Onnistuuko uskovaisen ja ei-uskovaisen parisuhde? Itse usko ei aiheuta ongelmaa vaan se, että uskovana haluaisin luonnollisesti kirkon siunauksen liitolle. Toinen taas ei halua mitään sitoumuksia, muuta kuin sen minkä tuntee sisällään oikeaksi.
Onko teillä vastaavia kokemuksia?
Ja toinen seikka. Ihan mielenkiinnosta. Ovatko "pysymme yhdessä lasten takia- liitot" kuitenkin tuhoon tuomittuja?
Onko teillä vastaavia kokemuksia?
Ja toinen seikka. Ihan mielenkiinnosta. Ovatko "pysymme yhdessä lasten takia- liitot" kuitenkin tuhoon tuomittuja?
Vastaukset 37
Vanhimmat
Molemmat ovat aikapommeja.
ei kannata liittoa jatkaa,tämä on minun mieli piteeni:((
jos muusta ei ole kyse, kuin kirkollisista häistä.. ;))
Puhumalla ja neuvottelemalla, pääsette varmasti, kumpaistakin tyydyttävään lopputulokseen.. :)))
vaikeata tulee olemaan..uskovaisella ja uskomattomalla ei ole mitään yhteistä,,,ellei toinen tule uskoon avioliiton aikana..(lapset saattavat silloin olla se asia minkä takia kannattaa yrittää liittoa jatkaa)...ja miksei jos pitkä liitto takana ja hyvin toiminut niin kyllä kannattaa jatkaa,,ainakin yrittää...saattaa kyllä olla että uskosta joutuu luopumaan tai toinen tulee uskoon..
en kyllä jaksa uskoa sellaiseen liittoon jonka ei uskovainen ja uskomaton perustaa...jomman kumman täytyy muuttua....
että, tuollaisetkin liitot, ovat onnistuneita ja pitkäkestoisia.. :))
Vaikeaa voi olla, ilman uskonnollisiakin eroavaisuuksia.
Tuolla lopussa, sinulla oli hyvä oivallus.. ;))
Yhdessä olo, muovaa kumpaakin, tavalla tai toisella.. ;)))
Se miten, onkin sitten toinen juttu!...
on uskovainen ja toinen ei, niin heillä on kyllä aika vaikea sovittaa yhteen harrastuksiaan.
Käsittääkseni uskovaist käyvät kirkossa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa ja seurustelevatkin mieluiten saman vakaumuksen omaavien kanssa.
Se joka taas ei ole uskossa ei viihdy Jumalanpalvelus ja muissa tilaisuuksissa missä 'ohjelma' on hengellistä.
Tälläisen 'seka-avioliiton' solmineista jompi kumpi luopuu vakaumuksestaan ja lähtee puolisonsa mukaan kirkkoon, tai - kapakkaan.
Tapahtuu siirtyminen kumpaan suuntaan tahansa, niin liitosta tulee harmoonisempi kuin eri 'leireissä' elävien.
sovittaa yhteen?.. Kummallakin voi olla, omat harrastukset ja mielenkiinnon kohteet.. ;)))
Tuskin on, järkevääkään olla, kuin paita ja persus 24/7, liimautuneena toisen kylkeen kiinni?..
Omaa tilaa, on löydyttävä kummallekkin.. ;)))
Nyt on pakko, hieman hymyillä käsityksillesi.. ;)
Uskovaiset käyvät kyllä kirkossa, mutta persus tuskin on juurtunut, kirkon penkkiin kiinni eli uskovaisetkin tekevät elämässään muitakin asioita.. ;))
Eiköhän, tällaisissakin ns. seka- avio/ avo liitoissa, ole jokin muu tärkeämpi asia, mikä yhdistää kuin harrastukset?.. ;))
Luopumiseen ei ole, mitään syytä jos kumpikin, välittää toisestaan, sellaisena ihmisenä kuin hän on, eikä halua alistaa toista, omien mieltymystensä mukaiseksi.. ;))
Se on sitä harmoniaa...
