häpeän itseäni

kuin olet. Sitten ykskaks huomaatkin, ettet ole sen kummempi kuin muutkaan, että oletkin ihan OK! Tietäisitpä mitä minkin nahkan alla hävetään ja peitellään...jokainen!
Tämä häpeäsyndrooma on kyllä hyvin tuttu omakohtaisesti. Lapsuudestahan se yleensä juontaa, minua on auttanut se,että olen ajatellut näitä asioita paljon läpi. Parina viime vuotena olen urakalla pohtinut suhdettani äitiini, mistä suhteesta uskon huonon itsetuntoni pitkälti kumpuavan.
Häpeän kumppani on syyllisyys. On oikeaa syyllisyyttä, jonka onkin syytä seurata kelvottomista teoista läheisiä kohtaan, mutta häpeän vaivaamilla se tahtoo tulla melkein mistä tahansa.
Aiemmin saatoin tuntea epämääräistä syyllisyyttä melkein asiasta kuin asiasta, mikään ei ollut tarpeeksi hyvin tehtyä. Jotenkin epämääräisesti minulla oli kuva, ettei minulla olisi samanlaista oikeutta olla olemassakaan kuin muilla ihmisillä ja jokatapauksessa olisin aina jotenkin kakkosluokassa heihin nähden.
Muistan miten nuorena puhkesin kerran spontaanisti itkemään, kun radiosta kuului tuo tuttu venäläinen lastenlaulu; saahan aurinko olla, saanhan olla minäkin...
Uskon päässeeni kaikesta tuosta yli, minulla on jopa tuore nuori itseluottamuskin, joka päivä päivältä vahvenee. Asiaa on auttanut myös se yhteen aikaan luin aika paljon kaikenlaista ihmissuhdekirjallisuutta ja elämäntapaoppaita, mutta a ja o on käsitellä nämä menneisyyden asiat päänupissaan, asettaa oikeaan arvoonsa ja antaa anteeksi.

Ryhdistäydyhän nyt. Kuulut tähän maailmankartalle ihan niin kuin me muutkin, et sen ketään vähäpätöisempi, olet tarkoituksella syntynyt tähän elämään, kiitos vanhemmillesi. Nyt rupeat nauttimaa kesästä, käy uimassa, ellet ui niin mene kuitenkin sinne oleskelemaan ja lukemaan jotain hyvää kirjaa/sarjakuvaa, ihan vaan omiin mietteisiisi, ajattelet itsestäsi päivittäin jotain positiivista, mene peilin etten ja sano "hyvä minä", "olen tärkeä". Meidän vaan täytyy pärjätä täällä yksiksemme, yksin me täältä lähdetäänkin mutta nauti nyt vielä täällä olostasi :) no tässä muutama viisas sananen.

ja luulen sen johtuvan siitä, että minua kiusattiin koko ala-aste ja yläasteella kuusi vuotta parhaana kaverinani ollut tyyppi alkoi kiusaamaan mua kavereitten kanssa. Pitää olla jokapäivä sekaisin, niin ei pyöri koko ajan itsensä tappaminen mielessä. Jos päädyn itsariin, niin lähtee kyllä mukaan ne saatanan kiusaajatkin.

Olen keski-ikäinen nainen. Tiedän myös, mitä häpeä on. Jokaisella "häpeilijällä" on omannäköisensä taakka kannettavana. Minulla se oli isä, köyhyys, yökastelu,puhevika, joitakin mainitakseni.
Jossakin vaiheessa olin myös koulukiusattu muutaman pojan toimesta, eikä siihen aikaan kiusaamisiin puututtu millään tavalla. Kiusaaminen oli myös fyysistä:tönimistä, uhkailua,läpsimistä.
Selvisin kaikesta vaihtelevalla menestyksellä ja kasvoin aikuiseksi, joka selviää elämästä siinä ,kuin toisetkin. Ehkä, uskoisin näin, olen kokemusteni myötä kasvanut avarakatseisemmaksi kuin monet. Ymmärrän heikkoutta ja erilaisuutta, enkä kaihda puolustaa sorrettuja esim. työpaikallani. Pidän tätä ansiona, josta kiitos kuuluu häpeälleni, joka minua kasvatti.

Uskon, että kun aikaa kuluu, alatte nähdä itsenne tervein ja oikein silmin; ei niiden silmin, jotka ovat teitä alaspainaneet. Ja uskon ja toivon, että näette itsessänne ne kaikki positiiviset voimavarat ja lahjanne, mitä teihin on kätketty.

Kiusaajien takia ei omaa elämää saa tuhota. Se on kallisarvoisinta mitä on. Elämällä on tarjottavana häpeästä kärsivillekin hyvää, niin uskon. Kun kerran kohtaatte rakkauden, se parantaa jo paljon. Eikä häpeä estä rakastumista ja rakastetuksi tulemista))

Kuinka toivonkaan teille kaikkea hyvää elämäänne.