Heippa. Onko täällä odottajia, joilla mies on käytännöllisesti katsottuna pois ma- pe työnsä takia? Jos löytyy, niin miten olette jaksanut? Meillä on tälläinen tilanne. Mies ajaa ittensä ihan piippuun töissä, mutta kokoajan kuitenkin hokee, että me, minä ja masu, olemme tärkeimmät. ei mene jakeluun, vaikka sanon, etten kestä tälläistä elämää. Kertokaapa kokemuksia....
Mies reissussa
voi voi
10828
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Joo, mun mies on poissa välillä pari kuukauttakin yhteen menoon. Se tuntuu jo kovalta.
Mutta nää on niin yksilöllisiä asioita, itse kukin tietää mitä kestää ja mitä ei. Mä olisin iloinen, jos näkisin miestäni edes joka viikonloppu... =0) Sitten kun vauva syntyy, olis tietysti mukavaa, jos mies olis kotona enemmän.
Mä olen itse jo aika itsenäinen tapaus, mutta sen lapsen ja isän itsensä kannalta. Suhdetta ei synny tuhansien kilometrien takaa. Puhu, puhu, puhu, muuta en osaa neuvoksi sanoa.
Mun mies reissaa koko ajan ympäri maailmaa työnsä vuoksi. Onhan se tylsää, mutta olen jo tottunut siihen. Eikä mieheni tee sitä sen vuoksi, ettei haluaisi olla minun ja vauvan kanssa, vaan koska työ sitä vaatii. Eikä työtään valitettavasti voi itse valita, ainakaan täällä meillä päin, jossa täytyy tyytyä siihen mitä saa.
Tuttua on. Viikot yksin kotona suurin piirtein ja viikonloputkin menevät niin nopeasti sitten että on paha mieli. Sitä minäkin ihmettelen, että missä vaiheessa isä osallistuu lapsen elämään oikeasti silloin kun tämä on syntynyt ja työtilanne pysyy "yhtä hyvänä"? Nythän tämä käytännössä on pelkkä viikonloppusuhde meillä, eikä se taloudellista tilaamme silti kohota kattoon, yhtä köyhiä ollaan kuin aina ennenkin ja ainaisessa epävarmuudessa koko tulevaisuuden kanssa. Vähempikin riittäisi, jos tilalle saisi isän, joka on läsnä.
Juu, siis kuulostaa niin tutulta. Kun todellakaan ei ole edes kyse siitä, että pilvin pimein tahkottais rahaa, kyllä sitä saa joka pennin laskea, ja nyt ei edes ole pennejä mitä laskea. Ja itse kun arvostan sitä yhteistä aikaa enemmän kuin rahaa.
Oletteko kauan ollut yhdessä? Lapsia ennestään? Onko ukkos kauan tehnyt tota duunia?
kumpikin teistä sano, että olette jo tottunut tilanteeseen, ja toinen jo kerto olevansa itsenäinenkin. Eikö teitä sitten yhtään kauhistuta, että kun ei olla yhdessä, niin miten sen suhteen käy? Koska aikaa ja hoitoahan sekin vaatii... Ja mistä sitä aikaa repii, jos on yksi päivä viikossa, jolloin miehen pitäis olla lapsen kanssa, olla kahdestaan minun kanssa, ja vielä viettää kolmistaan perheaikaa, ja saada aikaa itselleenkin.
Tottakai ymmärrän, että olemme erilaisia, ja toiselle sopii se, mikä toiselle ei, mutta en vaan itse ymmärrä mitä järkeä on olla suhteessa, jossa ei jaeta arkea yhdessä (eli siis omaani), ja viikonloppuisin toinen vain nukkuu pois väsymystään. Tässä lienee hieman eroa teidän suhteisiin siinä, että oletan teidän tietävän etukäteen, kuinka kauan miehenne on poissa. Se luo kuitenkin jonkinlaista säännöllisyyttä elämään. Mutta meillä kun mies on autonkuljettaja, joudun joka päivä odottamaan iltapäivään, ennen kuin saan tietää tuleeko hän kotiin vai ei. Ja yleensä ei tule. Kuitenkin haluan häntä nähdä aina kun mahdollista, joten en kauheasti sitten viitsi sopia omia menoja, JOS hän vaikka sattuisi tulemaan kotiin. Tuntuu että elän jatkuvassa "odotustilassa", että mitä tulee tapahtumaan. Viikonloppujakaan ei voi suunnitella, koska silloinkin hän voi olla töissä.
