Olisiko tarvittu taas Lasse Lehtistä?

Maan presidentti jättää tavanomaisesti jäsenkirjansa siinä puolueessa, jonka jäsen hän mahdollisesti on. Jäsenkirjaton presidentti on Suomeen valittu vain kerran. Toisella kerrallakin oltiin aika lähellä silloin, kun Martti Ahtisaari valittiin presidentiksi. Ahtisaarella oli demarien puoluejäsenkirja, vaikkei hän osallistunutkaan puoluepolitiikkaan vaan toimin diplomaattina. Ahtisaari oli demarien Lassen Lehtisen innovaatio, keksintö, joka toteutui.

Sen jälkeen demarit ovat olleet oikeastaan tosimielellä presidenttiehdokkuudessaan vain Tarja Halosen kohdalla. Monessa puolueessa ajatellaan, että pitää olla selkeästi puolueeseen profiloitunut poliitikko puolueen presidenttiehdokkaan. Tällaisia Tuula Haataisia, Paavo Lipposia, Matti Vanhasia ja nyt Jutta Urpilainen on ollut ehdokkaana. Aika vastentahtoisen tuntuisesti ikään kuin velvollisuuden tunteesta.

Kuuntelin ja katselin tänään Mika Aaltolan vaalitentin. Ensi reaktio oli se, miksi ihmeessä mistään puolueesta ei löynyt lasse lehtistä, joka oli lobannut hänet jonkun puolueen tai puolueiden yhteisehdokkaaksi.

Tähän päätyminen olisi edellyttänyt analyysi vaalin todennäköisestä kulusta. Sen arvaamisen, että Stubb on vähintään toinen niistä, jotka pääsevät toiselle kierrokselle, ei olisi vaatinut vielä suuria älynlahjoja ja ennustajan kykyjä. Kokoomuksella kun tapana saada kannattajansa oman ehdokkaan taakse, vaikka epäonnistumisia on kuten Riitta Uosukainen. Toisen ehdokkaan arvaaminenkaan ei ole kovin vaikeata. Hän on todennäköisesti Pekka Haavisto, mutta voi toki tässä tilanteessa olla Jussi Halla-aho tai Olli Rehninkin.

Mutta yksikään heistä ei pärjää Stubbille toisella kierroksella. Sen vuoksi voittajaksi haluavan olisi pitänyt valita mieluummin yhteinen useamman puolueen ehdokas Stubbia vastaan, jos ei halua nostaa vain käsiä pystyyn. Demareilla olisi tässä ollut ennen kaikkea pelin paikka. He olisivat voineet houkutella Aaltolan omaksi ja parhaassa tapauksessa joidenkin toisten puolueiden yhteisehdokkaaksi.

Aaltolan näkemys on turvallisuuspolitiikan osalta konservatiivinen, muttei se taida pahemmin erota esim. Martti Ahtisaaren ajattelusta. Sisäpolitiikan osalta Aaltola ei ole erityisen konservatiivinen eikä oikeistolainen vaan varmaan aika lähellä poliittista keskustaa. Samaan tapaan kuin Ahtisaarikin. Puolue-ehdokkaana Aaltola olisi saattanut hyvinkin pitää sen kannatuksen, mikä hänellä vielä vuosi sitten oli.

Aaltolan etu on se, ettei hänellä ole taakkana rähmettyneisyyden aikaa kuten jokseenkin kaikilla muilla ehdokkailla on ehkä Halla-ahon konservattivista turvallisuuspolitiikkaa lukuunottamatta. Aaltola olisi saattanut kantaa paljon pitemmälle kuin myöhässä kampanjaan lähtenyt Jutta Urpilainen. Aaltolalla on myös erittäin paljon tietämystä niistä asioista, jotka kuuluvat presidentin valtaoikeuksien ytimeen.

Puolueet eivät halua ottaa riskiä siitä, mikä puolueen ytimeen kuuluva ehdokas ehkä tuo. Valitaan mieluummin varman häviäjän roolin vaaleissa. Se tuntuu eityisen oudolta sellaisen puolueen kohdalla, joka sentään kisaa muuten maan suurimman puolueen tittelistä.