Oon lueskellu näitä palstoja-->anoreksia, bulimia,laihdutus ja mä haluun nyt purkaa omia tuntojani että vähän helpottais...
Murrosiän "pyöristymisen" jälkeen alkoi liikunta. Söin normaalisti mutta oidin kunnostani huolta, mikä sinänsä oli terveellistä mutta jo tuossa vaiheessa ajatuksiin alkoi tulla häiriöllistä toimintaa. Eli vaikka söin kaikkea niin tiesin että en saisi... No pikkuhiljaa vähensin syömisiäni ja sitten rupesin karsimaan kaiken rasvaisen ja epäterveellisen. Siitä seurasi tietenkin laihtuminen. Kun painoi 49 (163cm) oli tyytyväinen itseeni. Ajattelin että tän alle ku painaa ni on liian laiha! Mutta laihtuminen jatku ja 47 ei enää tuntunukkaan kovin vähältä...Sitten sama 45:n ja lopulta 40:n kanssa! Olin laihtunut luurangoksi ja huomasin sen mutta sairastuminen oli tapahtunut huomaamattani, pikkuhiljaa. En osannut enää suhtautua normaalisti ruokaan vaikka tarkoitus oli vaan ollu laihduttaa sen verran, pari kiloa ettei tarttis kokoajan vahdata suupaloja...Rakastan nimittäin syömistä ja herkuttelua!
Mieli oli maassa, aina kylmä, pelkäsin sydämen puolesta, ei voimia mihinkään, piti peitellä laihuuttani...huh! ihmiet ympärillä huomas mutta ei ne osannu auttaa oikein.
Puolisen vuotta jatku silleen että oli tosi laiha, vaihdoin kouluun josta en tuntenu ketään (ni ne vois kato luulla et oon vaan luonnostani noin epänormaalin laiha) ja jatkoin ittani kidutusta, tosin rupesin syömään vähän monipuolisemmin mutta silti aivan tajuttoman vähän. Pelkäsin lihomista (pieni ruumishan,joka ei edes jaksa tehä mitään, kuluttaa vaan vähän energiaa!)
No, yhtäkkiä mun päässä sitte jotenki naksahti ja rupesin ahmimaan ihan sairaita määriä ruokaa! Kaikkea mahdollista! Varsinki sitä mikä oli koko anoreksia-ajan ollu niin kiellettyä. ´Todistelin ittelleni rttä mun PITÄÄKI syödä, mutta sisällä oli silti huono omatunto ja tosi paha olo! Ahmin n.3kuukautta putkeen joka ikinen ilta itteni aivan täyteen (uskomattomia määriä ruokaa!!!!!) ja aina tuli yhtä paha olo ja joka kerta lupasin sen olleen viimenen!!!
Kun painoin 46kg olin varma että vaaka valehteli! Oikeesti painoi varmaan miljoona kiloa! Tossa vaiheessa siis tuli minäkuvan vääristyminen... Peili näytti kamalaa läskiä vaikka vaaka näyttiki alipainosta... Ja mikäpäs siinä paremmin auttoikaan kun lisää vaan suklaata ja muuta mahdollisimman rasvasta ja kaikkia herkkuja! Se oli kamalaa aikaa!!!Mun mieleni oli sysimusta mutta koska mulla ei ees ollu läheisiä ystäviä samassa koulussa ni kukaan ei sitä tajunnu. Perhekki oli vaan tyytyväinen ku lihoin! Niiden mielestä olin siis nyt terve ja parantunut...!!! Päinvastoin! Kun olin lihonnu 60...(Niinpä!!!!) Ahmimiset ja syömättömyys ei ollu enää niin pahaa/rajua että paino ei onneks enää noussu. Nyt oon yrittäny alkaa terveellistä elämää viimeset puol vuotta ja alottanu liikunnan ja ruoan tarkkailun (samalla lailla ku ennen anoreksiaani...) pelkään edelleen että tulee taas se yks sortuminen jonka seurauksena kaikki esteet ruoan suhteen katoaa ja pitää vaan saada KAIKKEA epäterveellistä mielipuolisesti vaikka ei tekis yhtään mieli! Toisaalta pelkään myös anoreksian uudistumista... En todellakaan oo vieläkään terve henkisesti! Kaikki nää syömishäiriöthän loppujen lopuks on vaan mielisairauksia...