Ja minun mielestä tämä taas on valinta kysymys. Ei pidä vaan tyytyä siihen mitä on (ei kai hän itsekään asiasta nauti), eikä kaikki ole mitattavissa rahassa, vaan minulle se parisuhde on tärkein.
Tiedän kyllä mistä puhut, mutta kyllä tilanteeseen tottuu, jopa liiankin hyvin. Kun mieheni edellisessä työssään oli aina useampia viikkoja kerrallaan työmatkoilla, elimme lapsen kanssa tavallaan omaa elämää... Kaikki meni hyvin, kun mies oli kotona vietimme aikaa yhdessä, ja kun mies oli pois, niin touhusimme pojan (silloin ihan pieni) kanssa omia juttujamme.
Kriisi tulikin siinä vaiheessa, kun mieheni sai paremman työpaikan, eikä hän joutunut enää kulkemaan noilla pitkillä matkoilla. Jouduimme opettelemaan taas yhteiselon, alkoi tulla riitoja kotitöistä yms... Siitäkin vaiheesta onneksi selvittiin, mutta vielä tänäpäivänäkin, jos mieheni on yhteen menoon useita viikkoja kotona, niin miä alan laskea päiviä siihen, milloin hän taas lähtee johonkin. Nyt kun matkat ovat yleensä kotimaahan, ja maksimissaan vain viikon mittaisia...
Nämä vaiheet ovat kuitenkin yleensä ohimeneviä, ja minun sopetumistani ainakin auttoi se, että työmatkat ulkomaille tiesi myös hyvää verotonta palkanlisää... Silloin oli hyvä ottaa pankkilainoja, auto saatiin kohtuullinen, eikä tarvinnut laskea joka penniä...
Tyhjäksi se elämä meneekin, jos kaikki pyörii vain miehen ympäriööä. Itse kyllä pidin huolen siitä, että rakensin samalla myös omaa elämää, ja hoidin sosiaalisia suhteita myös. Luottamusta se tietysti parisuhteeseen vaatii, mutta ei nykyään auta kuin sopeutua parhaansa mukaan.
Siihen tein selkeän rajan, että minä en tule koskaan muuttamaan miehen työn vuoksi ulkomaille. Silloin kun oli kaikenmaailman komennuksille mahdollisuuksiakin... Mies nieli asian, eikä sen koommin ole tullut puheeksi edes ulkomaille lähtö...
yksin jaettavaksi. on varmasti totta, että siihen tottuu, mutta yhtä tärkeää on kyllä sekin että HALUAAKO siihen tottua. Jotenkin minusta tuntuu, että kyseessä on nimenomaan valintakysymys. Sekä kotonaolevan että poissaolevan on mietittävä onko tämä sitä mitä haluaa tehdä ja varsinkin kun vauva on syntynyt.
Meillä minä olin matkustustyössä ja pahimmillaan yli 200 pvää vuodessa poissa ja se oli puolisolle liikaa. Hän yksinkertaisesti totesi ettei näe sellaisessa liitossa mitään mieltä. Yhtälailla sitä voisi olla eronnut ja rahat saada elatusapuna, kuin elää niin. Se kolahti ja rajusti.
