Miten te jotka olette kasvaneet rikkinäisessä kodissa jossa on ollut alkoholismia. Tai vanhemmat ovat olleet yhteensopimattomia eli koti ei ole ollut turvallinen ja tasapinoinen alusta kasvulle. Itse olen kokenut lapsena turvattomuutta ja pelkoa ja tuntuu että nämä seuraavat läpi elämän. Yritän elää normaalia elämää jossain sisimmässä on huonommuuden tunne ja se etten osaa arvostaa itseäni vielä aikuisnakaan.
Miten olette selvinneet
puolinainen
262127
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Olen lähtöisin alkoholisti perheestä, (isä alkoholisti, äiti kärsii nykyisin läheisriippuvuudesta) jossa kuvioissa mukana myös väkivalta...useat kerrat lapsena "yönselkään" pakoon juosseena voin vain sanoa että sitä ei toivo edes pahimmalle viholliselleen.
Ajan myötä minusta on kasvanut vahva, ehjä, itsensä hyväksyvä ihminen (myönnän omat puutteeni ja "vikani"), olen sellainen kuin olen.
Vanhempia ja perhetaustaani en ole voinut itse valita, mutta sen olen itselleni vannonut, että lapseni ei sitä samaa joudu ikinä kokemaan, ei ikinä!
Suosittelen, että luet Tommy Helstenin teoksia, niistä löytyi ainakin minulle apua. Lue muutama sivu kerrallaan ja mieti omaa elämääsi, lähde liikkeelle ihan lapsuusmuistoista...hyvistä ja pahoista. Kokemuksella voin varoittaa, että sattuu sisimpään ja s....nasti!
Kun kaikki "haavat" on revitty auki ja asiat pengottu pohjamutia myöten, pikkuhiljaa alkaa sieltä nousta "uusi" ihminen, ehjempi, vahvempi ja itseään arvostava.
Olen joutunut opettelemaan uuden tavan suhtautua asioihin; vaikeitakaan asioita en suostu "lakaisemaan pöydän alle", ne käsitellään heti, vaikka henki menis...
Kaivelen ja kääntelen negatiivisia asioita niin kauan, että sieltä löytyy edes se pikkiriikkinen positiivinen piirre (teettää muuten välillä töitä), aina sieltä jottain positiivista on löytynyt.
Uskallan nykyisin ilmaista tunteeni; ilot ja surut.
Aikaa tämä on vienyt ja "kehitystyö" on edelleenkin kesken, mutta minusta on tullut vahva ihminen, joka ei tunne huonommuutta ja arvostan itseäni sellaisena kuin olen.
Voimia ja jaksamista, pienillä askelilla eteenpäin...valoa näkyy jo putken toisessa päässä:-)
Muutama vuosi intensiivistä psykoterapiaa ja lääkitykset päälle, sillä siitä selviää.
julkisella sektorilla tarjottavana psykoterapiaa?
Arvelin vain kustannuskysymyksen kannalta, sillä vuosia kestävät yksityislääkärin (psykiatrin) antamat terapiaistunnot maksavat maltaita ja käsittääkseni monilla ei ole sellaiseen varaa.
En ole missään tapauksessa asiantuntija, mutta uskoisin, että jonkun luotettavan tutun ihmisen 'maallikkoterapia', eli puhuminen kuuntelemaan kykenevälle ja ja halukkaalle lähimmäiselle voisi auttaa.
Kipeiden muistojen kertominen - niiden kohtaaminen saattaisi olla tervehdyttävää.
Joku on joskus sanonut , että ahdistuksessa ja surussa ihminen jollain tavoin aina syyllistää itseään ja syyllisyyden kokeminen saattaa olla erittäin lamaannuttavaa henkisen tervehtymisen kannalta.
Anteeksi antaminen, tai ainakin tahto pystyä antamaan anteeksi muille, sekä itselleen on sielun ja mielen hoitoa, luulisin.
jättää terapiat väliin ja lääkkeet purkkiin.
En usko että niistä enää on mitään apua.
Kyllä kai sitä huonolla itsetunnolla selviää kun on tähänkin asti selvitty ja ei se näy ulospäin
vaan joskus huomaa että voisi arvostaa itseään enemmän.
