Olenko tosiaan ainoa teiniäiti jolla elämä ei ole niin ruusuista? tietysti päällisin puolin kaikki on ok. mies töissä ja koti kunnossa, mutta minä itse en.. olen suurimman osan päivästä yksinään kotona lapsen kanssa kun mies on töissä. minulla ei ole kavereita joilla olisi lapsia eli joiden luona voisin olla päivät kun kaverit on koulussa.. illalla mies on kotona, mutta hän on yleensä väsynyt kun on valvonut yön lapsen heräillessä syömään vähän väliä ja sitten on raskas työpäivä takana.. illallakaan en voi mennä kavereitteni luokse koska on jotenkin hankalaa ottaa lapsi mukaan kaverin solukämppään tai jos hän vielä asuu vanhempiensa luona.. meille ei taas voi tulla ketään koska mieheni haluaa levätä ja jotenkin tuntuu, että kavereilla on niin paljon muutakin hauskempaa tekemistä kuin tulla käymään meillä, jossa hyyssään vain lapsen kanssa.. eikö kukaan muu tunne näin? mieheni kanssa kaikki on ihan hyvin ja olemme löytäneet yhteistä aikaakin aina illalla lapsen nukkuessa. Lasta en halua viedä hoitoon, koska en luota että kukaa osaa hoitaa lastani yhtähyvin kuin minä ja miettisin vain illan että itkeeköhän lapsi nyt..
olenko
ainoa
191826
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
normaalia äidin arkea. Riippumatta siitä, onko kyse teiniäidistä vai vanhemmasta äidistä.
jos tosiaan on näin niin miksi siitä ei voi puhua? miten muut on selvinneet tilanteesta vai tuleeko elämäni olemaan aina näin yksinäistä ja tylsää? juhlimassa olen muutaman kerran käynyt kun mieheni on jäänut lapsen kanssa, mutta ei siellä ole minulle mitään annettavaa.. tunnen oloni vain ulkopuoleiseksi ja ehkä liian "vanhaksi".. ei minua kiinnosta iskeä enää miehiä kun minulla on jo oma enkä halua juoda itseäni känniin kun seuraavana päivänä pitää kuitenkin olla lapsenkanssa "täysissä voimissa"..
Kuten aloittajakin sanoi, tuo on aika yleistä kaiken ikäisten äitien kohdalla. Tietysti teini-iässä ongelma korostuu, kun kaikki kaverit ovat samanlaisesta vastuusta vapaita. Lisäksi usein vanhempana sitä on "itseriittoisempi" eli oma seura riittää yllättävänkin pitkälle, ainakin olen itsessäni sellaisen kehityksen huomannut.
Ensinnäkin vauva on ihan pieni aika vähän aikaa loppujen lopuksi. Mitä isompi lapsi, sitä enemmän äiti saa liikkumavaraa. Vähän isomman kanssa voit käydä esim. leikkipuistoissa ja tutstua muihin äiteihin jne. Toisten äitien kanssa on ehkä helpompi viettää aikaa tuossa elämän vaiheessa. Älä muutoinkaan jää neljän seinän sisään, vaan käy kävelyllä, ostoksilla jne. Älä menetä toivoasi, tuo on vain yksi vaihe elämässä. Lapsen yöheräily vähenee yleensä vuodessa aika paljon, ja sitten toivottavsti miehesinkin taas jaksaa vähän enemmän.
Nuo tunteet on aivan luonnollisia ja väsymys kuuluu pakettiin. ;)
Onko teillä päin jotain äiti-lapsi kerhoja, kursseja? Onko lapsi ns. puistoiässä jo, jotta voisitte puistoissa liikkua?
Entä jos vauva menisi sinun tai miehesi vanhemmille yöksi satunnaisesti, saisitte huilata molemmat.
On tsoi tärkeää että vanhemmat jaksaa ja saavat huilattua, ettei vaan pala piippuun, se on huono juttu sitten. Voithan soittaa neuvolaankin ja varata ajan jotta voisit jutella tunteistasi.
Älä häpeile niitä, ne on aivan normaaleja.
Itse olen ollut yh lähes 3v, vauvaiästä asti ja kyllä välillä tuli sellanen olo että tässäkö tämä on, miksei ole enempää, mä haluan enemmän, mä en jaksa enää, mä haluan nukkua ja olla. Ja mun vanhemmat olivat ja ovat olleet koko ajan suurena tukena ja apuna, mun ei ole tarvinnut selvitä yksin. Kun uskalsin myöntää uupumukseni ja haluni saada omaa aikaa, tilanne parani heti.
