K. H. Wiik noin 1910-luvulla.
Karl Harald (K. H.) Wiik (13. huhtikuuta 1883 Helsinki – 29. kesäkuuta 1946 Helsinki) oli suomalainen toimittaja ja vasemmistolainen poliitikko. Hän loi poliittisen uransa suurelta osin Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa (SDP), mutta oli sotavuosina perustamassa siitä erkaantunutta Sosialistista eduskuntaryhmää ja sittemmin Suomen Kansan Demokraattista Liittoa (SKDL). Hän säilytti koko ikänsä vakaumuksensa johdonmukaisena kautskylaisena sosialistina, mikä ajoi hänet ristiriitoihin sekä sosiaalidemokraattien että kommunistien kanssa.
Wiik oli kansanedustajana 1911–1918, 1922–1929, 1933–1941 ja 1944–1946 sekä presidentin valitsijamiehenä vaaleissa 1925, 1937 ja 1940.[1]
Ura vanhassa työväenliikkeessä
Wiik syntyi Helsingissä ruotsinkieliseen porvarisperheeseen; hänen isänsä Frithiof Wiik oli ammatiltaan kauppias.[1] Wiik aloitti poliittisen toimintansa varhain. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1900[1] ja liittyi seuraavana vuonna Suomen Ruotsalaiseen Työväenliittoon. Hän oli vasta 19-vuotias, kun hänet seuraavana vuonna, 1902, valittiin liiton puheenjohtajaksi.[2] Wiik aloitti toimittajanuransa avustamalla ruotsinkielisiä työväenlehtiä, ja vuosina 1903–1907 hän oli Arbetaren-lehden toimittaja.[1] Vuoden 1905 suurlakon jälkeen hän alkoi esiintyä myös suomenkielisissä järjestöissä.[2]
Sosialidemokraattisessa puolueessa hän aluksi vierasti puhdasoppista linjaa ja oli kiinnostuneempi kansallisista harrastuksista.[3] Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1910, ja hänet palkattiin Työväen Arkiston hoitajaksi Yrjö Sirolan jälkeen, missä tehtävässä sitten jatkoikin muiden toimiensa ohella vuoteen 1929.[1]
Wiik valittiin SDP:n puoluetoimikuntaan vuonna 1910. Hän asettui ensi kerran ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa 1911 ja tuli heti valituksi.[2] Wiikin ”marxilais-kautskylainen” linja alkoi hahmottua näihin aikoihin. Kielitaitoisena nuoresta Wiikistä tuli jo 1910-luvulla SDP:n kansainvälisten yhteyksien asiantuntija, ja hän piti samanaikaisesti yhteyttä sekä jääkäriliikkeeseen että Venäjän bolševikkeihin, joiden molempien hän uskoi voivan auttaa Suomen itsenäistymistä. Lenininkin hän oli tavannut ensi kerran jo 1910.[3] Suomeen paennut Lenin majoittui elokuussa 1917 päivän ajaksi Wiikin kotiin Helsingin maalaiskunnan Malmilla.[4] Wiik kuului Edvard Gyllingin ja Kullervo Mannerin ohella Suomen sosiaalidemokraattien valtuuskuntaan, joka neuvotteli Suomen itsenäisyydestä Leninin kanssa Smolnassa 27. joulukuuta 1917. Lupaus Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta annettiinkin juuri heille, jo ennen Suomen senaatin edustajien Carl Enckellin ja K. G. Idmanin saapumista paikalle.