Uskotko tosissasi itse lääkehoitoon eikö niillä turruteta tunteet. Toki joskus olen alamaissa mutta tähän saakka siihen on auttanut lenkkeily ja riittävä nukkuminen. Toisaalta olishan se hienoa jos saisi hyvän itsetunnon pillereistä mutta miten aitoa se olisi ja kuinka kauan kestäisi. pitäisikö popsia pillereitä koko loppu ikä. hyvää kesää sinulle
Kela maksaa yksityisen psykoterapian kustannukset silloin kun siihen on tarvetta.
Jos ongelmat ovat todella vaikeita, tarvitaan ammattiapua - "hyvää tarkoittava lähimmäinen" ei kykene niitä ratkaisemaan.
Tämä itsensä syyllistämiskysymys on vain yksi niistä kymmenistä-sadoista tavoista joilla ihminen saattaa reagoida.
Ei lääkkeillä mitään turruteta, yleensä ne auttavat ihmistä palautumaan takaisin omaksi itsekseen. Terapian avulla myös pysyt siinä, saat voimia ja työkaluja.
Tropit on nykyisin vähän erilaiset kuin "Yksi lensi yli käenpesän"-aikaan.
Arvelin vaan, että nykyisin kun on monilta osin ajettu alas terveydenhoitoa kustannuskysymysten vuoksi, että jospa mielenterveyssektorikin on joutunut tinkimään ja onkin, ainakin mitä tulee psyykkisesti sairaiden sairaalahoitoon.
Sairaaloita on jopa lakkautettu, kuten esimerkiksi potilaspaikoiltaan määrällisesti suuri Rauhan mielisairaala Joutsenon kunnassa.
Sitten on huomion arvoinen myöskin sellainen näkökanta, että potilas - lääkärisuhteessakin joudutaan usein tilanteeseen, että hoidettavan ja hoitavan lääkärin kemiat eivät toimi.
Pelkkä tiede saattaa olla jotenkin ankea apuneuvo särkyneen, aran ja sielun haavoista kärsivän auttamistilanteessa.
Siksi mainitsin empaattisen, kuuntelemaan halukkaan lähimmäisen avun yhtenä mahdollisena keinona purkaa mielensä patoutunutta tuskaa ja saada helpotusta ahdistukseensa.
Itsensä syyllistämiskysymyksestä mainitsin vain siksi kun se on kuitenkin aika yleistä monissa tapauksissa, jolloin itsesyytöksiin ei olisi todellisuudessa aihettakaan.
Esimerkkinä raiskatuksi joutunut kokee usein aiheetonta häpeää ja syyllisyyttä, samoin kuin itsemurhan tehneen omainen.
Kelan kustantama terapia on kiven alla, mutta parhaimmillaan sitä voi saada kaksi vuotta. Sitä ennen on oltava puoli vuotta hoidossa psykiatrian puolella, esim. käymällä psykiatrilla kontrolleissa ja syömällä lääkkeitä. Terapeutti voi olla pohjakoulutukseltaan sitten muukin kuin lääkäri, esim. psykologi, sosiaalityöntekijä ja psyk. sairaanhoitaja. Itse asiassa lääkärit tekevät terapiaa harvoin.
Kelan kustantamaa terapiaa voi saada kolmeksi vuodeksi, tarve harkitaan aina vuosi kerrallaan. Etusijalla ovat nuoret, perheelliset, työssäkäyvät jne... Ensisijainen on aina yhteiskunnan etu, ei niinkään yksittäisen potilaan tarve tai ongelmien vakavuus.
Tietty terapeutteja voi olla monenlaisia - nämä sos.työntekijät ja ESH:t eivät kyllä ole ammattitaidoltaan päteviä varsinaiseen psykoterapiaan. Onneksi esim. HYKS:n psykiatrian poliklinikalta potilaat ohajataan kokeneille, ammattitaitoisille psykologeille.
etuna pääsee psykoterapiaa tarvitseva saamaan apua, mutta pienissä maalaiskunnissa ei ole mahdollista päästä asiantuntevan, pätevän ammattiauttajan vastaanotolle.
Uskon, että terapia ja siihen yhdistetty oikeanlainen lääkitys auttaa, mutta vie oman aikansa. Usein todellakin vuosia.
