Keskenmenosta reilu 1,5 kuukautta.Menetys oli rankka kokemus ja eka viikot menikii itkeskellessä ja suriessa.Sitten alkoi jo helpottaa olo,elämän viedessä eteenpäin.Perhe-elämä alkoi palautua omille uomilleen,ja elämä maistui ihan mukavalle.Sitten yht äkkiä hirvee pudotus.Olen itkunen ja masentunut,vauva on taas mielessä ja olo synkkä...Tulee mieleen että enkö sittenkään antanut surulle tarpeeksi tilaa .Aattelin että perheen ja esikoisen takia äidin pitää olla jotakuinkin kasassa.Itkeä itkut ja sitten eteenpäin..Tässä nyt sitt ollaan.Illat ja touhupäivät helpompia kun ei aikaa märehtiä.Yksinäiset hetket ja rauhallisemmat työpäivät vaikeita.Aikaa vatvoa.Kuinka moni on turvautunut psykologiseen apuun näissä menetyksien käsittelyissä? Aikanaan lapsettomuushoito kierteessä ollessani sain kovasti apua ammatti ihmisen kanssa juttelusta.Voisi tehdä nytkin ihan hyvää.Kovasti toivottu Ivf-raskaus tämäkin oli. Kaipaisin nyt kokemuksia toipumisesta.
Apua tarvittas...
äipäkkä
6607
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minulla keskenmenosta (todella toivottu yllätysraskaus) on aikaa jo yli 5 vuotta, mutta aina vaan välillä itkettää. uutta vauvaa ei sitten enää kuulunutkaan.
Vuoden kuluttua suru ei ole enää niin pinnassa, mutta kyllä se Sinussa loppu elämän asustaa; sen kanssa kyllä oppii tulemaan toimeen. Välillä vähän itkeä pirauttaa, niin seuraava päivä on taas helpompi. Kyllä eka vuosi oli mullakin yhtä tuskaa. Ei voi surra oikein tai väärin, jokainen suree omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan.
Voimia Sinulle!!!
Itsellä edellinen km viikolla 10 joulukuussa. Vuodon ja seurannan ajan (2 pillerityhjennystä) kaikki oli mukamas ok, tyhjä olo iski vasta, kun kaikki oli ohi. Meillä syötiin pari kuukautta pelkkiä eineksiä ja kotitöistä ei tahtonut tulla mitään, pyykkikoneen latauskin tuntui ylivoimaiselta. Onneksi silmiin osui kaupassa kortti, jossa luki "kaikki mikä ei tapa, kasvattaa".
Itselläni oli keskenmeno tammikuussa. Itselläni suurin apu on ollut ystäväni jonka kanssa olen jutellut keskemmenosta. Hän sai itse hieman aikaisemmin kanssa keskenmenon. Joten täytyy sanoa että tässäkin asiassa on puhuminen jollekin joka ymmärtää on äärimmäisen tärkeää. Esikoinen piti minut alussa järjissäni ilman häntä tuskin olisin jaksanut näin hyvin. Itse olen nyt uudelleen raskaana ja olen iloinen uudesta tilaisuudesta, mutta kyllä se tammikuinen keskemmeno joskus vieläkin nostaa päätään ja itkettää.
Keskenmeno on sama kuin oman lapsen kuolema. Kyllä oman lapsen kuolemaa pitääkin surra. Suru on keskenmenossa vaikeaa siksi, että ei oikein tiedä , mitä suree. Sureeko omia unelmia? Sureeko tytön vai pojan menetystä? Millaista lasta suree?
Ympäristö asettaa omat vaatimuksensa. "Sitten vaan uusi yritys"-kommentit ei juuri lohduta. Äiti suree omaa ainutkertaista lastaan. Ei vain sitä, että tämä raskaus ei oikein nyt sitten "onnistunutkaan". Isälle keskenmeno on rankka, mutta surutyö näyttää loppuvan nopeammin. Äiti suree loppu ikänsä. Mutta suru pehmenee ajan myötä. Ja se, mikä nopeuttaa toipumista on arki. Pitää vaan jatkaa elämää. tiskata, siivota, laittaa ruokaa, rakastaa, komnetaa, nalkuttaa niin kuin ennenkin. Vaikkakin suru sydämessä.
Jos tunnet muita saman kokeneita, puhuminen on toinen hyvä lääke. Ja jos et tunne, niin kirjoittele tänne. meitä on muitakin. Ja paljon.
Ja niin paljon itkettyjä itkuja... Ja itkemättömiäkin...
Itse keskenmenon muutama vuosi sitten kokoneena olisin sitä mieltä, että sairaalassa jo pitäis kaikille tarjota mahdollisuutta psykologin yms kanssa keskusteluun. Ja antaa vaikka puhelinnumero, johon soittaa, jos apua tarvii myöhemminkin. Mitään keskusteluapumahdollisuutta ei tarjottu. Muutaman päivän kuluttua tapahtuneesta olisin kyllä tarvinnut terapiaa. Onneksi oli ystäviä, joille soitella. Kävin kaikki ystäväni läpi ja puhuin ja puhuin. Ammattiapua tiesin tarvitsevani, mutta kynnys lähteä soittelemaan oli liian korkea...
Toisaalta, jos pyskologi itse ei keskenmenoa ole kokenut, voi apu olla vähän niin ja näin. Parhaiten auttaa, jos pystyy juttelemaan sellaisen naisen kanssa, joka on joutunut keskenmenon kokemaan.
Mielestäni keskenmenon surua vähätellään. tai siis muut ihmiset, jotka eivät ole sitä kokeneet, vähättelee. Ihmetellään, että vieläkös sitä surraan, vaikka keskenmenosta on kulunut jo pari kuukautta... Anna itsellesi aikaa: suru tuleekin ryppäinä; välillä menee ihan hyvin ja sitten taas on mustaakin mustempaa. Arki auttaa selviytymään eteen päin.
Päivä kerrallaan... Vuoden päästä suru on jo paljon pienempi. Se on aina jossain sinussa olemassa, mutta ei sitten myöhemmin enää muserra alleen. Kyllä sen kanssa tulee juttuun.
Voimia!!!
Mä kävin psykiatrilla puoli vuotta ja söin myös psyykelääkkeitä. Keskenmenoni tapahtui 16 raskausviikolla. Siskoni joutui vetämään kuolleen vauvani minusta ulos koska se poistui oletetua nopeammin. Se oli kamala kokemus.Menin siitä ihan sekaisin ja sairastuin hypomaniaan=ylivirittyneisyys.
Nyt siitä on jo 3 vuotta ja olen päässyt siitä aika hyvin yli. Toki se joskus käväisee mielessä, mutta ei kai lapsen kuolemaa tarvitsekaan kokonaan unohtaa kunhan sen kanssa voi elää...