Uni pakenee pelästyneen linnun lailla varjoisille kaduille, etsimään sinua, vaikka tietää ettei sinua löydä. Sinä et voi olla osa maailmaani ja minä tiedän kyllä sen. Katson pimeydessä viimeisiä hetkiään hohtavia syksyn lehtiä ja mietin miten jokin tekee sisälläni kuolemaa joka kerta, kun näen sinut ja vaikenen. Kuin katujen valot on olemuksesi minulle ja minä olen kuin nuo lehdet pimeässä. Sytytät minuun jotain, jonka vastustaminen uuvuttaa hitaasti. Vaikenen kunnioituksesta sinua kohtaan. Se sattuu minuun kuin makaisin alasti piikkien keskellä. Ne piikit ovat kuitenkin lumonneet minut niin että teen mitä tahdot, jos saan olla hetken kanssasi. Se hetki on myös painava ja surumielinen. Katson lasinkalpein silmin jotain mikä ei voi koskaan olla minun. Tietoisuus siitä polttelee suonissani kuin kuume mutta ulospäin peitän houreeni, lasken ne ajan virtaan ja vedän harmaan päivän verhoksi kaipaukseni eteen. Lopulta sadepisarat valuvat pitkin lasia kuin kyyneleeni, lohduttomasti, maan armolliseen syliin tipahtaen.
Uni pakenee ajatellessani sinua
Anonyymi-ap
11417
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Miksi näkeminen ja vaikeneminen tekee sisälläsi jonkin kuolemaa.? Tumteet kuolee, mutta miksi?
Koska se on hiljaista kuolemaa nähdä joku jota kohtaan on tunteita ja vaieta. Ap.
Eikä ole, pölvästi. Se, että on tunteita, kertoo nimenomaan siitä, että elää ja kokee jotain merkityksellistä. Kuoleman on tuntemisen vastakohta. Kuin kivi, joka ei tunne mitään. Ei tunteiden koko skaala ole kuolemaa. Kuolemaa on se, ettei kykene tuntemaan enää kipuakaan.
Surullista.
Sisäistä kuolemaa on monenlaista. Sitä voi hitaasti muuttua kiven kaltaiseksi. Tämän enempää en asiaa selitä. Ap.
Kirjoittajalla on sana hallussa. Täsmällistä ja tarkkaa kuvailua, jossa luontokuvat tukevat hyvin sisäisten tunteiden maisemia. Puhuja on melankolinen mutta säilyttää määrätietoisuutensa loppuun asti. Jonkinlainen luottamus siihen, että oma kaipaus tulee asettumaan luonnon suuren kiertokulun armolliseen vaihteluun - ja että sateen jälkeen tulee vielä pouta, vaikkei puhuja sanokaan. Kaunista, hienovaraista kaipausta. Toivottavasti joskus saat kertoa tunteesi kaivatullesi. Huomisesta ei koskaan tiedä. Yllättäviäkin asioita voi tapahtua.
Hieno analyysi ja kiitos lohdullisista sanoista. Ap.
Tunteet, ne ovat enää rippeitä siitä mitä joskus oli. Itseasiassa tunteita ei enää ole. Lyhistynyt on sanojen kuori, sisällöstäkö ei niin väliä. Joskus oli kaunista, nyt on melankolia. Viimeisillä voimilla puskin tämän ulos, onko aikani koittanut, tulos.
Et siis missään vaiheessa tuntenut edes rakkautta. Mene pois.
💜💜💜💜
Miten voisi tiet kohdata? Mitä voin tehdä?