Aika mielenkiintoinen ilmiö ja aikamme henkeä
kuvastava on tuo kun potilaan avun tarve ja ongelman vakavuus eivät mene yhteiskunnan edun ohi. Eli tehoyhteiskunta hoitaa ne joista todellakin on hyötyä. Syrjäytynyt hyvinkin vakavasti avun tarpeessa oleva jää nykyisen trendin vallitessa toissijaiseksi ja 'tuottava' yksilö pääsee hoitoon. Mahtaakohan kyseinen priorisointi olla käytäntönä koko terveydenhoitoalalla! :(
pienellä paikkakunnalla ei ole helppoa päästä hoitoon. Soittelin helmikuussa paikalliset psykologit läpi. Yhdelle olisin päässyt kesäkuussa, muut eivät luvanneet lainkaan aikoja.
Jätin siis sen väliin, hyvinhän tässä näinkin on mennyt.
Kun ei ole mihin verrata niin eip sitä muunlaista eloo voi noin vain päättää alkaan elää.
Tosin joskus kyllä jotenkin käy kateeksi kun "tavallisista" oloista syntyisin olevat ihmiset vaikuttavat jotenkin itsetuntoisemmilta ja onnellisemmilta. Mutta sisua luulen omaavani enemmän.
Luulen kans että jokin terapiakuuri tekis asiaa, mutta olettaisin että se ois pitänyt käydä paljon nuorenpana että siitä ois saanut eniten hyötyä. Nyt ei paljoa kiinnosta menneitä murehtia, pitää koittaa pärjätä niillä eväillä mitä on.
Se hyvä puoli tästä on ollut että osaa olla varovaisenpi ihmissuhteissa, varjopuolena tosin jonkinasteinen erakoitiuminen. Sitäpäitsi jos elossa tulee joskus turpiin niin sen kestää paremmin kuin joku "hannu hanhi" joka on elänyt pumpulissa.
sen menneisyys on jäänyt taakse ja muistojahan ne vaan enää ovat. Joskus miettii vaan sitä että minkälaiseksi persoonaksi olisi kasvanut kodissa jossa olisi saanut elää normaalin lapsuuden.
Elämä on kouluttanut ja kasvattanut matkan varrella kaikesta on jotain oppinut.
Toisten elämä näyttää vaan sujuvan niin hyvin tuntuu että on onnea matkassa. ehkä he osaavat tehdä viisaampia valintoja jo alusta lähtien.
Ehkä sitä helppoa ja suoraviivaista elämää ei kovin monella ole kyllä se elämä järjestää vastoimkäymisiä kaikille ihmiseille.
Alkoholismia meillä ei ollut, isä joskus joi ja saattoi silloin hölmöillä. Kerran hän lähti riideltyään äidin kanssa kännipäissään ajamaan autoa ja äiti sanoi meille lapsille: "ajaisipa kolarin ja kuolisi!". Isä oli heikkohermoinen, tunnevammainen karjuja ja kävi myös joskus käsiksi äitiin (oli kokenut lapsena kovia ja ollut sotalapsena Ruotsissa) ja äiti oli hihhuliuskovaisesta perheestä oleva nalkuttaja (johtui paljolti siitä, että joutui tekemään hirveästi töitä, usein kahta työtä kotityöt ja lapset). Lisäksi isä aina välillä petti äitiä ja jossain vaiheessa myös äiti isää. En tarkalleen muista, minkä ikäinen olin, kun äiti näistä pettämisasioista minulle kertoi, mutta lapsi olin kuitenkin. Mielestäni hän teki väärin puhuessaan niistä, ne eivät ole lapsille kuuluvia asioita. Johtui kai siitä, ettei hänellä ollut naisystäviä, joille purkaa tunteitaan. Kotona riideltiin joskus rajusti, naapurin lapset kuuntelivat ikkunan alla uteliaina mitä meiltä kuului. Pienempänä pelkäsin vanhempien eroa, vähän vanhempana toivoin sitä. Erosivathan he lopulta, mutta minun kannaltani liian myöhään. Taisin olla 18 v, kun he erosivat ja muutin pian sen jälkeen omaan kotiin. Murrosiässä aloin olla öitä pois kotoa ja lintsasin koulusta viimeisinä tärkeimpinä kouluvuosina niin paljon