Itse olen ollu koko nuoruuteni ujo. En ole varsinaisesti koskaan jännittänyt koulussa mitään esitelmän pitoa, oikeastaan olen ollut itsevarma koko esitelmän ajan. Ongelmani on lähinnä ollut se, etten ole koskaan uskaltanut puhua toisen sukupuolen edustajille, eli miehille. Jotkut voi ajatella, että se on ihan normaalia, mutta KUN EI OO! Yleensä, jos joku mies/poika on tullut kysyyn multa jotain tai sanoon jotain, olen kääriytynyt kipsiin ja vastannut ainoastaan jotain esim. "joo" tai jotain yhtä lyhyttä ja tyhmää. Hassuinta kuitenkin, että katselin aina itsevarmana flirttaillen kaupungilla miehiä :D
Olin yläasteella varmaan ainoa sinkku. Se hävetti ja itketti. Halusin myös itselleni jonkun, joten useimmiten tyydyin nettiin, esim. suomi24:n treffeihin ja siellä kirjottelin vaikka minkälaisille miehille ja kuitenkin mainostin ja varottelin, että olen sit erittäin ujo. Miehet vaan ajatteli: "voiku söpöö". Mä suutuin :D
Sit tuli vastaan eräs mies tai no poika, jonka halusin tavata ja mä sit "väkisin" menin tapaan sitä, tosin panikoiden ja hyperventiloiden. Ensimmäisen "moin" jälkeen ujous hävis. Vaikka itsekkäältä varmaan kuulostaakin, niin tunsin olevani tän pojan yläpuolella niin ulkonäöllisesti ja luonteellisestikin. Sen jälkeen oon ollu erittäin itsevarma ja treffanu sen jälkeen kolmee miestä ja kahden kans oon jo seurustellu :)
Ja nykyään menee niin hyvin, että voin vaikka nykyisen poikaystäväni seurassa piereskellä ja röyhtäillä :D En häpee mitään!
Jos joku ihminen ei tykkää musta sellasena kun oon niin ei se oo sit mun ongelma! Mä oon mä ja I'M LOVIN' IT!!!
Niin joo, ja oon nykyään 17v., että kyllä ujoudesta voi päästä nuorenakin ja alkaa elää nuoruuttaan täysillä!
Peepsit, olkaa ittejänne, älkääkä hävetkö! Siitä se eläminen alkaa!
Olin yläasteella varmaan ainoa sinkku. Se hävetti ja itketti. Halusin myös itselleni jonkun, joten useimmiten tyydyin nettiin, esim. suomi24:n treffeihin ja siellä kirjottelin vaikka minkälaisille miehille ja kuitenkin mainostin ja varottelin, että olen sit erittäin ujo. Miehet vaan ajatteli: "voiku söpöö". Mä suutuin :D
Sit tuli vastaan eräs mies tai no poika, jonka halusin tavata ja mä sit "väkisin" menin tapaan sitä, tosin panikoiden ja hyperventiloiden. Ensimmäisen "moin" jälkeen ujous hävis. Vaikka itsekkäältä varmaan kuulostaakin, niin tunsin olevani tän pojan yläpuolella niin ulkonäöllisesti ja luonteellisestikin. Sen jälkeen oon ollu erittäin itsevarma ja treffanu sen jälkeen kolmee miestä ja kahden kans oon jo seurustellu :)
Ja nykyään menee niin hyvin, että voin vaikka nykyisen poikaystäväni seurassa piereskellä ja röyhtäillä :D En häpee mitään!
Jos joku ihminen ei tykkää musta sellasena kun oon niin ei se oo sit mun ongelma! Mä oon mä ja I'M LOVIN' IT!!!
Niin joo, ja oon nykyään 17v., että kyllä ujoudesta voi päästä nuorenakin ja alkaa elää nuoruuttaan täysillä!
Peepsit, olkaa ittejänne, älkääkä hävetkö! Siitä se eläminen alkaa!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mun mielestä ei ehkä ole ujouden voittamista se että tuntee itsensä ylivertaiseksi luonteeltaan ja muutenkin seurustelukumppaniin nähden... Ojasta allikkoon. Suhteessa pitäisi kumppanin tuntua tasavertaiselta. IMHO
Ja vaikka luuletkin yhtäkkiä päässeesi ujoudesta, mietippä sitä että onko se aito oma itsesi joka tuntuu itsevarmalta ja viehättävältä vai joudutko vetämään roolia koko aika? Voin sanoa että ujoudelle ei sanota STOP noin nopeasti jos siitä aikoo kasvaa aidosti eroon.