Nyt kyllä tuli paljon tekstiä, mutta oikeestaan tässä oli vaan murto-osa mun tuntemuksistani... Jos joku jaksaa lukea niin kiitos! Sainpahan ainakin omaa oloani vähän kevyemmäksi... Ois kyllä miljoona syömihäiriöihini liittyvää asiaa jotka haluisin kertoa mutta nyt en kyllä itelkkää jaksa enää kirjottaa... Ehkä tuun ttaas joskus tilittään....
terveisin:
eräs joka, toivoo parasta mutta pelkää pahinta
Murrosiän "pyöristymisen" jälkeen alkoi liikunta. Söin normaalisti mutta oidin kunnostani huolta, mikä sinänsä oli terveellistä mutta jo tuossa vaiheessa ajatuksiin alkoi tulla häiriöllistä toimintaa. Eli vaikka söin kaikkea niin tiesin että en saisi... No pikkuhiljaa vähensin syömisiäni ja sitten rupesin karsimaan kaiken rasvaisen ja epäterveellisen. Siitä seurasi tietenkin laihtuminen. Kun painoi 49 (163cm) oli tyytyväinen itseeni. Ajattelin että tän alle ku painaa ni on liian laiha! Mutta laihtuminen jatku ja 47 ei enää tuntunukkaan kovin vähältä...Sitten sama 45:n ja lopulta 40:n kanssa! Olin laihtunut luurangoksi ja huomasin sen mutta sairastuminen oli tapahtunut huomaamattani, pikkuhiljaa. En osannut enää suhtautua normaalisti ruokaan vaikka tarkoitus oli vaan ollu laihduttaa sen verran, pari kiloa ettei tarttis kokoajan vahdata suupaloja...Rakastan nimittäin syömistä ja herkuttelua!
Mieli oli maassa, aina kylmä, pelkäsin sydämen puolesta, ei voimia mihinkään, piti peitellä laihuuttani...huh! ihmiet ympärillä huomas mutta ei ne osannu auttaa oikein.
Puolisen vuotta jatku silleen että oli tosi laiha, vaihdoin kouluun josta en tuntenu ketään (ni ne vois kato luulla et oon vaan luonnostani noin epänormaalin laiha) ja jatkoin ittani kidutusta, tosin rupesin syömään vähän monipuolisemmin mutta silti aivan tajuttoman vähän. Pelkäsin lihomista (pieni ruumishan,joka ei edes jaksa tehä mitään, kuluttaa vaan vähän energiaa!)
No, yhtäkkiä mun päässä sitte jotenki naksahti ja rupesin ahmimaan ihan sairaita määriä ruokaa! Kaikkea mahdollista! Varsinki sitä mikä oli koko anoreksia-ajan ollu niin kiellettyä. ´Todistelin ittelleni rttä mun PITÄÄKI syödä, mutta sisällä oli silti huono omatunto ja tosi paha olo! Ahmin n.3kuukautta putkeen joka ikinen ilta itteni aivan täyteen (uskomattomia määriä ruokaa!!!!!) ja aina tuli yhtä paha olo ja joka kerta lupasin sen olleen viimenen!!!
Kun painoin 46kg olin varma että vaaka valehteli! Oikeesti painoi varmaan miljoona kiloa! Tossa vaiheessa siis tuli minäkuvan vääristyminen... Peili näytti kamalaa läskiä vaikka vaaka näyttiki alipainosta... Ja mikäpäs siinä paremmin auttoikaan kun lisää vaan suklaata ja muuta mahdollisimman rasvasta ja kaikkia herkkuja! Se oli kamalaa aikaa!!!Mun mieleni oli sysimusta mutta koska mulla ei ees ollu läheisiä ystäviä samassa koulussa ni kukaan ei sitä tajunnu. Perhekki oli vaan tyytyväinen ku lihoin! Niiden mielestä olin siis nyt terve ja parantunut...!!! Päinvastoin! Kun olin lihonnu 60...(Niinpä!!!!) Ahmimiset ja syömättömyys ei ollu enää niin pahaa/rajua että paino ei onneks enää noussu. Nyt oon yrittäny alkaa terveellistä elämää viimeset puol vuotta ja alottanu liikunnan ja ruoan tarkkailun (samalla lailla ku ennen anoreksiaani...) pelkään edelleen että tulee taas se yks sortuminen jonka seurauksena kaikki esteet ruoan suhteen katoaa ja pitää vaan saada KAIKKEA epäterveellistä mielipuolisesti vaikka ei tekis yhtään mieli! Toisaalta pelkään myös anoreksian uudistumista... En todellakaan oo vieläkään terve henkisesti! Kaikki nää syömishäiriöthän loppujen lopuks on vaan mielisairauksia...