kuin mahdollista, koska en kestänyt olla kotona ja kaverit olivat niin paljon rakkaampia kuin vanhempani. Lukioon en mennyt ja päästötodistus oppikoulusta oli sellainen, ettei sillä mitään tehnyt. Huonosti palkattuja sekalaisia töitä olen ikäni tehnyt ja huonon itsetunnon vuoksi valinnut huonoja miehiä, kun luulin etten parempaa ansaitse. Lapsia on kolme kahdelle eri (viinaan menevälle) isälle ja olen niin kyllästynyt elämääni, että toivon etten olisi koskaan syntynyt (mikä olikin aika lähellä, kun uskovainen mummoni vaati äitiäni tekemään abortin, kun tämä pamahti raskaaksi vaikkei ollut naimisissa). Lasteni vuoksi jaksan, vaikka toivoisin olleeni heille parempi äiti kuin olen ollut. Ainakin olen oikeasti rakastanut heitä ja kertonut sen heille joka ikinen päivä. Olen masentunut, mutta yritän peittää sen lapsilta. Olen avoliitossa, mutta suhde miehen kanssa ei ole sellainen kuin toivoisin. Olen harkinnut eroa vaikka kuinka kauan, mutta en osaa päättää asiaa varmasti. Toivoisin kerran elämässäni kokevani aidon rakkauden KUNNOLLISEN miehen kanssa, en ole vielä koskaan ollut parisuhteessa oikeasti onnellinen. Rakastunut olen ollut joitakin kertoja, mutta vääränlaisiin miehiin. Tiedä siitä sitten, mikä johtuu lapsuudesta ja mikä ei. Tiedän joitakin tapauksia, joiden lapsuus on vielä ankeampi kuin minun ja heistä on silti/siksi tullut tasapainoisia mukavia ihmisiä. Itse tunnen jatkuvaa huonommuuden tunnetta mm. koulutuksen puutteen vuoksi ja monesta muustakin asiasta.
kosketti minua, ja huomasin jälleen kerran sen, kuinka tärkeää lapsella on olla ehjä koti tai yksi tasapainoinen ihminen siellä. Lapsi on lapsi, ja aikuisen pitäisi pysyä aikuisena. Puhutaan paljon myös siitä, kuinka eronneitten lapset ovat sitä ja tätä ja "kunnollisen" kodin lapset sitä ja tätä...Ei se mistään sellaisesta ole kiinni, millainen lapsesta tulee. Yksi ainoa ehjä ja tasapainoinen ihmissuhde lapsuudessa antaa lapselle eväät "parempaan" huomiseen.
Kovin on samankaltainen elämäni.
Vanhemmat erosivat ollessani 12v ilman alkoholi ongelmaa tai väkivaltaa, jäljet se jätti minuun ihan varmasti mutta eihän vuonna 74 maaseudulla tunnettu sellaista asiaa kuin perheterapia.
Isääni olin yhteydessä joskus usean vuoden päästä vasta ensikerran, ilmeisesti tässä onkin se virhe jota en omalta kohdaltani halunnut tehdä.
Erosin itse viime keväänä 20 vuoden avioliitosta, sopuisasti ilman alkoholi ja väkivalta ongelmia.
Nuorempi tyttäreni on saman ikäinen kuin olin silloin vastaavanlaisessa tilanteessa.
En ehkä usko perheterapian merkitykseen niinpaljon kuin siihen että pidän heihin yhteyttä, ex vaimooni ja kahteen teinityttöön.
Olen heille ISÄ heidän elämänsä läpi ja siitä aijon pitää kiinni.
Asia joka minua kalvaa on ex vaimoni valheelliset kertomukset. Hänellä oli jo uusi mies valmiina jo pidemmän aikaa avioliittomme aikana, vaikka hän ei sitä myönnä. Uusi poikaystävä (työkaveri) oli heti kuviossa mukana. Syy erosta tosin vieritettiin minun päälleni, toki myönnän etten ole täysin syytön mutta päätös erosta kaadettiin minun päälleni koska hän (ex) teki elämästäni todella vaikeata jo vuoden ajan mutta ei uskaltanut tehdä päätöstä.
Uskon että jossainvaiheessa tyttäretkin tämän asian huomaavat, ja oikeestaan toivon sitä.