Vuosien 1917–1918 Suomen sisällissotaan johtaneessa kehityksessä Wiik yritti puoluetoimikunnassa jarrutella vallankumouslinjaa viimeiseen asti. Kun Väinö Tannerin kaltaiset oikeistososialidemokraatit jättäytyivät sivuun radikalisoituneen puolueen toiminnasta, Wiik yritti viimeiseen asti mukana pysymällä estää väistämättömän. Kun puoluejohto 25. tammikuuta 1918 lopullisesti päätti kumoukseen ryhtymisestä, Wiik erosi protestiksi puoluetoimikunnasta. Hän kieltäytyi ottamasta poliittista vastuuta vallankumoushallinnossa, mutta suostui toimimaan kielenkääntäjänä ja sihteerinä Yrjö Sirolan alaisuudessa kansanvaltuuskunnan ulkoasiainosastossa. Sodan jälkeen Wiik piilotteli oman turvallisuutensa vuoksi maan alla kevääseen 1919 saakka, sillä valkoiset rankaisivat monia kapinaan syyttömiäkin työväenliikkeessä toimineita. Tänä aikana hän kirjoitti syksyllä 1918 tilityksen Kovan kokemuksen opetuksia: Sananen Suomen työväelle, jossa hän arvosteli sotaan johtanutta kehitystä ja hahmotteli työväenliikkeen uutta, rauhanomaisempaa linjaa.[3]
SDP:ssä
Wiik palasi politiikkaan ja SDP:n puoluetoimikuntaan vuonna 1919,[3] jossa hän edusti nyt keskilinjaa; oikealla olivat puoluetta johtaneet ”tannerilaiset”, vasemmalla Eino Pekkalan kaltaiset vasemmistososialistit, jotka siirtyivät vuonna 1920 kommunistien kanssa perustamaansa Sosialistiseen Työväenpuolueeseen. Tämän jälkeen Väinö Huplin, J. W. Kedon ja Wiikin johtama ”keskusta” muodosti SDP:n vasemman laidan.
Wiik erosi toiseen kertaan puoluetoimikunnasta vuonna 1920, tällä kertaa protestina puolueen linjaukselle Ahvenanmaan kysymyksessä. Hän kannatti Ahvenanmaan oikeutta erota Suomesta samalla logiikalla kuin oli kannattanut Suomen oikeutta erota Venäjästä.[3] Wiik oli 1920–1921 SDP:n ruotsinkielisen pää-äänenkannattajan Arbetarbladetin päätoimittaja ja jatkoi lehden avustajana sen jälkeen 1939 asti.[1][3] Hän palasi eduskuntaan vaaleissa 1922. Kun puolueen ”keskusta” onnistui vuoden 1926 puoluekokouksessa väliaikaisesti selättämään Tannerin, valittiin Wiik SDP:n puoluesihteeriksi. Puoluesihteerinä hän pyrki pysyttelemään ryhmäkuntien ulkopuolella ja saattoi jatkaa tehtävässä, vaikka tannerilaiset palasivatkin puo
Karl Harald (K. H.) Wiik (13. huhtikuuta 1883 Helsinki – 29. kesäkuuta 1946 Helsinki) oli suomalainen toimittaja ja vasemmistolainen poliitikko. Hän loi poliittisen uransa suurelta osin Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa (SDP), mutta oli sotavuosina perustamassa siitä erkaantunutta Sosialistista eduskuntaryhmää ja sittemmin Suomen Kansan Demokraattista Liittoa (SKDL). Hän säilytti koko ikänsä vakaumuksensa johdonmukaisena kautskylaisena sosialistina, mikä ajoi hänet ristiriitoihin sekä sosiaalidemokraattien että kommunistien kanssa.
Wiik oli kansanedustajana 1911–1918, 1922–1929, 1933–1941 ja 1944–1946 sekä presidentin valitsijamiehenä vaaleissa 1925, 1937 ja 1940.[1]
Ura vanhassa työväenliikkeessä
Wiik syntyi Helsingissä ruotsinkieliseen porvarisperheeseen; hänen isänsä Frithiof Wiik oli ammatiltaan kauppias.[1] Wiik aloitti poliittisen toimintansa varhain. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1900[1] ja liittyi seuraavana vuonna Suomen Ruotsalaiseen Työväenliittoon. Hän oli vasta 19-vuotias, kun hänet seuraavana vuonna, 1902, valittiin liiton puheenjohtajaksi.[2] Wiik aloitti toimittajanuransa avustamalla ruotsinkielisiä työväenlehtiä, ja vuosina 1903–1907 hän oli Arbetaren-lehden toimittaja.[1] Vuoden 1905 suurlakon jälkeen hän alkoi esiintyä myös suomenkielisissä järjestöissä.[2]
Sosialidemokraattisessa puolueessa hän aluksi vierasti puhdasoppista linjaa ja oli kiinnostuneempi kansallisista harrastuksista.[3] Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1910, ja hänet palkattiin Työväen Arkiston hoitajaksi Yrjö Sirolan jälkeen, missä tehtävässä sitten jatkoikin muiden toimiensa ohella vuoteen 1929.[1]
Wiik valittiin SDP:n puoluetoimikuntaan vuonna 1910. Hän asettui ensi kerran ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa 1911 ja tuli heti valituksi.[2] Wiikin ”marxilais-kautskylainen” linja alkoi hahmottua näihin aikoihin. Kielitaitoisena nuoresta Wiikistä tuli jo 1910-luvulla SDP:n kansainvälisten yhteyksien asiantuntija, ja hän piti samanaikaisesti yhteyttä sekä jääkäriliikkeeseen että Venäjän bolševikkeihin, joiden molempien hän uskoi voivan auttaa Suomen itsenäistymistä. Lenininkin hän oli tavannut ensi kerran jo 1910.[3] Suomeen paennut Lenin majoittui elokuussa 1917 päivän ajaksi Wiikin kotiin Helsingin maalaiskunnan Malmilla.[4] Wiik kuului Edvard Gyllingin ja Kullervo Mannerin ohella Suomen sosiaalidemokraattien valtuuskuntaan, joka neuvotteli Suomen itsenäisyydestä Leninin kanssa Smolnassa 27. joulukuuta 1917. Lupaus Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta annettiinkin juuri heille, jo ennen Suomen senaatin edustajien Carl Enckellin ja K. G. Idmanin saapumista paikalle.
