Siitä on jo hetki ja tämä tapahtui alaikäisenä ja alle 15-vuotiaana.
Kerran ihastuin tyttöön ja aloitin niin sanotun "Secret admirer" pelin. Laitoin hänelle sosiaalisessa mediassa viestiä anonyymillä käyttäjällä. Siinä syödessäni lounasta muut äijät pöydän ympärillä kannustivat tähän. En halunnut olla nössö joten aloin laittelemaan viestit. Nämä viestit olivat mm, kehuja kuinka hän on kaunis ja kiva, miten hänellä menee jne jne. Silloinhan en miettinyt miten tyhmää ja ahdistavaa tämä oli uhrille. Hänen kaverit tulivat valittamaan minulle miten tyhmästi käyttäydyin ja miten "vitun ahdistava" olin. Pahinta oli, että tämä muija ja hänen kaverit olivat kaikki lesboja tai kuuluivat muuten vain sukupuoluivähemmistöön. Siihen kuulumiseen ei ole minusta mitään väärää, mutta vaikka olin tietoinen siitä olin jatkanut. Pyysin muijjjjan kavereilta ja häneltä itse anteeksi. Sain anteeksi. Pahimpia yksityiskohtia olivat lisäksi, että se ei ollut edes kunnonihastut mutta jatkoin sitä kuitenkin. Ja että minua syytettiin ahdistavista asioista mitä en tehnyt. Asioista mitkä olisivat olleet liian pitkälle menemistä jopa minulta.
En ole uskaltanut ja viittinyt puhua asiasta ja kun viime kesänä kerroin siitä jätkille lounaalla kesätyöpaikallani raksamaalla he vain nauroivat. Asiasta on jo kauan ja anteeksi ollaan pyydetty ja annettu mutta tunnen vieläkin syvää syyllisyyttä, katumusta ja se heikentää minun keskittymistä ja unen saamista sillen pysty kuin ajatella ja katua sitä. En halua alkaa "leikkimään itse uhria" sil tiedän kyl olevani se tekijä. Ehkä katumus on vain hyvä merkki siitä, etten tarkoittanut pahaa. Hyvähän oli aina tarkoitus. VAIKKEI siltä näyttäny tai ollu.
Mitä te ajattelette tästä? Elämässähän pitää pystyä ja jatkaa eteenpäin, eiks jeba?
Kerran ihastuin tyttöön ja aloitin niin sanotun "Secret admirer" pelin. Laitoin hänelle sosiaalisessa mediassa viestiä anonyymillä käyttäjällä. Siinä syödessäni lounasta muut äijät pöydän ympärillä kannustivat tähän. En halunnut olla nössö joten aloin laittelemaan viestit. Nämä viestit olivat mm, kehuja kuinka hän on kaunis ja kiva, miten hänellä menee jne jne. Silloinhan en miettinyt miten tyhmää ja ahdistavaa tämä oli uhrille. Hänen kaverit tulivat valittamaan minulle miten tyhmästi käyttäydyin ja miten "vitun ahdistava" olin. Pahinta oli, että tämä muija ja hänen kaverit olivat kaikki lesboja tai kuuluivat muuten vain sukupuoluivähemmistöön. Siihen kuulumiseen ei ole minusta mitään väärää, mutta vaikka olin tietoinen siitä olin jatkanut. Pyysin muijjjjan kavereilta ja häneltä itse anteeksi. Sain anteeksi. Pahimpia yksityiskohtia olivat lisäksi, että se ei ollut edes kunnonihastut mutta jatkoin sitä kuitenkin. Ja että minua syytettiin ahdistavista asioista mitä en tehnyt. Asioista mitkä olisivat olleet liian pitkälle menemistä jopa minulta.
En ole uskaltanut ja viittinyt puhua asiasta ja kun viime kesänä kerroin siitä jätkille lounaalla kesätyöpaikallani raksamaalla he vain nauroivat. Asiasta on jo kauan ja anteeksi ollaan pyydetty ja annettu mutta tunnen vieläkin syvää syyllisyyttä, katumusta ja se heikentää minun keskittymistä ja unen saamista sillen pysty kuin ajatella ja katua sitä. En halua alkaa "leikkimään itse uhria" sil tiedän kyl olevani se tekijä. Ehkä katumus on vain hyvä merkki siitä, etten tarkoittanut pahaa. Hyvähän oli aina tarkoitus. VAIKKEI siltä näyttäny tai ollu.
Mitä te ajattelette tästä? Elämässähän pitää pystyä ja jatkaa eteenpäin, eiks jeba?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Noobi moka.
Mitä pahaa tuossa edes oli.