Oikein aurinkoista kesää teill! =D
tosiaankin on helpottavaa kuulla että joku muukin kokee samoin enkä ole sit kuitenkaan niin huono äiti..:) ehkä minun pitäisi vaan rohkeasti viedä lapsi hoitoon vaikka se kyllä tuntuu pahalle (itse olen lapseni halunnut ja itse kannan vastuuni).. ehkä ihmiset ei leimaakkaan minua huonoksi äitiksi vaikka veisin lapseni hoitoon?? Olisi kyllä ihanaa mennä vaan aurinkoiselle rannalle päiväksi ja vaan maata auringossa ja lukea vaikka kirjaa tai vaikka nukkua.. ehkä toteutankin tämän haaveen seuraavana aurinkoisena kesäpäivänä :)
palstalla puhumasta tuosta aiheesta. Tällä palstalla arvostellaan vain teiniäitejä, jotka eivät voi siis puhua negatiivisista tunteista, joita teiniäideilä ei saisi muka olla. Menehän lukemaan tuonne varttuneiden äitien valituksia, niin huomaat, että kyllä kaikilla on jotain vaikeuksia elämässään. Tämä taitaa olla ainut palsta, jossa kaikilla äideillä menee hyvin.
Vanhemmalle äidille ei niin helposti tulla sanomaan, että olisit miettinyt asioita tarkemmin ennen seksin aloittamista. Siksi muilla palstoilla asioista voidaan puhua. Yleisesti ottaen kuitenkin tuntuu olevan niin, että väsyminen, yksinäisyys ja tylsistyminen on vain lapsettomien etuoikeus. Eri elämäntilanteissa olevilla on samat ongelmat usein.
Levänneenä ja hyvän tuulisena olet entistä parempi äiti! Ei oma ojan ottaminen sinusta todellakaan huonoa äitiä tee, silloin tällöin lapsen voi ihan hyvin jättää hoitoon. Toivotaan nyt vain aurinkoisia kelejä :)
Itsehän te teiniäidit tähän syyllistytte: Toinen toistaan keskenkasvuisempi yrittää todistella kuin hyvin menee. On mies (joka on keskenkasvuinen räkänokka) ja rahaa on vaikka muille jakaa (sen minkä sossu antaa). Menen opiskelemaan sitten, kun ehdin (eli en ikinä. No, siivoojiakin tarvitaan.)
Itse sain ensimmäisen lapseni 17-vuotiaana ja toisen 20-vuotiaana. Kun sanon, että kyllä ne lapset ehtisi vanhempanakin tehdä, minä todella tiedän, mistä puhun. Edellistä on tietysti typerien pikkulikkojen vaikea ymmärtää: "Kui sä voit sanoo noin, ku oot ollu itekin teiniäiti." Sitä voitte miettiä ihan itse, miksi minä voin kirjoittaa noin ja miettiä vielä, miksi minun sanoillani on enemmän painoarvoa kuin niiden, jotka eivät omakohtaisesti asiasta mitään tiedä.
Teillä on pitkä matka kuljettavananne siihen, missä minä olen nyt: Nuorimmaisen yo-juhlat ensi viikonloppuna. Lapsilleni olen opettanut, että tehkää niin kuin äiti sanoo, älkää tehkö niin kuin äiti ja isä tekivät. Onneksi lapsikullat ovat ottaneet opikseen.
Yleisesti toivoisin tälle palstalle rehellisyyttä. Tuskinpa moni uskoo, että teidän elämänne on ruusuilla tanssimista. Kirjoittakaa niin kuin asiat ovat ja jättäkää tuomitsevat kommentit huomioimatta ja keskustelkaa asioista keskenänne rehellisesti.
Toivotan kaikille äideille jaksamisia ja aurinkoista kesää!
Joo, et todellakaan ole huono äiti jos lapsesi on hoidossa silloin tällöin, päin vastoin. Se on kivaa teille vanhemmille, isovanhemmille sekä lapselle. :)
Sinäkin jaksat paremmin kun pääset pois kotikuvioista ja sulla on kaikki oikeudut päästäkin. Isovanhemmat varmasti nauttivat saadessaan olla aivan kaksin lapsen kanssa, ilman hössöttävää äitiä ;) ja lapsi tottuu muihin aikuisiin, kuin äidin ja isin ainaiseen läsnäoloon; kaikki voittaa!
Rohkeesti vaan, lapsi hoitoon, te biitsille! =D
Ei lapsesi kärsi siitä, että on joskus hoidossakin. Muistan kyllä tunteen, kun vein itkevän lapsen mummolaan hoitoon, ja menin itse mustikkametsään. Mummo kyllä tiesi minkä paketin saa, lapsi itki lähes koko ajan kotonakin, mutta siltikin itkin itsekin siellä metsässä, kun kuulin lapseni itkevän hoidossa. Mutta joskus on vain pakko huokaista itsekin, ja jälkeenpäin jaksaa taas paremmin kun on hetken ottanut omaakin aikaa.
Tämä itkevä lapseni on nyt kaksivuotias, ja nykyään oikein aurinkoinen ja iloinen lapsi. Nuo ajat tuntuvat lähinnä pahalta unelta näin jälkeenpäin ajateltuna.