Nyt kyllä tuli paljon tekstiä, mutta oikeestaan tässä oli vaan murto-osa mun tuntemuksistani... Jos joku jaksaa lukea niin kiitos! Sainpahan ainakin omaa oloani vähän kevyemmäksi... Ois kyllä miljoona syömihäiriöihini liittyvää asiaa jotka haluisin kertoa mutta nyt en kyllä itelkkää jaksa enää kirjottaa... Ehkä tuun ttaas joskus tilittään....
terveisin:
eräs joka, toivoo parasta mutta pelkää pahinta
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voih, oli kuin omasta elämästäni. Ajatuksia tuntuu olevan niin valtava määrä... Itselleni vasta nyt on alkanut valjeta, että olen syömishäiriöinen. Ajattelen vain, että se on elämäntapani, eikä mikään ongelma.
Tiedän TÄSMÄLLEEN, miltä sinusta tuntuu. Voimia toivottelen ja annan ison halauksen --> *hali*
Koitahan pärjäillä ja jaksaa, niinhän me kaikki...
juu ei se kannattais tuo itsellään leikkiminen. Minäkin aloin normaalipainoisena laihdutella ja olin pari vuotta anorektinen. Sitten tuli stoppi sille ja alkoi syöminen, minkä seuraukseni lihosin seuraavan parin vuoden aikana 50 kiloa. Heitti siis aika reippaasti tonne ylipainon puolelle. Ei oo kivaa..
Moi taas...!
Meni puol viikkoa tosiaan ihan hyvin mutta sitten taas iski ahmimiskohtaus... Ja vasta viime maanantaina pääsin taas normaalielämään kiinni. Eli tää viikko on taas menny ainaki tähän saakka noin fyysisesti hyvin. Siitä oonki ilonen! Mut on se aika hassuu ku eiks sen pitäs mennä niin että fyysinen hyvinvointi henkisen seutauksena...eikä toisin päin...
Nyt mua on ruvennu tosissaan huolestuttaan se ettei menkkoi oo ollu n.3 vuoteen.... mä tiedeän et se kai tarkottaa loppuiäks lapsettomuutta mut en voi hyväksyä sitä!!! mun on pakko saada lapsi jossa kiertää mun veri....!:( Niin paha olo tulee ku ajattelen sitä... Mä en tiedä mitä mä teen... Ja mä en vaan pysty hankkiutuun hoitoon vaikka pitäis kai ihan vaan tän mielentilanki vuoks... Ois kai helpompaa mennä jos ois vaikka jalka poikki tai jotain muuta konkreettista...Mut mä häpeen sitäki et aiheutin ittelleni anoreksian(ja bulimian, ilman oksenetelua)
Kaikki kai alko siitä että halusin miellyttää muita ja näyttää paremmalta...
Miks kaikki on niin hankalaa... Ärsyttää tosissaan seki että kaikki luulee mun olevan nyt kunnossa ku en oo enää luuranko, vaikka sillonki se isoin sairaus oli pään sisällä... Eikä mun fyysisellä olomuodollani oo oikeestaan paljookaan sen kanssa tekemistä. Ehkä mä en oo yhtä mielisairas enää ku vuos sitte tai mistä sen tietää, mut ei vieläkään hyvin mee. Must tuntuu et jos ei saa purettua kaikkea mikä vaivaa ja mieltä keveeks ni en pysty koskaan elään huolettomasti. Kyllähän nyt kesällä on helpompaa ku ei oo kouluu jonne pitäis raahautua ja aurinko paistaa enemmän mutta tää on vaan hetkellinen pako todellisuudesta ja mitä jos se taas iskee päin kasvoja heti ku syksy tulee...
Kai mä oon ollu huomionkipee. Ku en yleensä tuo itteeni kauheesti esille vaikka osaan mäki yhtä ja toista... Ärdyttää sellaset päällepäsmärit.
Mul on hyvä perhe ja ystävii mut tätä asiaa ne ei tajuu eikä osaa auttaa. Enkä mä kestäkkään mitään sääliä. Jos ois joku ulkopuolinen terapeutti joka välittäis mut ei ois kuitenkaan samallatapaa huolissaan ku niinku joku äiti ois... Tähän ikään kai kuuluuki mielialan vaihtelut mut mä en usko et tää mikä mulla on ni o´n ihan normaalia. Ku joskus oon ihan pohjalla ja sit taas ilonen... En tajuu. Tää tekee mut hulluks. Ja ku mut näkee vaan sen mun ílosen puolen...ääh...
Äh, emmä tiiä. Tuli varmaan tosi sekavaa tekstiä mut tää nyt on tällasta purkamista...
kiitos muuten ku jotku oli vastannu mun ekaan viestiin!!!! Se lämmitti mieltä kovasti! :)