Vuosien 1917–1918 Suomen sisällissotaan johtaneessa kehityksessä Wiik yritti puoluetoimikunnassa jarrutella vallankumouslinjaa viimeiseen asti. Kun Väinö Tannerin kaltaiset oikeistososialidemokraatit jättäytyivät sivuun radikalisoituneen puolueen toiminnasta, Wiik yritti viimeiseen asti mukana pysymällä estää väistämättömän. Kun puoluejohto 25. tammikuuta 1918 lopullisesti päätti kumoukseen ryhtymisestä, Wiik erosi protestiksi puoluetoimikunnasta. Hän kieltäytyi ottamasta poliittista vastuuta vallankumoushallinnossa, mutta suostui toimimaan kielenkääntäjänä ja sihteerinä Yrjö Sirolan alaisuudessa kansanvaltuuskunnan ulkoasiainosastossa. Sodan jälkeen Wiik piilotteli oman turvallisuutensa vuoksi maan alla kevääseen 1919 saakka, sillä valkoiset rankaisivat monia kapinaan syyttömiäkin työväenliikkeessä toimineita. Tänä aikana hän kirjoitti syksyllä 1918 tilityksen Kovan kokemuksen opetuksia: Sananen Suomen työväelle, jossa hän arvosteli sotaan johtanutta kehitystä ja hahmotteli työväenliikkeen uutta, rauhanomaisempaa linjaa.[3]
SDP:ssä
Wiik palasi politiikkaan ja SDP:n puoluetoimikuntaan vuonna 1919,[3] jossa hän edusti nyt keskilinjaa; oikealla olivat puoluetta johtaneet ”tannerilaiset”, vasemmalla Eino Pekkalan kaltaiset vasemmistososialistit, jotka siirtyivät vuonna 1920 kommunistien kanssa perustamaansa Sosialistiseen Työväenpuolueeseen. Tämän jälkeen Väinö Huplin, J. W. Kedon ja Wiikin johtama ”keskusta” muodosti SDP:n vasemman laidan.
Wiik erosi toiseen kertaan puoluetoimikunnasta vuonna 1920, tällä kertaa protestina puolueen linjaukselle Ahvenanmaan kysymyksessä. Hän kannatti Ahvenanmaan oikeutta erota Suomesta samalla logiikalla kuin oli kannattanut Suomen oikeutta erota Venäjästä.[3] Wiik oli 1920–1921 SDP:n ruotsinkielisen pää-äänenkannattajan Arbetarbladetin päätoimittaja ja jatkoi lehden avustajana sen jälkeen 1939 asti.[1][3] Hän palasi eduskuntaan vaaleissa 1922. Kun puolueen ”keskusta” onnistui vuoden 1926 puoluekokouksessa väliaikaisesti selättämään Tannerin, valittiin Wiik SDP:n puoluesihteeriksi. Puoluesihteerinä hän pyrki pysyttelemään ryhmäkuntien ulkopuolella ja saattoi jatkaa tehtävässä, vaikka tannerilaiset palasivatkin puo
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.