IL kommentoi Aaltolan vaalikirjaa

Toimittaja Oskari Onninen:
Kirjaan MikaGPT on generoinut yli 400 sivun edestä kabinettimilitaristista sanasalaattia, jollaista saa normaalisti lukea niiltä X-tileiltä, joiden omistaja on luullut saavansa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa maksamalla palvelun sinisestä todennustäplästä, kuten Aaltolakin on.

Havahtuminen voisi olla Sinisen tulevaisuuden neljä vuotta vanha vaaliohjelma. Ohjelmassa hoettu ”kansanturvallisuus” edustaa vastaavaa uuskieltä kuin Aaltolan paljon käyttämä ”Suomen kansan strateginen päättäväisyys”. Se kuulostaa punkbändin nimeltä, mutta tarkoittaa Nato-jäsenyyden hakemista tai jotain.

Havahtumista lukee epäuskon vallassa ja nauruun tyrskähdellen.

Aaltola kertoo tehneensä pyyteetöntä työtä Suomen eteen, sanoittaneensa hyvin merkityksellisiä näkemyksiä ja pitäneensä henkilökohtaisesti koko kansakunnan rauhallisena keskellä sotatilannetta. Hän on ollut vuosien saatossa niin oikeassa kaikesta, että toista merkittävää ulkopoliittista näkijää Paavo Väyrystäkin hävettäisi lukea näin loputonta itsekehua.

Suomen presidentitkin ovat olleet tohtori Aaltolasta ”suhteellisen alhaisesti” koulutettuja.

Ei selviä, tarkoittaako hän juristia, juristia, opettajaa, tohtoria vai tohtoria.

Kun Aaltola oikein tutkiskelee itseään, hän huomaa tehneensä kyllä yhden virheen. Hänen olisi pitänyt olla vanhoissa analyyseissään vielä enemmän ja painokkaammin oikeassa.

Kirjan saama mediahuomio on mediateknisistä syistä keskittynyt Aaltolan väitteisiin mediasta – ne ovat sen luokan orbánia, että niiden seuraus lienee itsecancelöinnin Suomen-ennätys.

Paljon vähemmän on kirjoitettu siitä, kuinka hätkähdyttäviä käsityksiä presidenttiehdokkaalla ja Suomen yhdellä arvovaltaisimmista tutkijoista on demokratiasta.

Naamiot on todellakin riisuttu.

Muiden länsimielisyyttään korostavien tavoin Aaltolan visiot kansakunnan kyseenalaistamattomista eduista ovat kovin itäeurooppalaisia.

Tyylilajikin on puhdasoppista salaliittoteoriaa. Aaltola spekuloi, vihjailee ja esittää toistuvia retorisia kysymyksiä yhteiskuntakoneistoa läpäisevästä ideologisuudesta, politisoituneisuudesta ja korruptiosta.

Aaltolan mukaan Putinin lonkerosta on hörpännyt yksi jos toinen, mutta ei sanota kuka, ja jossain on koko ajan joku agitaattori ja kiihottaja, joka nakertaa yhteiskuntaluottamusta, mutta missä ja miten, no ei tietoa, mutta se ei todellakaan ole Aaltola itse.

Tutkijoilla on tällaiselle politiikalle sanakin: teknopopulismi.

Sen pyrkimys on, että jalustalle nostetut asiantuntijat pääsevät linjaamaan politiikkaa vailla demokraattista vastuuta. Soraäänet voidaan vaientaa ”poliittisina” – tai Aaltolan sanoin ”korruptoituneina”.


Väittämällä umpipoliittisia mielipiteitään epäpoliittisiksi tutkijanäkemyksiksi Aaltola nimenomaan politisoi asiantuntijuutta, mikä rapauttaa demokratiaa.