Kiitos, että luet tän! Mulla on vakava(ko) ongelma! No tässä nyt on esimerkki, mä herään aamulla pirteenä, lähen kouluun, lupaan mennä koulun jälkeen kaupunkiin, mutta kun tuun koulusta en haluukkaan lähtee mihinkään kun ei huvita, masentaa, itkettää! Välillä oon miettinyt itsarii, mut en oo pystyny tekee sitä. Mä en haluu mihinkään hoitoon! Tää on jakunu noin vuoden, ku mun jätkäkaveri jätti mut ja frendi petti! Mun kaverit ei tiiä, joten help!!
AUTTAKAA mua tää on TÄRKEETÄ!!!
nuori vielä..
11595
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Toi kaikki kuuluu nuoruuteen ja ne on niitä kasvukipuja.Yritä kestää ja hanki itsellesi uusia ystäviä.Itsari ei ole mikään ratkaisu itsellesi eikä muillekkaan.
Vaikket lähtisi kaupunkiin, tee vaikka pieni kävelylenkki kotisi läheisyydessä joka päivä.
Jos tulee itsariajatuksia mieleen, ala ajattelemaan jotain muuta - vertaa vaikka siihen aku ankoista tuttuun lampaan laskentaan, kun nukkumaan pitäisi mennä.
Ei se välttämättä toimi, mutta onpahan muuta ajattelemista.
Ajattele vaikka mitä kaikkea sinusta tulee kun olet koulusi saanut loppuun.
Vanha sanontahan sanoo jotain kuusiin kurkottamisesta ja katajista, mutta eihän siinä enää maan pinnalle päädy mutaa tutkimaan kun sentäs katajassa on ;-)
Vähitellen ala tekemään isompia lenkkejä, yritä nähdä jotain edes pikkasen mielenkiintoista matkan varrella, mieti jotain harrastusta tai muuta - mitä siellä kaupungissa olisit tehnyt, istunut ostarilla kavereitten kanssa ? Kotonahan voi tehdä vaikka koulujuttuja tai muuta..
Eihän tuo vakavaa ole kun aamuisin olet pirteä kumminkin !
Olin kanssa masentunut pitkän aikaa!
Ja hain lopulta apua kun aloin saamaan paniikkikohtauksia!
Siis tee sinä viisas päätös ja mene lääkärisi luo ajoissa, ettet sairastu vakavemmin!
Ei sinua laiteta hoitoon mihinkään "mielisairaalaan" tai vastaavaan, vaan pääset juttelemaan psykologin kanssa ja saat lääkityksen jos lääkärisi näkee sen oikeaksi ratkaisuksi!
Heti ei kuitenkaan kannata lääkkeitä alkaa syömään....minulla kesti vuoden ennen kuin sain lääkkeet masennukseen ja paniikkiin!
Tsemppiä!!
lääkkeet masentavat enemmän tiedän kokemuksella
niistä tulee sekava olo (syönyt spyyke lääkkeitä)
ei kannata
Kaikki masennuslääkkeet eivät tee yhtä sekopäiseksi kuin sinua j=jussi, eikö niin?!
Jos ihmisellä ei ole muuta tietä. Kuin itsemurha tai lääkkeet...valitsisin lääkkeet!
Minulla olen lääkkeet, jotka aovat auttaneet ja joita en edes ole tarvinnut läheskään joka päivä!
Jussi on tuolla aikaisemmin kertonut syönneensä neuroleptejä, joita ei missään nimessä masennuspotilaille kirjoiteta. Neuroleptejä kirjoitetaan psykoottistasoisille potilaille.
Jotta tiedoksi vaan.
