieteen tarkoitus joiltakin osin on totuuden etisintä. Totuutta ihmisen "mielestä" ehkä haluamme etsiä, mutta koska meillä ei ole olemassa tieteellistä näyttöä ja riittävää tutkimustuloksia ihmismielestä, niin me emme siis voi myöskään hoitaa mieltä tieteellisin keinoin. Mielenterveysala on toki myöntänyt, että lääkitykset perustuvat oireiden nujertamiseen. Joudumme siis jälleen kyseenalaistamaan sen, että kumpi on suuremnpi oire, aiheuttaa vapaudenriiston, leimaantumisen ja suoranaisen taikka välillisen taloudellisen ongelman toiselle vai se, että potilaaksi katsotulla on elämässä meneillään muutos jota haluttaisiin keinolla taikka toisella hallita "potilaan" yksityisyyttä loukkaamalla??
Psykiatria nykymuodossaan on kuin uskonto. Uskonto, koska luodaan kuvaus epätodellisesta. Kuvasta on siis luomassa henkilö, joka ei näe ympäristöään todellisesti. Mikäli sanomme vinoutuneesti maailmaa katsovaa sairaaksi siksi, että hänen todellisuudentaju ei ole kohdallaan, niin meitä syytetään omien teorioiden kumoamisesta. Kyse siis varmemmin siitä, että vinoutuneesti maailmaa katsova ihminen ei halua hyväksy järkevää ja tieteellistä selitystä ihmisen käytökselle sen enempää kuin maailman kaikkeudelle. He siis tarvitsevat ja haluavat jonkilaisen uskonnon. Tämä mielestäni väärin siksi, että se osa ympäristöstä joka ei tunnusta epätieteellisiä ja uskonnollisia taikka scifipohjaisia selityksiä, niin joutuu kaikesta huolimatta kärsimään muiden uskonharjoittamisesta.
Miksi mielenterveys/sairaus keskusteluja ja hoitoa ja pidetään tärkeänä?
Me haluamme yhdistää yhteiskunnan huonovointisuuden, henki ja muut rikokset mielenterveyteen. Näin ehkä on, mutta todellisuudessa henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia tehdään samalla tapaa vuodesta toiseen hoitopalveluista riippumatta. Näiltäosin meilenterveydenhoidolla ei ole kytköstä rikollisuuteen edes ennaltaehkäsevässä muodossa.
Itse mm. olen jo useamman vuotta herännyt tyytyväisenä aamulla lukemaan ensimmäisiä uutisia, joissa kerrotaan murhista, tapoista ja pahoinpitelyistä, joissa en itse ole ollut osallisena.
Kuka tulee hoidetuksi?
Hoidetuksi tulee melko varmasti harmiton ihminen, joka syystä taikka toisesta halutaan katsoa eriarvoiseksi muihin nähden. Ymmärtäähän kaikki toki sen, että rääpäleen oloinen lanttumaakari on tarpeen tullen viipaloitu ja kuopattu silmänräpäyksessä, joten kovin harmillista ihmistä tuskin halutaan hoitaa tavanomaiasissa olosuhteissa. Mikäli ihminen on itselleen taikka muille vaaraksi, niin olemme jo monessakin tapauksesa nähnyt, että ihminen on sitä lääkkeissä taikka ilman, sairaalassa taikka kotona. Käytännössä siis jos sairaalassa on oikeilla perusteilla 10-20%, niin todellisia silmiinpistäviä oireita esiintyy vain alle 10% potilaista. Loput on ns. väkipakolla hoitoon raahattuja taikka ehkä vapaaehtoisesti kierrätystavaraksi katsottua henkilöä.
Miksi hoidot ei tuota tulosta?
Samat ihmiset palaavat kerta toisen jälkeen mieleneterveystoimistoon. Miksi, pitäisihän heidän saada hoitoa? Todellisuudessa ei ole olemassa sellaista tieteellistä tapaa ja fyysistä lääkitystä jolla hoitaa ihmistä, joka kokee syystä taikka toisesta henkisiä ongelmia. Henkiset ongelmat ovat lyhyesti sanottuna sitä, että miten me kohtelemme toisiamme. On toki sanontoja, että niin metsä vastaa kun sinne huudetaan jne.. Pitävät täysin paikkaansa, mutta mielenterveyden hoidossa nämä hoitajat eivät välttämättä edes kykene miellyttämään potilaitaan. Vanhoja piukakpipoisia ja älykyydeltään vajaita hoitajia ja lääkäreita, joilla pahimmillaan voi olla jopa toisarvoinen päämäärä esim. hallita yksilöä ja tämän tulevaisuutta. Miksi minun pitäisi antaa keskivertotyhmän lanttumaakarin ohjailla, voihan fyysisesti ja käytöksen perusteella henkisesti sairas naapurinikin tehdä mitä haluaa?