En usko että elämämme huononi eroon (myöskään tyttäriemme) koska olen aktiivisesti pitänyt yhteyttä heihin, heilllä on puhelimet ja avaimet asuntooni ja ovat aina tervetulleita.
VIELÄ:
Uskatakaa ihmiset erota, parempi on kertarysäys kuin jatkuva kitinä.
t. vuosi sinkkuna JIPPPPPPPIIIII
;)
kuulostaa sinun elämäsi. Ei minunkaan isäni ollut alkohlisti varsinaisessa merkityksessä mutta väärinkäyttäjä siinä melessä että Riehui ja riiteli äidin kanssa aina kun joi. Meno oli välillä niin hurjaa että juostiin äidin mukana talvi pakkaseen etsimään yösijaa tuttavilta. Muistan ne kauhun hetket kun isä uhkasi tappaa meidät kaikki. Isäni kuoli kun olin 15-vuotias jotenki siinä vaiheessa katosi elämältä suunta en tiennyt mitä tekisin ja millään ei ollut mitään merkitystä. Tunsi vielä huonoa omaatuntoa siitä että en osannut surra olin vain helpottunut. Äiti sairastui samaan aikaan vakavsti ja oli sairaalassa 4-kuukautta jonka jälkeen sai eläkepakerit. Kävin 9-luokan loppuun enkä tiennut mitä tulevaisuudelta haluan. Alkoholiin en ole koskaan turvautunut. Mutta nyt jälkeenpäin toivon että joku olisi puuttunut asiaan ja ohjannut vaikka ammattihenkilön luo puhumaan mutta ei, itse en ymmärtänyt että tarvisin apua. Olin töissä vuoden ja hain opiskelemaan kävin kauppakoulun ja pääsin töihin. Sitten löysin poikaystävän joka oli jo alunalkaen väärä valinta sairaalloisen mustasukkaine ensimmäistä lasta odottaessani hän hylkäsi meidät ja tuli tappaouhkauksia ja syyttelyä että lapsi ei ole hänen. Isyystestin jälkeen sain elatusmaksun lapsesta. En koskaan pettänyt enkä antanut edes aihetta. syytä mustasukkaisuuteen ei ollu. olin 22-vuotias yksin huotaja. Toinen mies elämääni tuli 26-vuotiaana. Luulin olevani järkevä tekeväni hyvän valinnan kun tunsin tämän miehen koulu ajoilta alkaen. Olikin hyvä mies saimme 2 -yhteistä lasta. jossain vaiheessa huomasin että hänen alkoholinkäyttänsä lisääntyi jatkuvasti. Kun alkoholi vei kaiken hänen vapaa aikansa eikä perheelle ollut enää aikaa. Yritin saada häntä vähentämään juomista tein kaikkeni että perhe pysyisi koossa. kävin itse silloin aa-kerhossa ja yritin miestäni mukaan mutta ei hän halunnu apua. Itse en silloin juonut ollenkaan. Päätin jo lapsena että jos saan itse joskus lapsia heidän ei tarvitse katsella humalaista äitiä. Halusin lapsilleni tasapainoisen ja turvallisen kodin joka heillä tänä päivänäkin on. Yöt saa nukkua rauhassa eikä tarvitse murehtia vanhempien juomisen tähden. Lasten elämä on mennyt hyvin koulu- ja opiskelu on sujunut. Heidän elämä on vieläkin minulle tärkeämpi kuin omani. Olen ehkä uhrautunut liikaa mutta silti tunnen syyllisyyttä kun ovat kasvaneen ilman isää, eli syy on minun väärien valintojen.
Olen itse opiskellut vanhempana kaksi tutkintoa ja minulla on hyvä työpaikka. Olen aina pyrkinyt eteenpäin vaikka pieninkin askelin. Olen myös 43-vuotias itsetunto on edelleen huono sisimmässäni tiedän että en ole sen huonompi kun muutkaan ihmisent. Kai kärsin ajoittaisesta masennuksesta mutta se on mennyt aina ohi muutamassa päivässä. Lenkkeily on ollut hyvä lääke jotenkin se piristää ja rauhoittaa mieltä kun tekee jotain oman hyvinvointinsa eteen. En ole keriinnyt mihinkään terapioihin ja olen yrittänyt selvitä ja hyväksyä iteseni tällaisena kun olen. Joskus on mukava keskustella sellaisten ihmisten kanssa jolla on samanlaiset taustat ja ehkä joskus menenkin tällaiseen keskusteluryhmään kun sellainen järjestetään.