Onko näin, että nuorilla äideillä on enemmän suorituspaineita, täytyy todistaa pärjäävänsä. Itse en enää monen lapsen äitinä tunne, että aina on pakko pärjätä, vaan annan joskus luvan itselleni olla väsynytkin. Eikä lasten hoitoon vieminen lasta vahingoita, hän saa samalla tilaisuuden tutustua paremmin myös muihin häntä rakastaviin ihmisiin.
Hih!!
Minä olin jo ehtinyt ylioppilaaksi kun ensimmäisen lapseni 19- vuotiaana sain... että ei kannata nuolaista enne kuin tipahtaa (älä nyt ota tätä liian tosissasi)!!
Mutta nyt jo elämää nähneenä allekirjoitan kuitenkin sen mitä sanot kokemuksen syvällä rintaäänellä: Lapsia kyllä ehtii tehdä sitten isona.
On ollut minullakin punnertamista kaikkien opiskelujen , töiden ja perhe-elämän yhteensovittamisella ja sama rumba senkun jatkuu !!
Minulla on omieni kanssa myös periaatteena tuo "älkää tehkö niinkuin minä tein vaan tehkää niinkuin sanon". Tuon lauseen varmasti ymmärtää oikein sydänjuuriaan myöten ihminen, joka itse on tehnyt lapset liian aikaisin.
Kaikilla ei ole EDES sitä miestä, joka toisi leipää taloon ja elantoa. Mun lapsen isä otti ja lähti eikä sen kummemmin takaisin tullut. Olen tuleva yksinhuoltaja, mutta se ei todellakaan ole minun häpeäni.
Ymmärtäisit miestäsi. Minäkin olisin väsynyt pitkän työpäivän jälkeen. Ymmärrän, jos haluat rakkautta ja aikaa, mutta joskus elämä nyt vaan ON tuollaista. Asioita voi ajatella monelta kantilta. :)
Ihminen, joka on alistunut omaan kohtaloonsa (ei enää omaa elämää?), neuvoo toisiakin tekemään niin. Pelottavaa...
Hei!!
En nyt tiedä tuleeko ihan oikeeseen paikkaan tämä kysymys mutta kiinnostaisi vaan tietää että mistä päin maailmaa kirjoittelet?
asustellaan itäisessä Suomessa pienessä kaupungissa..
Samanlaista se oli minullakin ja on oikeastaan vieläkin. Sain esikoiseni 20 vuotiaana. 2 vuotta olin hänen kanssaan kotona. Kaverini muuttivat juuri silloin pois paikkakunnalta, enkä tuntenut ketään missään. Varsinkin ensimmäinen vuosi meni kyllä höperöityessä kotona. Toisen lapsen kanssa tuli jo lähdettyä liikkeelle enemmän, koska isompi vaati jo silloin enemmän "actionia" päivisin. Isompi oli seurakunnan kerhossa jonne hänet tietysti piti viedä ja hakea pois.
Välillä olen ollut koulussa ja tällä hetkellä teen työtä ja molemmat lapseni ovat päiväkodissa. Vapaa-aikani olen 80 % lasten kanssa.
Kavereita olen saanut seurakunnan äiti- lapsikerhoista, puistoista, pihapiiristä, päiväkodista lasten hoitokavereiden vanhemmista, opiskelukavereista, ja työkavereista joilla itselläänkin on lapsia (ei kaikilla tietenkään) ja isomman lapsen harrastuksien puitteissa.
Ehkä sinullekin löytyisi em. paikoista seuraa??? Varsinkin sitten kun lapsi hieman kasvaa ja alkaa leikkiä, on hänen kanssaan luonnollistakin mennä esim. puistoon ja alkaa siellä jutella jollekulle äiti- ihmiselle.
Tuo sinun tekstisi on kuin minun suusta.Minusta tuntuu, että kaverit vetäytyvät omiin juttuihinsa.Perhe ei ole heidän juttunsa vielä.Itsekkin tunnen oloni yksinäiseksi ja olen jo luovuttanut kavereiden suhteen.En jaksa heitä ruinuttaa kylään, kun mitään ei kuulu ja aina muuta tekemistä.minä olen päättänyt hankkia itselleni ystäviä avoimista kerhoista, sitten kun tyttöni kasvaa ja aika käydä niissä.
samanlaisia kokemuksia, vaikka en teini-ikäinen ollutkaan lapsemme syntyessä. Olin kuitenkin reilusti keskiverto-ensisynnyttäjää nuorempi, ikätoverini ovat ryhtyneet lapsentekopuuhiin/pienten lasten vanhempia vasta nyt, kun meidän poika on jo murkkuiän kynnyksellä. Mikä aiheuttaa taas ongelmia; minä olisin jo vapaampi harrastamaan ja ottamaan aikaa itsellenikin, he taas eivät perhetilanteensa vuoksi pääse.
Niin makaa kuin petaa.