Kyllä psykiatrialla on siinä tieteellistä pohjaa kuin lähdekriittisellä historiankirjoituksellakin, eli että mitään ei tiedetä varmaksi, mutta näin ja näin voidaan tulkita, että ihmisen rakenne ja käyttäytyminen olisi tällaista ja tällaista ja siitä tässä tilanteessa johtuisi tätä ja tätä. Jossain määrin siis pystyttäisiin jo ihmisen mielen sairastamista ymmärtämään varsinkin jos yleisesti olisi pyritty teorioita kehittämään relevantimmiksi. Asia alkoi mennä mönkään siinä, kun jo jonkunverran oltiin haparoitu riittävääkin tietoa, niin osittain sen vuoksi, että siitä "tiedosta" omaiset saivat sätkyjä omaantuntoonsa, kun se "tieto" viittasi perhelähtöisyyteen, varsinkin äitilähtöisyyteen, keksittiin nykykuvantamismenetelmien varjolla ja lääketeollisuuden hurratessa tämä n.s. biologinen suuntaus, eli että me olemme ***vain*** biologisia tietokoneinta välittäjäaineineen, joihin ei ole muuta mahdolisuutta vaikuttaa kuin medikalisaatio. Ja sitähän tässä runsain mitoin saamme ja lääketeollisuus ja hoitohenkilökunta hekottelee ja hurraa.
Mikäli lähestymme ihmismieletä biologisena tietokoneena, niin mielestäni tunnepitoinen toimintojen hallinta, epäloogisuus ja keskivertoälykkyys voitaisin jo tulkita sairaudeksi taikka vajaavuudeksi. Olemme jo tottuneet käsittelemään kehitysvammaisikin ihmisarvoisemmin ja ymmärtäneet esim. henkilön luontaisten toimintojen esim. hormoonien vaikutuksia käytökseen, joten moni sairaudeksi katsottavalla asialla on olemassa liiaksi luonnollisia ja terveitä ja harmittomia ominaisuuksia ollakseen sairautta. Ihmettelnkin siis millä oikeudella me katsomme toista terveeksi ja toista sairaaksi vaikka kumapasellakin on samaisessa ympäristössä omat vahvat ja heikot puolensa. Meidän siis pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota toisen vahvuuksiin ja pyrkiä hyödyntämään toistemme ominaisuuksia, jotta voisimme olle täydellisempi ja sopusointuisempi kokonaisuus. Mielenterveydenhoidossa siis mielestäni monen hoitajan ja lääkärin kohdalla tulee esille ne ominaisuudet, jotka pikemminkin haittaavat työn onnistumista. Henkilö ei siis ole sovelias mielenterveydenhoitaja taikka lääkärin työhön sen enempää kuin kioskin myyjäksi. Monelle lääkärille ja hoitajalle on myös vaikeata ymmärtää ja sisäistää muuta kuin omaa elämäänsä ja olemassaoloonsa. Miten he siis voisivat ymmärtää toisia?
Perinnöllisyyttä taikka perhelähtöisyyttä ei olla koskaan missään tutkimuksessa kyetty osoittamaan olemassaolevaksi. Niiltäosin kun yhteneväisyyksiä löytyy, niin samoin joudumme kyseenalaistamaan sairauden olemassaolonkin. Tuolla logiikalla ne perheet joissa on enemmän kuin yksi lapsi, mutta yksi sairaaksi katsottu lapsi, niin perinnöllisyys ja alttius sairaudelle pitäisi olla myös terveeksi katsotussa.
viestisi sisältöön.
Eihän nyt sivistyneet ihmiset voi moittia vanhempiaan joten keinolla millä hyväänsä on nyt sitten keskittävä muut selitykset.
Vaikka eihän siinä ollutkaan tarkoitus syyttää vanhempia vaan todeta heidän suuri osuutensa lastensa psykkiseen kehitykseen. Lapsen ja vanhempien, varsinkin äidin välinen vuorovaikutus haluttiin psykiatriassa heittää roskakoriin, mistä lääketiede rikastui huimaavasti.Terapautit ja analyytikot eivät ole riippuvaisia lääketehtaista ja he saavat rauhassa tonkia näitä lapsen ja vanhempien vuorovaikutuksia.