Läheistä ihmissuhdetta eli puolisoa kaipaan edeleen mutta pelkään kuitenkin sitoutumista.
Onko sellaista miestä joka hyväksyy sen että lapset ovat häntä tärkeämpiä niin kauan kun he luonani asuvat. tiedän että minun pitää alkaa elään enemmä itsellen ´pitää huoli siitä, että osaan päästää irti kun lapset haluavat lähteä rakentamaan omaa elämäänsä. Päivä kerrallaan tässä mennään eteenpäin ja kyllä tässä elämässä on paljon hyvääkin
Olisi se kyllä hyvä jos olisi sellaisia itsetunnon kohotuskoulutuksia. Toisaalta ärsyttää ihmiset joilla on hyvä itsetunto kateuttako???
Kyllä tyttäresi viimeistään aikuisena antavat arvon sille että olet heidän elämässään mukana.
Siitä pidä kiinni vaikka välisi entiseen vaimoon ovatkin viileät sattuneista syistä. Lasten elämä on aina etusijalla niin kauan kun he isää tarvitevat. Omat lapseni ovat vieraantuneet isästään puhutaan kyllä lämpimästi lapsuuden muistoista. Mutta isä ei alkoholismin vuoksi pitänyt yhteyttä ja lapset eivät halunneet tavata humalaista isää. Eikä hän ole enää se sama ihminen niin paljon on muuttunut. Ei se eroaminen helppoa ole eikä kukaan siitä selviä surutyötä tekemettä. Mutta parempi erota ensin ja sitten vasta katsella uutta puolisoa. koska pettäminen jättää kyllä syvät arvet. Kyllä ex-vaimosikin vielä jossain vaiheessa tekee surutyötä ja se vaikuttaa tähän nykyiseen suhteeseen. En usko että tämä suhde voi olla kovin vahvalla pohjalla. ex- vaimosi ei voi pyyhkiä 20 yhteistä vuottanne pois noin vain. Sinulla on paremmat lähtökohdat elämässä kun ei ole uuden suhteen kiemuroita pohdittavana. Onnea vaan olet voiton puolella
kai koskaan, mutta minusta tuntuu että olen hyväksynyt jo sen tosiseikan että minulla oli kaikkea muuta kuin onnellinen lapsuus.
Tämä lapsuuden turvattomuus vaikuttaa kuitenkin vieläkin. Kuten yksi aikaisemmista kirjoittajistakin kirjoitti, niin en minäkään halua samanlaista lapsuutta lapsilleni. Tämähän tietenkin on tehnyt meidän perhe-elämästä rajoittuneen. Kun muissa perheissä viikonloppuisin naukkailaan tuttavaperheiden kanssa viiniä, niin meillä ei koskaan. Minä jouduin katsomaan kaikki illat kylän juoppojen kokoontumista kotiini, enkä sen tähden voi edes normaalia juomista hyväksyä kotonani. Arvet on niin suuret, mutta eihän lapset mistään paitsi jää.
Samoin yritän pitää lasteni elämän turvallisena, jopa niin että ehkä liikaakin suojelen heitä. Heistä taitaa tulla tynnyrissä kasvaneitä, kun eivät tiedä maailman julmuudesta.
Yön selkään paettiin monet kerrat, kerrostalomme verkkokellarikin oli tuttu yöpymispaikka.
Välillä oli kaikki 4 lasta (minä esikoinen) saatu selkäämme kunnolla nahkavyöllä milloin mistäkin syystä.
Itselleni ei alkoholi maistu, humalaiset vihastuttavat ja eritoten KAIKKI lapsiin kohdistuva väkivalta tai vallankäyttö tekee minusta taistelijatiikerin. Puolustan omia ja vieraankin lapsia jos sellaista havaitsen.
Minusta moinen lapsuus teki vahvan - sen perhehelvetin läpi käytyään ei oikein mikään murhe tai harmi tunnu missään. Mutta pienetkin ilontunteet tulevat tuplana tai triplana! :))))
silleen turvallinen lapsuus, ettei esim. alkoa ollut kuvassa mukana ollenkaan, vanhemmat yhdessä jne.
