En enää tiedä, onko normaalia, että nukkumaan mennessä tuntuu päivän menneen hukkaan. Ylipäätään aina päiväsaikaan lähes pelkää niitä ikuisia tunteita, joita ilta tuo tullessaan. Nukkumaan käydessä. Iloakaan elämään ei löydy muualta kuin liikunnasta. Tuntuu, että on vain velvollisuuksia muodossa tai toisessa auttaa toisia. Koskaan ei saa vastavuoroisesti itse apua tai huomiota. Eli voin pahoin. Olen elänyt yksin vuosikymmenen. Erossa perheestäni.
Päivät valuvat hukkaan/ilon tunteet elämässä
Anonyymi-ap
1248
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaikkia ei ole pakko auttaa. On hyvä ajatella omia voimavarojaan.
On lupa sanoa ei, jos joku pyytää jotain tekemään, eikä itsellä ole halua auttaa.
Monesti toisten auttaminen tapahtuu syystä että, haluaa tulla hyväksytyksi, mutta ei siinä mitään menetä, jos joskus sanoo ei.
Itselläni on vähän sama tilanne tuon päivien hukkaan valumisen kanssa. Usein tuntuu, ettei päivien kuluessa tapahdu oikein mitään, aamulla alkaa odotella, että päivä kuluu ja tulee ilta, illalla on joskus hankala alkaa nukkua, kun miettii, että herää taas aamulla samanlaiseen tyhjään päivään.
Olen liikuntarajoitteinen, joten se hankaloittaa kaikkea aika paljon, voimien mukaan mennään ja tehdään. Se ei ole henkisestikään helppoa, kun tahtoa olisi, mutta voimia ei.
Ajattelen kuitenkin, että tällaista tällä hetkellä, ehkä joskus sitten taas jotenkin toisin. Elämä on, sitä ei aina voi itse päättää, mitä ja miten tulee käymään.
Jokaisella omat murheensa.