Ihmis-suhde asioihin käytännössä soveltuu tieteeksi pikemminkin psykologia jota sitten psykiatria. Psykologiallakaan ei kyetä vaikuttamaan muuta kuin osassa tapauksissa. Käytännössä siis silloin kun potilas on itse avuntarvitsija, eikä esim. joku muu perheenjäsenja silloin kun hoitajan ja potilaan kemiat toimivat. Harvoin siis miehen ja naisen taikka pojan ja aikuisen naisen kemiat toimivat sen enempää kuin tytön ja aikuisen miehen.
Yllätävän usein esim. perheen sisäisissä ongelmissa hoidetuksi tulee täysin väärä ihminen. Voimme toki katsoa, että lapsella on ongelma ja ongelmat juontavat vanhempien käytöksestä, mutta ei ole olemassa sellaista lapsen hoitoa, joka korjaisi vanhempien virheet. Useimitenhan lapsi joutuu psykologille taikka psykiatrille siksi, että vanhemmat ovat asian katsoneet tarpeelliseksi. Helpompaa olisi siis poistaa vanhempien haamut kuin jatkuvasti hoitaa lasta. Eihän vuotavaa auton rengasta täytetä jatkuvasti ilmalla, jotta sillä pystyisi ajamaan. Jossakin vaiheessa ongelman ytimeen pitää puuttua ja rengas pitää paikata taikka vuotava venttiili paikata jos haluamme pitää ilmat renkaan sisällä.
Psyiatriaa en ole koskaan pystynyt käsittämään tieteenä. Vaikkakin psykiatriassa käyettään rajuja ja fyysisiä hoitomenetelmiä, niin sairauksia on kovin vaikeata pystyä osoittamaan olemassaoleviksi sairauksiksi ja fyysisemmätkin hoitokeinot perustuvat pikemminkin kurittamiseen. Nykymaailma ei juurikaan anna oikeutta fyysisille kuritustoimille saati esim. vapaudenriistoihin joita oikeus ei ole määrännyt. Jonkilaista laittomuutta siis pidetään psykiatriassa hoitokeinona. Väkivaltaisempi ja poikeaavampi osa hoitoa löytynee siis edelleen lääkäreistä ja hoitajista.
Olen havainnut monelta taholta saatuja tietoja ajatellessani, että meidän hoitopaikkamme ja hoitotapamme ovat nykymaailman pahan keskittymä. Siellä missä meitä hoidetaan ja ne jotka meitä "hoitavat" ivaten, pilkaten ja hörönaurua nauraen väärinkäyttävät, pahoinpitelevät, kiusaavat ja riistävät vapauden täysin kenekään valtuuttamatta. Ei siinä mitään, pahaa alkaa olla ja ennekin on ollut enemmän piilossa Suomineidon hameen alla vaika kuinka paljon, se ei vain ole ollut samalla tavalla julkeasti esillä kuin nykyään joka tuutissa.
Omituinen suhtautuminen yhteiskunalta terveydenhuoltoon. Mikäli poliisi riistää vapauden turhaan, niin valtionkonttori maksaa korvauksen. Mikäli poliisi riistää vapauden kiusaltaan ilman riittäviä perusteita, niin poliisi menettää virkansa ja joutuu oikeudessa vastuun tekosistaan. Mikäli lääräki tekee väärin, niin minkäänlaista vastuuta ei ole olemassa.
Meillä päin pk-yrittäjien toiveita hoidettavien osalta kuunellaan parempiarvoisemmin kuin muita. Tiedän jopa omasta kotikaupungistani kolme pk-yrittäjää, jotka ovat ajaneet omat jälkeläisensä taloudellisiin ongelmiin ja sysänneet aikuiset mielenterveyspalveluiden käyttäjäksi ja vastuulle. Todellisuudessa moni pk-yrittäjän jälkeläinen on täysin kunniallinen ja täyspäinen työntekijä, joka joutuu pakostakkin maksamaan verot joilla mielenterveyspalveluita pyöritetään. Samalla hoitoa vaativat yrittäjät voivat olla isojakin verohuijareita. Kyse pienemmässä yrityksessä ei siis ole lööpeistä tutuista ulkopuolisen kirjanpitäjän vilpistä, vaan suoranaisesta "omat ja tekijöiden työt kuititta ja verotta" tyylistä.
Ketähän terveysviranomaiset loppujenlopuksi haluavat palvella?