Sitten vielä.. ei ole kahta, täysin samanlaista avio/avo- liittoa, kaikki ovat erilaisia, joten ei voi mitenkään, yleistää ja luokitella, niitä kuin esim. kaupattavia laivan hyttipaikkoja.. ;)))
Oli uskovainen nais ystävä joka oli jakorasia, no hän sanoi saavansa jumalalta anteeksi kaiken tekemänsä, vaikka niitä panomiehiä oli hänellä noin 300 vähimmässä laskussa.
Hyvä hänelle jos sai anteeksi mutta minulle kyllä se leikki piisas.
Vaikka en llekkaan mikään moralisti kuten hän oli, aina hyvä ja viaton.
No nykyisin on kirkko valtuustossa, mitenkähän sinne pääsi taisi antaa papillekin synninpäästöä.
olla sellainen hyvin erikoinen asia kysymyksessä, että se puolisoista joka ei ole uskossa ymmärtää aika huonosti toista osapuolta, joka kaipaa päästä kirkkoihinsa ja viettämään aikaa ns.uskonystäviensä kanssa.
Oikeassa olet, siinä että eihän kukaan aina kirkon penkissä istu, vaan harrastaa muutakin , sekä työikäisenä käy työssä jne.
"Harrastukset" oli kieltämättä väärä sanavalinta.
Kysymyshän on oikastaan elämän ja kuoleman asiasta, eli enemmästä kuin jonkun asian parissa askartelemisesta.Sillä tavoin olen käsittänyt kristinuskon.
Minulla itselläni ei ole kyllä henkilökohtaista kokemusta "seka -avioliitosta", mutta ajattelen, että jos molemmilla on sama arvomaailma, niin elämä on sillä tavoin onnellisempaa, vaikkakaan ei tietenkään kaikista ristiriidoista vapaata koskaan.
Eiköhän ihminen ole omanluonteisensa monine vinkeineen, on hän uskovainen tai ei.
..synninpäästöä, onks se joku uusijuttu..:DD
kirjoitin, ei ole kahta, samanlaista parisuhdetta.. ;)) Joten, se toisen ymmärrys, ei ole mikään vakio.. ;))
Toiset ymmärtää, paremmin kuin toiset, puolisonsa tarpeita ja ajankäyttöä.. ;)))
Tuohon kristinuskon, käsitysjuttuun en kommentoi, sen enempää kuin, että sekin on yksilöllinen juttu.. ;)) Siinäkään ei päde, mitkään kategoriat, jokainen ajattelee ja tuntee, asiat omalla tavallaan.. ;)))
Siksihän mekin, käymme tätä keskustelua.. ;))
Eipä ole minullakaan, muuten kuin tunnen, tällaisen pariskunnan.. :))
Jotain samaa, pitääkin olla, kun kerran tälläinen liitto on onnistunut ja ollut mitä harmoonisin.. :))
Tästä viimeisestä, olen kanssasi, täysin samaa mieltä.. ;))
Jokainen meistä, on ainutkertainen...
Voi ollakin joku uskovaisten oma juttu.
Minä kun en ole viittinyt tollaisiin juttuihin tutustua tarkemmin.
Eikös sitä sanota niin että on liukas kun papin kulli?Se Kai oli se synnin päästö....?
Minä olen onnen poika kun en sekoontunut tähän "naisystävääni"liikaa.
Niin jos ystävät on kuten tämä "naisystäväni", niin minkähän laisia ne viholliset onkaan.
No naisia tulee aina seuraava kuin ratikoita tai busseja.
Olipahan hyvä koulutus /opetus, piisa minulle.