Juuri noin olen teoriassa ajatellutkin, että se tekee ihmisestä vahvan. Oppii pärjäämään elämässä, vaikka tulisi koviakin asioita vastaan.
Kuulosti hyvältä tuo, kun kerrot että pienetkin ilontunteet tulevat moninkertaisina :)
Mutta varmaan on kiinni myös luonteesta yms. piirteistä, jotka vaikuttavat siihen, millainen vaikutus lapsuudella on.
Häivyin 14-vuotiaana juopon ja väkivaltaisen äidin hallitsemasta kodista.Rankkaa elämää kadulla,laitoksissa.Lyhytaikaisia,rikkinäisiä ihmissuhteita nelikymppiseksi asti..Ikävä lapsuus ja nuoruus jättävät tosin arpia,jotka eivät koskaan parane.
Nykyisen ihmissuhteeni toinen osapuoli on myös elänyt vaikean lapsuuden.Eletään toinen toistamme tukien..tai ainakin niin sen pitäisi mennä..
...olen tässä tänään. Olin alkkisisän toilailujen vuoksi vuosikausia hengenvaarassa pikkulapsena. Se jätti lähtemättömät jäljet (turvattomuutta, pelkoa, ahdistusta). Parikymppisenä kävin psykoterapiassa 3v, se auttoi jaksamaan, muttei poistanut traumoja. Eli syvältä sisältä kumpuava paha olo myrkytti elämää, vaikka näennäisesti olen elänyt täysillä.
37v aloitin psykologisen vyöhyketerapian joka hoiti kaikki ongelmat juurta myöten. POISTI ne, ei siis vain auttanut ymmärtämään. Nyt elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa. Elämä on varsin ihanaa! Ja koko ajan paranee!
Kävin Longlifen sivuilla lueskelemassa psykologisesta vyöhyketerapiasta.... Sielläkään ei ollut mitään hintoja. Mitäköhän moinen maksaa? Kun mitään kelatukia ei saa. Varmaan kallista? Tekis mieli kokeilla.
Enpä tiedä onko ollenkaan kallista verrattuna lopputulokseen. Yks hoitokerta maksaa 50e ja kestää 2,5 tuntia. Alussa voi käydä vaikka 2 x kk mutta hyvin nopeesti kerran kk on sopiva vauhti. Mulla alko tapahtumaan kolmannen hoitokerran jälkeen ja nyt (4v jälkeen) käyn enää pari kertaa vuodessa "kriisitilanteissa" ja ylläpitomielessä.
Voi tietty olla aika vaikeeta sijoittaa tota rahaa jos ei ole varma lopputuloksesta. Mä luin ainoan asiaa käsittelevän kirjan (Antti Pietiäinen: Tunne-Antitunne-Perimä) ja päätin että JOS tää toimii on se maailman paras keksintö. Ja sitten kun toimi tosi nopeesti häipyi viimeisimmätkin epäilykset. Nyt TIEDÄN että toimii ja vallan mainiosti toimiikin! Mulla on mennyt neljässä vuodessa noin 1200 euroa. Sen verran maksoi elämänilo, tyytyväisyys ja rauha ;)))
katso suoraan terapeuttien sivuilta:
www.vyohyketerapeutit.fi
Minulla oli ehjä koti, ei alkoholismia eikä mitään perheväkivaltaa. Olimme yhteisössämme arvostettu perhe, mutta... jotakin oli kuitenkin pielessä. Olen tuntenut koko ikäni, että olen ollut jotenkin meidän perheen lapsista syrjään heitetty. Nyt kun elämää on eletty näin pitkälle, jouduin tai pikemminkin pääsin omien läheisteni vaikeuksien takia terapiaan ja täytyy myöntää, että onpa ollut valaiseva kokemus. Jo muutamalla käynnillä olen saanut selvyyden, miksi minusta on tuntunut, että olen jotenkin syrjään heitetty. En ole katkera, mutta tajuan nyt, miksi minusta on kasvanut tällainen kuin nyt olen. En syytä vanhempiani enkä ala heidän kanssaan tätä asiaa vatvomaan,he ovat jo vanhoja, olkoot. Mutta työstän omassa mielessäni niitä asioita, joita terapiassa on selvinnyt. Ja uskon, että olen jotenkin ehjempi tästä eteen päin.