Kaksi kertaa

Olisin halunnut loppuelämän kumppanin. Mutta rakastuin "väärään" muutama vuosi sitten. En ole päässyt yli hänestä, enkä siten voi tavata ketään muita. Aikakaan ei ole auttanut. Näin hänet juuri ja masennuin.

Jouduin jo sovitun menon perumaan siitä syystä, kun valvoin koko edeltävän yön ja olisi pitänyt olla kunnossa. Hermosto piti valveilla. Tuli syyllinen olo ystävieni puolesta. Eivät tiedä, että joku saa minut näin sijoiltaan. Pahinta tässä on, että hän varmasti nauttii kärsimyksistäni. Siltä se tuntuu.

Voimia! Kannattaisiko puhua aina sen kanssa, johon ihastuu tai rakastuu, jos molemmat vapaita ja suhtkoht normaaleja ihmisiä. Tämä myös tuolle toiseksi vastanneelle ohjeeksi sivusta. Jos ei sittenkään onnista, sitten kannattaa surra surut ja siirtyä vain eteen päin. Tuntuu, että monella surua aiheuttaa kuitenkin epätietoisuus, kun ei ole puhuttu ja selvitetty kohteen kanssa. Siinä tapauksessa voisi ajatella, että olisiko itsekin voinut toimia hieman toisin ja jatkossa tehdä tarvittavat toimenpiteet, kun tilanne tulee eteen.