Nyt teen norm. 8-16 viitenä päivänä viikossa ja saan olla osallisena lasteni kasvussa. Puolisoni ei todellakaan ole mikään avuton yksilö, eikä tämä johtunut siitä ettei hän olisi pärjännyt yksin lasten kanssa. Paremminkin päinvastoin, 10 vuotta hän hoiti kaiken käytännöllisestikatsoen yksin. (hävettää)
Kyllä, minunkin mielestä se on nimenomaan valintakysymys, ja olen sen miehellekin ilmaissut. Niin kuin senkin, ettei tälläinen meno käy minulle enää, että ero on jo tulossa. Olen myös sanonut, että sehän on ihan sama vaikka erottais, kun ei juuri ikinä nähdä. Ja vaikeaa on taas se, että hän ymmärtää asian, ja sanoo haluavansa samaa kuin minä, mutta ei oikeasti saa tehtyä asialle mitään. Kokee, että häntä revitään kahtaalle (työ koti), ja hän on aivan ristiriidassa ajatuksissaan. Minä taas sanon, etten voi sellaista ymmärtää, että näitten kahden asian välillä voivi edes olla vaikea valita, koska itselleni koti, perhe ja suhde on kaikista tärkein. Työpaikkoja on tuhansia, mutta tätä perhettä vain yksi. Ja tässäkin hän on samaa mieltä, mutta.... Hänelle tuottaa hirvittää vaikeutta sanoa EI, kun on töistä kyse. Minullehan hän sanoo ei koko ajan, kun estää meiltä yhteisen elämän. Eihän mikään laki velvoita häntä työskentelemään 16-20 tuntia vuorokaudessa, ja minun mielestä jos ylimääräisestä työstä kieltäytyy, ja saa sen takia potkut, niin eipä ole iso menetys.
Olen ihan umpikujassa, koska tavallaan tiedän, että lähteä pitäis, ei tämä muutu, mutta kun välittää ja rakastaa kuitenkin niin paljon.
Ja pahaa tekee katsoa, kun mieskin kärsii....
Ainakin meillä päin jokaista työpaikkaa kohti on insinöörejä jonossa. Parempi siis näin, että mies reissaa, onhan hänellä sentään töitä. Samaan aikaan entisestä paikasta jäi ilman töitä n. 40 insinööriä, joista osa on ollut nyt kaksi vuotta työttömänä, joten miehelläni kävi tuuri kun hän löysi paremman paikan, ja vielä suoraan sai vakituisen sopimuksenkin. Ehkä hänkin pikku hiljaa voisi etsiä muuta paikkaa, mutta hänen alansa on sellainen, jossa työ yleensä vaatii matkustelua. Olen itse tiennyt tämän asian jo yhteen mennessäni, ja olenkin sitä mieltä, että jokaisen pitää sopeutua.. Kyllä meillä lapsetkin tietävät, että isi menee reissuun välillä, mutta se on heille jo arkea, ja aivan normaalia elämää. Ja kotona ollessaan hän ei kyllä löhöile olutpullon kanssa sohvalla, niin kuin monet isät, vaan osallistuu aktiivisesti lastensa elämään, väitän, että viettää lastensa kanssa enemmän aikaa kuin monet muut isit...
Miehen matkustelu ei ole este kunnolliselle perhe-elämälle, eikä haittaa lasten ja isin suhdetta. Ja tuleehan yh-äitien lapsistakin kunnollisia aikuisia.
Tämä on asia, jonka jokainen perhe käy itse läpi, mutta mielestäni on erittäin itsekästä vaatia miehen muuttamaan elämänsä pelkästää perheen vuoksi. Jos mies nauttii työstään, niin mikä minä olen sanomaan sitä, että pitäisi etsiä "parempi" työ. Nykyään on kuitenkin yhteydenpito perheeseen aivan toisella lailla mahdollista kuin aikaisemmin, on internetit ja kännykät...
Onko kysymys aina siitä, että vain toisen on sopeuduttava. Avioliitto on kahden ihmisen tasaveroinen suhde. Yhtähyvin voisi ajatella, että matkustelijan pitäisi sopeutua tai että molemmat suostuisivat kompromissiin perheen takia: kotonaoleva hyväksyy tityt poissaolot ja matkusteleva lyhentää matkusteluaan. Ja kuka muuten kysyy lasten mielipidettä, eikö ole aika itsekästä vaatia heiltä sopeutumista vai siksi ettei isän tarvitsisi muuttaa elämäänsä "pelkästään perheensä vuoksi".
Mielestäni jos on valmis hankkimaan perheen on myös oltava valmis tekemään kompromisseja sen vuoksi, molempien.