Nykyaikaisilla mielialalääkkeilläkin voi olla sivuvaikutuksia, mutta lääkettä vaihdetaan, jos ne ovat vaikeita ja eivät lievene muutaman viikon käytön jälkeen. Tietysti kaikkein parasta jos selviää ilman lääkettä, mutta parempi lääkitys kuin itsemurha. Sitä paitsi lääkityksen voi lopettaa kun elämäntilanne paranee. Niihin ei jää koukkuun. Joitakin oireita voi tulla lopetusvaiheessa (esim. päänsärkyä), mutta yleensä ne lopetetaankin pikku hiljaa ja näin nämä oireet jäävät vähäisemmiksi.
elä elämä täysillä.jatka matkaasi katsomatta taakse päin menneitä.ajattele positiivisesti tulevaa.itsemurha ei ratkaisu mihinkään.älä pakene pelkojasi vaan kulje niiden läpi
AURINKO ANTAA SULLE TARVITTAVAT VOIMAT
että jaksat
Se on varmaan suht tavallista että käy just tuolleen; tuut kotiin ja sitten oletkin ihan masiksessa etkä jaksaisi mitään. Musta tuntu pari vuotta sitten joka päivä samalta, ja joskus vieläkin... En tiedä voisko se olla sitä, että kotonahan sitä miettii synkkiä asioita (niin kuin kerroit, poikakamu jätti ja ystävä petti) ja tavallaan siitä törmää joka kerta siihen samaan seinään kun avaa kotioven. Tai yleensäkin kun koulu loppuu ja on aikaa omille ajatuksille. Mutta kuule ystävä, yritä vaan päästä liikkeelle siitä inhottavasta olosta huolimatta - koska sitten kun OLET kaupungilla, niin susta varmaan tuntuu edes vähän paremmalta?! Sä et ole päässyt yli siitä mikä tapahtui vuosi sitten - et ole ehkä saanut tukea kavereiltasi joille et halua kertoa? Mikset? Tiedän että monesta tuntuu ettei ole semmoisia ystäviä jotka "ymmärtää". Mutta todellisuudessa, ihmisiähän me kaikki ollaan. Heillä voi olla ihan samansuuntaisia tuntemuksia - ehkä joku heistä odottaa vain että rohkenisi puhua jonkun kanssa.
En mäkään halunnu mihinkään "hoitoon" silloin kun olin masentunu pitkiä aikoja (kun ei se musta ollu niin vakavaa, kouluhan meni hyvin jne.) mutta sitten kun en enää pystynyt nukkumaan niin menin nuorten psykiatriselle vastaanotolle. Ja kyllä ärsytti mennä sinne eka kerta! Kävin siellä juttelemassa jonkun hoitajan kanssa monta kertaa (ei mikään psykiatri) ja jotenkin kai se sai kaivettua sen pahan olon pois. Tajusin oikeestaan vasta jälkikäteen, että siitä oli apua - jotenkin opin itse paremmin hallitsemaan tunteitani.
Jos menet hakemaan apua, niin se ei tosiaankaan tarkoita että olet "sairas" tai "hullu". Kukaan ei ikimaailmassa olisi uskonut musta, että MÄ tarviin mitään terapeuttia. Mutta kaikki tarvii, joskus. Ja nuoruus on kaikkein rankinta aikaa tunteiden kannalta. Tärkeintä, että voit nyt purkaa oloasi johonkin. Juttele kaverille tai jos et heti pysty, puhu ensin ammattiauttajalle jolla on vaitiolovelvollisuus. Soita, laula, piirrä, kirjoita tai tee ihan mitä vaan, mihin voit purkaa itseäsi. Sulla on yhtä iso oikeus olla vihainen, pettynyt ja surullinen kuin reipas ja iloinen. Ja kertoa muillekin.
Hieno positiivinen kirjoitus.
Riippuen siitä minkä ikäinen olet, on sinulla ilmeisesti jonkinlainen mielialahäiriö.
Sen on varmasti laukaissut kertomasi ero poikaystävästä ja samaan aikaan pettymys ystävyyssuhteessa.
Suosittelen, että varaat ajan psykiatrille tai psykologille. Kaikkein paras olisi yksityinen, mutta jos et saa maksettua kallista hintaa, niin sitten vain kunnalliselle asemalle.