Tuon sorttiset uskovaiset
vaikeuksia. Nimittäin, jos olet luterilainen, seisot erittäin vankalla pohjalla. Vankan pohjan antaa kirkon opetuksesta johtuva arvomaailma ja sana. Ihminen luonnostaan voi tuntea sisällään vaikka minkä asian oikeaksi, koska kaikki asiat ei ole sidottu hyvään arvomaailmaan. Asioita siis ohjaa se, mikä tuntuu hyvältä ja mitä toiset tekee. Jos molemmat ovat sitoutuneet samaan sanaan, se johtaa keskinäiseen oikeuden mukaisuuteen, toisen kunnioittamiseen ja todelliseen rakastamiseen. Keskinäinen suhde voi onnistua tuolta sinunkin pohjalta, toinen uskovainen toinen ei, mutta ajan myötä voi olla, että joudut luopumaan jostakin jos toinen ei kasva sinun arvomaailmasi suuntaan...
meitä ei-uskovaisia. Ei ainoastaan luterilaisilla ole hyvä arvomaailma ja vankka pohja elämässä. Olen tavannut paljon ei-uskovaisia joilla on humaanimpi ja oikeudenmukaisempi näkemys elämästä kuin luterilaisilla. Vastaavasti olen tavannut uskovaisia, jotka ajattelevat rajoittuneesti ja suppeasti ja heijastavat kaikki asiat uskoontoon.
Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni... Todennäköistä on, että aikaa myöten tulee paljon pahoja näkemyseroja jos toinen on uskovainen ja toinen ei, kun ei päästä edes yksimielisyyteen vihkimistavasta.
Onnistuu. Niitä on maassamme pilvin pimein.
Asian ydinhän on yksinkertaisesti se sama vanha.
Jos puolisoilla on vahva tunneside, rakkaus,
toisen esim. luterilaisuus, se on pieni vika.
Ei uskovaisenakin jätkänä toteaisin uskovaisen naisen antavan hyvää arvopohjaa
myös jälkikasvulleen.
Samaa mieltä. Kyse on lähinnä siitä, antaako toiselle tilaa vai ei, kunnioittaako toisen elämänkatsomusta vai ei. Elämänkatsomus voi silti perustua samaan, ainoana erona se, onko maapallo luotu vai räjähtänyt :)
Pieni ongelma voi tulla kun vanhuus iskee (jos niin pitkälle yhdessä päästään) ja huomaa että aikaa maan päällä on rajallisesti, silloin uskovaiselle voi tulla hätä rakkaan kadotetusta sielusta. Nähty.
Olen täysin ymmälläni omien tuntojeni kanssa. Kun toinen ei kertakaikkiaan pidä edes kihloihin menoa minään. Ei se ole tarpeellista, kuullemma. Ei se sido, vain tunteet sitoo. Uskova ajattelee asian toisin. Ei tahtoisi Luojan edessä tehdä syntiä ihan ehdoin tahdoin, kun seurusteluun sisältyy myös seksi. Tosin kuinka moni nykyään ajattelee seksiä "vakavasti" ;/ Kai minä olen tosikko ;)
Kylläpäs olet körilääseen rakastunut, kun ei voi senvertaa joustaa, että edes kihlaisi sinut, saati vihille taluttaisi.
Haluat siis kirkollisen siunauksen suhteellenne ja mies luottaisi pelkkään tunteeseen.
Näkemyksenne ovat ihan ääripäitä kumpikin.
Jommankumman on joustettava, mieluummin kummankin.
Toimiva parisuhde ei tuomitse eikä sido toista.
Miettisitkö (olet varmaan miettinytkin), kumpi on sinulle tärkeämpi: mies vai kirkon sakramentit.
Anna miehelle mietittäväksi, kumpi on tärkeämpää hänelle: sinun vakaumuksellinen toiveesi vai hänen periaatteensa.
Toivottavasti saatte asianne puitua kumpaakin tyydyttävällä tavalla.
Aito rakkaus voittaa aina!
Jos partnerini ajatusmaailma ja koko maailmankuva olisi noin perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin omani, en usko että jaksaisin katsella. Saati arvostaa ja kunnioittaa toista älyllisesti.
Ja "lasten takia" kannattaa nimenomaan erota eikä pysyä yhdessä, ellei muita syitä löydy. Kaksi onnellista kotia on parempi kuin yksi onneton.
