Mitä ajattelette

Pohjanmaalla voimissaan tosin siellä tuntuu olevan moni muukin asia

Peri-inhimilistä kateutta kyllä, mutta en mä ole huomannut Suomen olevan tässä asiassa yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan maa, jossa olen asunut. Erona ehkä on se, että Suomessa sitä ei samalla tavalla piiloteta kauniin ja kiiltävän julkisivun taakse kuin monissa muissa maissa.

En kadehdi ketään eli taaskaan en kuulu perisuomalaiseen muottiin.
Muissa tunnistan. Enkä ymmärrä sitä mistä se tulee ihmiseen.

Terveys on ehkä ainut asia mitä kahdehdin. Niillä joilla sitä on vara valittaa niin jonninjoutavista asioita että välillä sieppaa.

Kateus pitää ansaita. 👍

Ei oo tarvetta kateuteen. Ehkä joskus pentuna oli niitä oireita, mutta ei enää aikuisena.

Kaikessa on jotakin vikaa - Kulttuurissa, sosiaalisissa suhteissa. Se on samanlainen tunne kuin mistä Morpheus selittää Neolle. Tiedät että jokin on vinossa muttet osaa pukea sitä sanoiksi. Olen niin kyllästynyt siihen miten oikuttelevia ja itsekeskeisiä suurin osa ihmisistä on. Täytyy myöntää että pysyttelen ihmisistä erossa. Jotkut väittävät tätä varmaankin narsismiksi, minä taas koen asian siten että näkökulmia on monia ja ymmärtämättömyys ihmisten välillä johtaa subjektiivisiin tulkintoihin. Niitä sitten luullaan absoluuttisiksi totuuksiksi, vaikka ne ovat vain erilaisia aspekteja. Narratiiveja, mitkä istuvat omaan ideologiaan ja elämänfilosofiaan sopiviksi.

En usko että se linkittyy niinkään suomalaisuuteen. Tai ehkä joku levittää mustasukkaisuus/kateus geeniä jälkeläisiin?

Itse oon lapsuudessani tuntenu kateutta mutta aikuisuudessa en sellasta ”tuhoavaa” kateutta oo tuntenu.

Sisarukset kasvatti siitä ulos kun piti oppia jo lapsena että pitää kestää se tunne et toisinaan minä saan huomioo, syliä, kehuja tai kivoja leluja tai vaatteita ja toisinaan siskoni.

Kyllä mä muistan kun olin joku 7-8 vuotias kun olin tosi kateellinen siskolleni kun se oli ollu kipeenä, saanu koko päivän olla isän kans kotona kun mä jouduin aamusta herään ja lähteen kouluun. Sit kun tulin kotiin niin ei vielä riittäny et se oli saanu koko päivän kattoo piirettyjä kotona, sille oli vielä ostettu uus barbie jolla upee kimaltava vaaleanpunainen mekko päällä!

Se esitteli sitä niin iloisena mulle. Mä kiehuin kateudesta. Illalla kun se ei huomannu pöllin silta barbilta sen mekon ja tungin kamiinan tuhkasäiliöön tuhkan alle piiloon. Nyt ei ollu siskollanikaan sitä!

Aamulla tulikin sitten mun siskolle 5-6 v itku kun sitä ei löytyny mistään. Isä ihan ressis sitä etsi ja siskoni kilju kurkku suorana porua sen perään.

Mulle kävi jotenkin sääli siskoani ja ressissä säntäilevää isääni joten kävelin kamiinan luo. Kaivoin sen mekon tuhkan alta ja palautin siskolleni..

Tämmöstä se oli kun olin lapsi.

Nykysin jos koen ”kateutta” se on sellasta rakentavaa eli motivoidun muuttaan elämääni sellaiseen suuntaan mitä saanu tunteen et tommosta mäki haluisin.

En samoin haluu tuhota toista tai toisen omaa niin kuin lapsena vaan se käynnistää oman elämäni osalta muutosprosesseja.


Sisaruksista on hyötyä tunnetaitoja harjotellessa ja ihmisuhdetaitojen hiotumisessa!
T: Karoliina

Kyllä kateus on käsittämätön piirre ihmisessä. Aiheuttaa ilkeilyä, kiusaamista ja muuta huonoa käytöstä. En kyllä tunnista moista itsessäni, vaikka toki muuten vajavainen olen, eli mm. temperamenttinen ja arka joskus.

🖤