Kumpi Tuntematon parempi?

Olen nähnyt vain Laineen version, josta pidin kovasti. Olisi Yleltä aika fiksu veto lähettää joskus myös se toinen Tuntematon.

voi pojat mikä kyssäri? Siis ei kai kukaan tosissaan voi pitää Mollen tuntematonta parempana kuin Laineen versiota?

Uusi tuntematon on mielestäni parempi. Siinä ei sorruta vanhan tuntemattoman ylinäyttelyyn. Pidän erityisesti uuden Äänislinna kohtauksista.

..pistesijoille.
Hengetön, venytetty.
Lisäksi Molle otti taiteilijan vapauden muokata (raiskata)kirjaa. Ei näin!!
Kyseessä on pyhäinhäväistys.
Vanha on taideteos, jonka ainoa tahra on ylivanhoissa näyttelijöissä.

Siis tähän ei ole edes epäillystä. Uudempi versio.

Paatoksellinen rillumarei-henki on poissa. Oikean ikäiset näyttelijät. Karu ja sodanvastainen henki on vahvasti mukana.

Tuntematon sotilas, ensimmäinen. Number one, taidat olla ulkomaalainen, jos sulle tarvitsee perustella, baby =)

Olisi mielenkiintoista tietää, mihin perustuu Rauni Mollbergin maine hyvänä elokuvantekijänä? Ainakaan minulle ei yksikään teos professorin tuotannosta ole kolissut mitenkään. Mukka-versioinnit ovat puuduttavan tylsiä ja Tuntematon ei tee oikeutta alkuperäisromaanin henkilögallerialle.
Mollbergin versio ei täytä minusta niitä vaatimuksia, joita Väinö Linnan elävä ja lennokas, henkilöille runsaasti inhimillisiä piirteitä antava teksti asettaa. Laineen leffakaan ei ehkä ole sotaelokuvana paras mahdollinen, mutta se tekee oikeutta Linnan tekstille.

Hyviä sotafilmejä on toki tehty. Esim.Pekka Parikan Talvisota tai Olli Saarelan Rukajärven tie ovat huomattavasti molempia Tuntemattomia ansiokkaampia leffoja juuri siksi, että niissä on keskitytty henkilöihin ja kuvattu silti myös ympäröivä todellisuus uskottavasti.

Ehkäpä paras Tuntematon tehdään sitten, kun sota on kaikille osapuolille korkeintaan vaarien puheista lapsena kuultua historiaa. Silloin tekstiin saadaan sen vaatima etäisyys, joka mahdollistaa yhtä ja toista.

Molemmissa versioissa on omat puolensa. Edvin Laineen tekele edustaa aikaansa, mikä tällä hetkellä tarkoittaa sitä, että elokuvassa on vielä nähtävissä kaikki se naiivius, lapsellinen keskenkasvuisuus, joka oli suomalaisille ominaista sodan aikaan ja vielä viisikymmenluvulla. Sehän väistyi vasta 60-luvun nuoriso- ja arvovallankumouksen, rockin, hippien ja keskustelevan reporadion myötä. Tämä Laineen elokuvan vilpitön naiivisuus on nyt nähtynä niin esiintyöntyvää, että Linnan kirjassa esitetty klassinen, ikuinen yhteiskuntahierarkian ongelma, jää melkein taka-alalle eikä hahmotu.

Mollbergin versiota taas vaivaa tekemisajankohdan elokuvaesteettinen paatos - on tehty paljon puolipimeää ja ihan pimeääkin kuvaa, käytetty tummaa skaalaa tietyn efektin aikaansaamiseksi. Se kuului aikaansa. Dramatiikka on tässä jälkimmäisessä versiossa kuitenkin jo kokonaan toista luokkaa kuin Laineen lapsellisessa "tupailtanäytelmässä". Samoin aatteellinen paatos on kypsempää, yleisinhimillisempää ja "pasifistisempaa". Kirjailija Linnahan tykkäsi kovin nimenomaan tästä pasifistisen sanoman esiintuomisesta.