He tekevät sinulle ns. "tutkimuksia". Juttelevat, kyselevät, saat kertoa heille murheesi ja olotilasi. Ja sen pohjalta alkavat etsiä oireilua aiheuttavaa tekijää ja saat tarpeellista hoitoa. Voi olla että sinulle riittää, kun käyt vain jonkin aikaa juttelemassa tai sitten saat jonkinlaista lääkitystä avuksi.
Itse sairastuin kaksi vuotta sitten perinnölliseen Maanis-depressioon. Elämä oli silloin yhtä helvettiä. Tunteet meni vuoristorataa ja koko ajan itketti. Kävin aluksi yleislääkärillä Peijaksessa ja minua ei edes tutkittu: annettiin masennuslääkkeitä ja sanottiin että kyllä sinä paranet ja olet jo kahden kuukauden kuluttua terve.
Olo paheni. Sitten en kyennyt menemään kouluun tai töihin. Sain agressiivisia itkukohtauksia.
Sitten vihdoin mieheni ja isäni veivät minut yksityiselle psykiatrille. Hän tiesi heti kertomani perusteella, mikä minulla on. Sain lääkityksen jota syön yhä tänä päivänä ja koko elämäni ajan. Samoin joudun käymään silloin tällöin kontrollikokeissa ja psykiatrin luona.
Mitä tästä opimme?, sen että pitää mennä lääkäriin. Ja mielellään aloitetaan yksityisestä, mutta ei missään nimessä yleislääkärille. Hoitoa saa kun tietää vaatia.
Jos auttava perheeni ei olisi ollut niin vaativia, olisin tällä hetkellä matojen kaverina. Katso tarkkaan, ketkä on oikeasti läheisiä ihmisiä. Itse pidän läheisinä miestäni, vanhempiani sekä yhtä ystävää joka on ollut bestis jo 16-vuotta.
TSEMPPIÄ - apua saat perheeltäsi, kunhan vaan rohkenet avata suusi.
Luin noista lääkkeitten kirjoittajista. Älä ota vakavasti kenenkään kirjoittelijan lääkekokemus-juttuja. Jokaisen henkilön oma tarve tutkitaan tarkkaan ja jokainen saa omanlaisensa lääkityksen jos sitä tarvitsee.
Itse sain silloin Peijaksessa käydessäni sellaiset masennuslääkkeet, mitkä yksityinen psykiatri käski heittää saman tien menemään. Pahensivat vaan asiaa.
Sitten sain uudet ja paremmat. Alussa on aina pahoinvointia, mutta se menee ohi parissa viikossa, kun elimistö alkaa "tottua" lääkkeeseen.
Niistä lääkkeistä kuitenkin tuli sellainen ongelma, että lihoin vuodessa 12-kiloa. Ne vaihdettiin toisiin. Nämä nykyiset lääkkeet ovat ihan hyvät. Vieläkin joskus on pahoinvointia illalla lääkkeenoton jälkeen, mutta kun syö jotain niin olo paranee.
MINÄ sairastan kuitenkin sellaista sairautta, että en MISSÄÄN nimessä saa lopettaa lääkitystä. Mulla on tavallaan kuin se vuoristorata pään sisällä pysyvästi. Ainoa apu tasapainoiseen elämään on ottaa ne napit illalla.
Siltikin joskus tulee kausia, että mieliala laskee. Olinkin just äskettäin puoltoista kuukautta sairaslomalla, kun olin joutunut jo maniaan. Mut lääkkeitä nostettiin väliaikaisesti ja olo alkoi parantua. Nyt olen taas tiputtamassa annostusta; lääkärin valvonnassa.
Ihmiset puhuvat, että turha syödä lääkkeitä, on muitakin keinoja parantua.
Itselläni vaan ei ole keinoa parantua, elän vain päivän kerrallaan. Mieluummin otan ne napit, kuin että vajoan sellaiseen mielentilaan missä itsellä on niin paha olla, ettei pysty olemaan ja kaikki ne läheiset kärsivät. Sen takia, kun joutuvat näkemään minun niin kärsivän.