Kiire kiirehtimään

Minulle tuli jokin aika sitten eteen hetki, kun tosissani kysyin itseltäni, 'mihin hittoon mulla on kiire?'. Sen myötä alkoi hahmottumaan elämä ja kiire saumattomana osana sitä. Taas meni kymmenen vuotta hujahtamalla. Kiirehtimällä. On aina kiirehdittävä johonkin tulevaan. Työssä aikataulut... kiire! Kesäloma.... Kiire! Joulu.... Kiire! Lapset tarhaan.... Kiire! Ensi viikonloppuna mökkitalkoisiin.... Kiire! Sukulaisissa käynti... Kiire! Oho, kauppa on enää vartin auki... Kiire! Joko se kello on noin paljon? Kiire! Kiire! Vittu! 210/110/90! Päätä särkee, lihaksia särkee, hikoilukohtauksia, vilunväristyksiä, pahoinvointia, keskittymiskyvyttömyyttä, ärtyneisyyttä, alakuloa, kiihtyneisyyttä....

Kiire tunkeutuu kaikkialle elämään. Siitä tulee osa elämäntapaa, joka vie tilaa ja aikaa rauhalta ja levolta. Latautumiselta. Kiire velvollistaa, se rajoittaa, se johtaa, se kuluttaa, se lamauttaa, se tukahduttaa, se uuvuttaa, se saa pään rikki. Se tekee meistä hyvinvointiyhteiskunnan zombeja, jos ei suoralla vaikutuksella, niin viimeistään lääketieteen kemikaaleilla.

Minä romahdin. En jaksanut enää. Konemainen suorituskyky ja energia muuttui uupumukseksi. Olin niin vitun uupunut, etten jaksanut edes itkeä, enkä lyödä nyrkkiä pöytään. Kiire vaihtui staattisuuteen. Zombina olemiseen. Ja taas aika kului ja välillä synkkyyden usvan keskellä ihmettelin, että mihin ne vuodet vierii.

Minulle jäi kaksi vaihtoehtoa... joko tuhoan itseni, tai sitten teen täyskäännöksen. Päädyin jälkimmäiseen. Lopetin työnteon, lopetin kiirehtimisen, lopetin monet aktiivit. Nyt olen vielä siivousvaiheessa, jossa poistan elämästäni kaiken mahdollisen häiriötekijän. Tämä on jo viides joulu, jonka vietän yksin. Ilman kiirettä, ilman kiirehtiviä ihmisiä ympärilläni, ilman hälinää ja häslinkiä.

Enää ei ole kiire kiirehtimään. Olen vihdoin heräämässä ja jokainen positiivinen tunne kannustaa jatkamaan.