Tietysti jotain pientä ongelmaa tulee, jos toinen tuo uskonsa vahvasti esille, uskoo sitten jumalaan, kommunismiin, ufoihin, horoskooppeihin tai mihin hyvänsä, mutta ei tämä suhteita kaada, jos usko ei saa käsittämättömiä mittasuhteita. Kyllä uskoisin ateistinkin antavan yhden kirkkovihkimisen varran antavan periksi, eihän se merkitse hänelle mitään.
Lasten takia-liitot kyllä räjähtävät auttamattomasti silmille jossain vaiheessa. Valheellisuuden lapset tajuavat ensimmäisenä.
Tosin olen avoliitossa, joten mistään avioitumisesta ei edes ole puhuttu. Mutta 15 vuotta mennyt aika seesteisesti.
Muutaman kerran olen jopa suostunut vaimokkeen pyyntöihin yhteisestä kirkossa käynnistä.
Ei minulle ateistina (tai ehkä agnostikkona) sinänsä kirkossakäynti muuta vaikeutta tuota kuin ikävystyminen. Istua nyt tuntikin jollain puupenkillä kuuntelemassa jotain ikävystyttävää puhetta.
No onhan kirkot tietysti arkkitehtoonisesti kauniita ja saa sen ajan kulumaan rakennustaidetta ihaillessa.
Kuulun muuten Ev.lut seurakuntaan vaikka en siihen pahemmin uskokkaan, mutta olen liian laiska eroamaankaan kirkosta.
Ja tekeehän kirkko ihan hyvääkin työtä niille, jotka sitä tarvitsevat arvomaailmansa pönkittämiseen. Itse en siitä niin välitä, koska vaikka arvomaailmani on pitkälti sama kuin kristillisen uskon omaavillakin en kuitenkaan tarvitse kirkoa sitä pönkittämään ja vaimoke saa uskoa ihan mihin haluaa ja hyväksi tuntee vaikka hattiwatteihin jos se hänelle lohtua tuo.
olen varma, että toimii jatkossakin.. ;))
Nauratti nuo, sinun hattiwatit.. :DDD
on nykyään helppoa.
Voit käydä kotikuntasi(seurakuntasi) kirkkoherranvirastossa ja kirjoittaa nimesi eropaperiin ja asia on sillä selvä.
Ei mitään papin puhuttelua ja tenttaamista enää nykyisin.
Verojen maksussa säästää kirkkoon kuulumattomana vuodessa sievoisen summan.
Riippuu tuloista tietenkin, sillä verotushan on maassamme progressiivista.
En kehoita, mutta kun sanoit että et laiskuuttasi viitsi erota, niin erotoimenpide onnistuu laiskaltakin. *HYMY*
olin naimisissa kirkkoon kuulumattoman kanssa, mutta kyllä hän minut kihlasi ja maistraatin jälkeen vielä käytiin kirkossakin.
Tuohon aikaan, nuoria kun oltiin,ei tuolla tuntunut olevan mitään merkitystä.
Vaikeudet alkoivat vasta sitten kun ex-mieheni halusi erottaa lapsemmekin kirkosta ja muuttui muutenkin ehdottomammaksi uskontoa vastaan.
Vaikka en itsekään ole koskaan ollut mikään tosi uskovainen, tuntui tuo silloi liioittelulta.
Voi olla, että tuokin oli yksi meitä erottava tekijä loppumetreillä....
Mikäli miehesi ei Sinun toivettasi avioliitosta halua kuulla, mietihän vielä kerran. Koska avioliitto on kuitenkin itsellesi tärkeä asia, voitko tosiaan loppuikäsi elää miehesi avopuolisona, mikäli koet sen olevan väärin???
jotenkin vain tuntuu olevansa kuin jonkun "oikean" korvike, jos toinen ei voi sitä vertaa sitoutua, että edes kihloihin mennä, koska kihlaus on lupaus avioliitosta, johon taas ei ole aihetta mennä. Rehellisesti sanoen, en minäkään tiedä, onko hän minulle oikea mies? Eivät uskon asiat sinänsä aiheuta ongelmia, mutta esim. suhtautuminen lapsiini edellisestä avioliitosta; heidän mitätöimisensä, se koskee. Enkä välttämättä halua sohvalleni ketään, jonka takia joudun laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä tms. silloin kun voisin itse hengähtää. Ja joka sanelee paikat minne mennään ja minne ei. Alussa kumpikin yrittää parhaansa miellyttääkseen toista, mutta ei se toimi pitemmän päälle..
