Mulla on aika tavallinen ongelma, mutta se on riistäytyny tässä ajan mittaa käsistä. Oon just täyttäny 18 ja mun elämä oli koko yläaste ajan koulukiusauksen kohteena olemista. Masennuin tosi pahasti. Mua haukkuttiin huoraks ja läskiks. En ollu mitenkään huoramainen käytökseltäni ja yritin pitää neitsyyttäni niin pitkään kunnes löydän sellaisenn kivan pojan jolle sen haluan antaa ja niin mä melkein teinki, mutta siitä viä myöhemmin lisää. Olin kuitekin koko yläaste ajan neitsyt. Enkä tosiaankaan ollu mikään läski. Painoindeksi on aina ollut normaali, enkä nykyäänki ku kattoo vanhoja kuvia, ni mikään kauheen lihava ees ollu.
Masennuin sitte ihan kunnolla siinä vaiheessa ku olin siirtymässä kasilta ysille (kesälomanaikana) ja rupesin viilteleen itteeni ja join ihan kauheesti ku halun ees hetken olal onnellinen. Mut pistettiin sitte eka keraattorille ja sitte jollekkin psykiatrille. Siinä sitte meni se vuosi. meni joku puol vuotta ni yritin tappaa itteni. Ainut oli se ongelma, mitä en sillon aatellu (toivoisin tosiaanki että olisin) ni mä en kertonu koskaan siä mitään. Lopppujen lopuks mut todettiin "terveeks" vähäsen enen ku ysi loppu. Mutta en tosiaankaan ollu terve. ¨
Kävi nkymmpi luokan ja sama paska jatku siä. Mä itkin koko ajan ja kaikki meni päin persettä. Mä yritin vaa kestää. En puhunu kellekkä, en tosiaankaan voinu. Kympin lopulla mut raiskattiin. Mun jo valmiiks heikko itsetunto romahti täysin. Mä en oo sen jälkeen voinu elää niin kauheen normaalia elämää. Mä sairastuin anoreksiaan ja rupesin viilteleen itteeni ihan kunnolla, mutta jalkoja, koska kukaan ei nää niitä.
Nykyään mä oon kaatunu niihin mun omiin tyhmyyksiin. Kaikki tää paska on vaa räjähtäny niskaan. Mä en voi pyytää mistään apua ja tuntuu että kaikki menee vaa ihan perseelleen. Mä en tee enää mitää muuta ku viiltele tosi usein itteeni. Mutta tosiaanki viä vaan niitä jalkoja. Kukaan ei nää niitä, koska en käytä mitään lyhyitä hameita tai mitään. anoreksiasta parannuin aika nopeeta. Mutta itsetunto on aivan nollassa ja yritän vaan sinnitellä. EN vaan tie kuinka kauan tää kestää. Ehkä hyvänä puolena tässä on se että mä myönnän et mulla ei oo kaikki hyvin. Mä myönnän että tarvin apua mutta en osaa pyytää sitä. Haluisin vaa lopettaa tän kaiken. Kaikki sanoo mun ympärillä et "marilla menee tosi hyvin ja mari on nii nilonen ja siihen suuntaan" halun ehkä vaa kertoo tän mun tarinan ja lekee jotain lohduttavaa. Ja ehkä joku vois jotenkin osata mua auttaa.. Kiitos kaikille jotka tän jakso loppuun asti lukee..
Masennuin sitte ihan kunnolla siinä vaiheessa ku olin siirtymässä kasilta ysille (kesälomanaikana) ja rupesin viilteleen itteeni ja join ihan kauheesti ku halun ees hetken olal onnellinen. Mut pistettiin sitte eka keraattorille ja sitte jollekkin psykiatrille. Siinä sitte meni se vuosi. meni joku puol vuotta ni yritin tappaa itteni. Ainut oli se ongelma, mitä en sillon aatellu (toivoisin tosiaanki että olisin) ni mä en kertonu koskaan siä mitään. Lopppujen lopuks mut todettiin "terveeks" vähäsen enen ku ysi loppu. Mutta en tosiaankaan ollu terve. ¨
Kävi nkymmpi luokan ja sama paska jatku siä. Mä itkin koko ajan ja kaikki meni päin persettä. Mä yritin vaa kestää. En puhunu kellekkä, en tosiaankaan voinu. Kympin lopulla mut raiskattiin. Mun jo valmiiks heikko itsetunto romahti täysin. Mä en oo sen jälkeen voinu elää niin kauheen normaalia elämää. Mä sairastuin anoreksiaan ja rupesin viilteleen itteeni ihan kunnolla, mutta jalkoja, koska kukaan ei nää niitä.
Nykyään mä oon kaatunu niihin mun omiin tyhmyyksiin. Kaikki tää paska on vaa räjähtäny niskaan. Mä en voi pyytää mistään apua ja tuntuu että kaikki menee vaa ihan perseelleen. Mä en tee enää mitää muuta ku viiltele tosi usein itteeni. Mutta tosiaanki viä vaan niitä jalkoja. Kukaan ei nää niitä, koska en käytä mitään lyhyitä hameita tai mitään. anoreksiasta parannuin aika nopeeta. Mutta itsetunto on aivan nollassa ja yritän vaan sinnitellä. EN vaan tie kuinka kauan tää kestää. Ehkä hyvänä puolena tässä on se että mä myönnän et mulla ei oo kaikki hyvin. Mä myönnän että tarvin apua mutta en osaa pyytää sitä. Haluisin vaa lopettaa tän kaiken. Kaikki sanoo mun ympärillä et "marilla menee tosi hyvin ja mari on nii nilonen ja siihen suuntaan" halun ehkä vaa kertoo tän mun tarinan ja lekee jotain lohduttavaa. Ja ehkä joku vois jotenkin osata mua auttaa.. Kiitos kaikille jotka tän jakso loppuun asti lukee..
Vastaukset 1
Vanhimmat
saat apua kuin aiemmin, mutta nyt taidat olla kypsempi sitä apua vastaanottamaan. Aloita terveyskeskuksen omalääkäristä. Hän neuvoo eteenpäin. Masennus on yhtä he..vettiä silloin, kun se on pahimmillaan. Mikään ei maistu ja itsetunto on jossain nollan alapuolella. Minulla ei koulukaverit olleet ongelma. Minun ongelmani oli oma perheeni, mutta siitä ei nyt sen enempää. Masennukseen putosin todella syvälle vasta aikuisena, mutta se taakka on ollut matkassani aina. Ja taakka vain kasvoi vuosien varrella kunnes tulin tieni päähän ja tajusin, etten voi enää jatkaa näin vaan on suostuttava olemaan sairas ja haettava apua. Elämän kolhuja tuli sillain nipussa yhdessä vaiheessa, se nopeutti romahdusta.
Jaksamista sinulle. Paistaa se päivä risukasaankin;)