Ja kaikkihan ihmiset ovat jossain määrin ujoja. Jotkut vaan kätkevät sen rohkeuden ja röyhkeyden naamioon ja samalla pettävät itseään. Ja miksi? Siksi että tätä luonteenpiirrettä tunnutaan häpeävän sekä työ- että seuraelämässä. Kumminkin se on suomalaisen kansanluonteen perustuntomerkki joten ei ihme jos mielenterveysongelmat lisääntyvät tässä maassa kun ihmisistä tuntuu siltä etteivät välillä sovi tähän maailmaan. Itse saman kokeneena tiedän mistä puhun. Ujouden peittäminen röyhkeydellä ja kovuudella ei ole oikea ratkaisu.
En oo koskaan seurustellu kyseisen henkilön kanssa, jonka seurassa tunsin olevani "sen yläpuolella". Se oli vaan yks idiootti netistä, jonka tapasin.
Ja tää on just tätä mua itteeni ja tuntuu mahtavalta olla rohkee!
Sanoit sit mitä tahansa...
En peittele vaan elän.
En mä yrittäny sanoa mitään semmosta mitä sä et olis... Se on aika kova juttu jos noin hyvin pystyy muuttumaan nopealla ajalla. Mut aika harva noin nuori todella tuntee itseään ja pysyvämpään muutokseen tarvitaan yleensä enemmän aikaa, ehkä jopa vuosia. Eli siis sanoin yleensä, sähän voit ihan hyvin olla poikkeus joka on saavuttanut sen hetkessä missä muilla voi kestää pahimmillaan elinikä.
mä olen kohta 17 vuotias ja olen tosi ujo. en ole ujo niinkään jossain sosiaalisissa jutuissa, vaan mulla on sama ongelma kuin tinkerillä, eli oon ujo vastakkaista sukupuolta kohtaan. se on tosi inhottavaa kun ei uskalla tehdä aloitteita, tms kun on itseluottamuskin niin alhaalla. mä oon ollu melko pienestä asti ujo ja yläasteella mua kiusattiinkin siitä. sit ku ysiluokka alko niin musta alko tuntuun että hei enhän mä ookkaan enää niin ujo ja uskalsin puhuakkin joillekin pojille. no, taas kun lukio alkoi niin nyt lähdettiin taas ihan alusta. puhuminen vastakkaiselle sukupuolelle on tosi vaikeeta ja esim. kaikkien esitelmien pitäminen yhtä tuskaa kun punastuttaa, jne. sanotaan että ujous menee sitten iän myötä ohi, yläasteen jälkeen yleensäkin mutta ei mulla ainakaan.. pahenee vaan. ja punastuminen on se toinen paha ongelma. joka paikassa punastuu. miten tästä voi päästä eroon?!?!!? tiiän että pitäs hakeutuu tilanteisiin jotka ujostuttaa ja punastuttaa mutta ei sitä oikeen pysty..
Mullakin on ollut koko peruskoulun ajan melko huono itsetunto, lähinnä sen takia kun mua haukuttiin koko sen ajan. Mua haukuttiin läskiks, vaikka mä oon AINA ollu normaalipainonen, mutta eihän sitä pienempänä tajua, joten oon sitten luullu itteeni aina läskiks ja rumaks ja oikeastaan jossain alitajunnassa vieläkin pidän itteäni läskinä. Musta ei ollu koko peruskoulun aikana (ainakaan mun tietääkseni) kiinnostunu kukaan, mutta mä olin vaikka kehen enkä pystyny asialle tekeen mitään, olinhan ujo.
Yläasteella mä kuitenkin aloin ajatteleen, että meijän luokkahan on ihan perseestä suoraan sanottuna, mähän vihasin kaikkia! Joten esitelmät alko sujua, ei jännittäny yhtään, varsinkaan kun katoin silmiin niitä meijän luokan idiootteja.
Ja sitten kun netissä tutustuin siihen yhteen poikaan ja tavattiin, mä jännitin aluks niin helvetisti, mutta sitten mä tajusin, että niin jännitti se poikakin! Oltiin samalla tasolla ja siitä lähtien en oo pelänny poikia.
Tosin, oon aina ollu huono ystävystyyn ihmisten kanssa, en vaan tiedä mitä puhua tuntemattomien tyttöjen kanssa! Ensin tulee vaan mieleen, että "mitä vaan mä sanon sille ni se on heti silleen, että mitä toi tossa selittää, vitun teinilutka". Joten tällä hetkellä mulla on tasan yks kaveri ja meijänki välit on hiukan viilentyny yläasteen jälkeen.
Mutta satsuma, ajattele niin, että nolompaa se on, jos seisoo ja punastuu luokan edessä ku että puhuu suoraan asiat ja rohkeasti suorittaa esitelmän loppuun. Itellekin tulee paljon parempi olo pitkäks aikaa. Mä monasti viä hymyilin mun kavereille kesken esitelmän, koska se viä jotenkin kevensi tunnelmaa ja osotti, että vitut mua mitään jännitä :)
Jos sulla on messengeriä niin voidaan mun puolesta jutella vielä aiheesta enemmän. Jos vaan haluat. Mutta mun meseosote on [email protected]
et oo tainnu ujoutta nähdäkään.