Jos naimisiinmeno on itsellesi tärkeä asia, ja mies ei ole siitä kiinnostunut eikä halua joustaa, mielestäni Sinun pitäisi tosiaan istua miettimään, mitä oikein haluat itse.
jos jo nyt epäröit lastesi puolesta, niin mietihän, siedätkö sellaista kohtelua jatkossakin.
Rakkaus takoittaa jakamista. Ei sitä, että vain sinä toista miellytät.
Yksin elämisessä on hyvät puolensa; parisuhteessa pitää koko ajan ottaa toinen huomioon. Silloin ei mennä ja tulla oman mielen mukaan. Jaksatko, jos mies määrää menemiset????
Sinunhan pitäisi itse, tietää oletko hänelle, muutakin kuin jonkun "oikean" korvike?.
Hämmästelen täällä, miksi se kihlaus ja papin aamen, on muodostunut sinulle, nyt jonkinlaiseksi kynnyskysymykseksi?. Suhteen jatkamiselle, joka kirjoittamasi perustella, ei ole ihan, eilisen päivän juttu. Jos kerran uskon asiat, eivät aiheuta ongelmia, niin ongelmia on sitten, muissa asioissa jotka eivät toimi, teidän parisuhteessanne.
Niin, sinun onkin itse, päätettävä mikä on sinulle tärkeämpää?. Omat lapset vai, vastahakoinen mies, joka karsastaa lapsiasi!!.
Eiköhän se sinun, vastauksesi (päätöksesi) olekkin jo, täällä sohvaperuna, passaus ja komentelu-osiossa!!.
Saitko lukuisista vastuksista, tukea omille ajatuksillesi?.
Miten toimit, jatkossa ko. asian kanssa?..
Olisin, sen verran utelias?.. ;)))
Vapaassa harkinnassasi, on vastaatko kysymykseeni.. ;)))
Suoraan sanottuna, minusta tuntuu, että minä vaadin liikaa ja imen kuin hunaja puoleeni näitä miehiä, jotka eivät mielellään tikkua ristiin laita yhteisen hyväksi. Kaikki sujuu niin kauan hyvin, kun minä palvelen enkä vaadi mitään, mutta sitten jos nostan asiasta haloon, niin tuleekin ero tai ainakin kovin mietitään. Ehkä se ei tosiaankaan ole vain usko, vaan monet muut periaattelliset kysymykset; esim. äidin sydän, joka ei millään kestäisi sitä, että lapsille ollaan töykeitä. En vain tunne yhtäkään paria, joissa uusperhekuviot olisivat toimineet.
Sitten tämä uskoni; se on kaiken kruunaus. Vähintään hihhulina minua pidetään, vaikka elän kuin tavallinen ihminen. Ainut, että luotan Jumalaan ja KOEN johdatusta.
Usko miehiin on mennyt, sori vaan.
putosin, kyllä totaalisesti kärryiltä?.. ;)))
Kas kun, yksiköstä tuli monikkomuoto???..
Hmmm... niinkuin arvelinkin, kyse olikin muista asioista, kuin uskonnollisesta eroavaisuudesta.. ;)))
Ystäväiseni, sinulle voidaan antaa, ns. hyviä neuvoja pilvin pimein.. ;)) Mutta..
kyse on, sinun elämästäsi, jolloin teet myös, ihan omat ratkaisut ja valinnat!!.
