Pieniä ihmeitä

Pienessä kahviossa joku vuosi sitten törmäsin uudenlaiseen tilanteeseen. Olin juuri lopettanut päivän askareet ja istahtanut kahville kotimatkalla, kun viereiseen pöytään tupsahti kaksi naista.
He jutustelivat melko äänekkäästi kahvittelun lomassa. En voinut välttyä kuulemasta sillä hetkellä häiritsevää keskustelua, kun yritin avata mobiililaitteellani pankin sivustoa.
Olen pannut tuon kaverin kaltaista miestä monen monta kertaa, kuului viereisestä pöydästä. Säpsähdin paljastusta ja nostin katseeni. He katsoivat minuun molemmat, häkeltymättä.
Tajusin, että hehän ovat jo iäkkäitä, varmaankin ainakin 15 vuotta minua vanhempia.
Hymyilin ja nyökkäsin, kuin en olisi kuullut mitään.
Ei mennyt läpi.
Kohta kuului taas, miltä kuulostaisi lähteä kahden rouvan kanssa syömään hyvin, ja katsotaan sitten mitä tapahtuu, miten iltaa jatketaan.
Nostin taas katseeni, he katsoivat minuun.
Osoitin hölmistyneenä itseäni sormella, minulleko puhutte?
No sinulle tietenkin, eihän täällä ole muita kuin me.
Katsoin tarkemmin.
Siinä oli kaksi kauniisti ikääntynyttä rouvaa, ei vanhaa mutta minua jonkin verran vanhempaa.
He vaikuttivat nuorekkailta, ja raikastavasti väsyneeseen olooni, joten sanoin äkkiä että kuulostaa lupaavalta. He hymyilivät. Lähdetään.