Sillätavalla, elät omaa elämääsi.. :))
Niinkuin aikaisemmin mainitsin, sinun pitää itse päättää mikä on, sinun suhteesi lapsiisi ja tähän sulhaseesi. ;))) Ja, nyt kuvioihin, astui sitten vielä, nämä uusperhekuviot.. ;)))
Taitaakin olla, melkoinen sekametelisoppa?.. ;))
Tuohon sinun uskoosi, kommentoin sen verran että, kaikki uskovaiset eivät, ole ns, hihhuleita.. ;))) Sinulla on vain, yksi ratkaisematon ongelma, mihin kyllä saat oikean vastauksen, sitten ajallaan.. ;))
Sinä elät ja olet, oma itsesi, Luojasi suurella avustuksella.. ;))
Ratkaisut sinun, on vain tehtävä itse.. ;)))
Ikävää, jos noin on.. :((
Hyviä miehiä, kun kohtaat, sinäkin varmasti päivittäin.. :)))
kannalta paha juttu, jos hän mitätöi lapsiasi. Sehän tarkoittaa, että hän mitätöi samalla sinua..Oikeassa olet, mielestäni se ei tule toimimaan pitemmän päälle, koska se ei tunnu toimivan nytkään...Tsemppiä sinulle..:)))
Juu, kyllä se sekametelisoppa on päässä. Ympärillä kaatua kopsahtaa avioliitot ja kulissit, mikään ei ole ikuista, kuten olen sen kokenut. Minä olen kai yksinkertaisesti loukkaantunut siitä, ettei minua ikäänkuin oteta vakavasti. Ja toisaalta en tiedä, vaadinko täysin ja tyystin liian paljon toiselta. Kun ei ole minkäänlaista esimerkkiä tasavertaisesta suhteesta, vaikka eihän tässä enää untuvikkoja olla :)
jos kysyn, että asutteko nyt jo yhdessä poikaystäväsi kanssa?
Ajattelin vain, että jos noin seurustelusuhteessa missä eletään kumpikin vielä omassa huushollissaan ja mies ei hyväksy sinun lapsiasi niin kuinka sitten kun asutte saman katon alla!
Lapsesihan tietenkin ,vaikka ovat aikuisa, vierailevat usein äitinsä luona.
Ikäviä tilanteita saattaa tulla jos mies joko murjottaa, tai sanoo pahasti lapsillesi.
Sitten vieläkin intiimimpi kysymys, jos sallit:
Miten sinun uskosi, tai sinun uskontokuntasi suhtautuu avoliittoon?
Jotkut uskovaisethan pitävät sitä syntinä.
Ei asuta yhdessä. Sepä se onkin aina jännitysmomentti, että kuinkas sujuu kun hän on paikalla.
Sepä se onkin, että kukas tässä syntiä ehdoin tahdoin haluaa tehdä? Toisaalta meillä on hyvä yhdessä, toisaalta pikku muutos olis jees.
Mutta miehet on tuntematon planeetta, ei kai niitä kukaan ymmärrä ;))))))))
tunnistan sun suhteesta kaksi samaa kompastuskiveä mihin itse olen kaatunut:
1. Ettei rehellisesti alusta alkaen tee selväksi mitä haluaa. Kivaahan toista on passailla, sitten kun se kiitos lakkaa kuulumasta on taas niin kivaa heittäytyä martyyriksi.
2. Toisen mielialan ennakoiminen. Kirjoitit "kuinkas sujuu kun hän on paikalla". Jos ei suju, se ei ole sinun ongelmasi, vaan hänen. Ennakoimalla ja paikkaamalla näitä hankalia tilanteita pahennat vaan ongelman. Hänen ei tarvi miettiä suhtautumista kun ikään kuin otat sen kontollesi.
Aivan, sinähän sen sanoit, Näin se on. Mitäs minä tosiaan otan huolta siitä, kuinka he pärjäävät keskenään. Vaikka äitinä tietää, että varmasti ottaa.
Sulla on joku psykologin koulutus, eikö ;) Vai ettet olis ihan selvännäkijä, joku Madame Tuffe :)
Kauemmaksi kuin psykologin koulutuksesta en voi päästä :) Selvästä näöstäkään en tiedä... ettei tuossa vaan äsken käynyt niin, että minua narutettiin antamaan ohjeita itselleni ;))))