Joku voisi sanoa, että kaikki nuoret tuntevat jossain vaiheessa itsensä masentuneeksi. Minun kohdallani tilanne on toinen...
Mutta en siltikään pidä itseäni ainutlaatuisena tässä asiassa.
Olen omalla pöllöilylläni saanut aikaan itselleni ja lähisukulaisille ja ystävilleni niin paljon pahaa mieltä ja tuskaa että se katumuksen taakka mitä nyt kannan tuntuu niin painavalta....
Yleensä vanhemmat antavat ns. esimerkin elämiseen, sain minäkin siitä osani.. Olen kasvattilapsi..
Minun vanhempani näyttivät miten pettää, valehdella ja käyttää hyväksi omaisiaan ja rakkaimpiaan. Oikea äitini sai mut 16vuotiaana ja hylkäsi, isäni on nappiholisti ja aina sekaisin ja jauhaa vaan paskaa mulle. Tuntuu että se tavallaan ahdistelee mua. En ole koskaan välittänyt hänestä.
Ja samaa polkua olen tahtomattani kulkenut.
12 vuotiaana rupesin harrastamaan seksiä ties kenen kanssa milloinkin. Sitten kävin seurustelemaan (olevinaan vakavissaan) ja 14vuotiaana olinkin jo raskaana ja tein abortin.
Erosin poikaystävästä vanhemman miehen takia (22v) jonka kanssa muutin yhteen. Petin, valehtelin, sain turpaani, keskenmenon. Sitä kesti kolme vuotta. Ja jätin tämän narkkarin takia! Kokeilin huumeita mutta onnekseni en jäänyt koukkuun, sillä olinhan nähnyt monet kerrat mikä helvetti se on kun on kamalat vieroitusoireet.
Tämä narkkaripoikaystäväni petti, pieksi jopa niin että leukaani jäi sellainen patti mikä ei koskaan lähde pois. Viime joulun aikaan oltiin eräissä bileissä poikaystäväni kanssa josta hän varasti yli 5000e korut. Kyllä minä sen tiesin että hän ne varasti, sillä piilotti asunttoni ne mutta muuten en ollut siinä mukana. Päivän päästä jouduttiin putkaan kolmeksi päiväksi, sillä poikaystäväni ei sanonut etten ollut mukana siinä. Enkä minä tohtinut sanoa että se oli vain yksin poikaystäväni tekosia, olisin vasikka ja miten vasikoille käy... Sain siitä reissusta varkaan maineen ja paniikkikohtauksia, sillä pelkään suljettuja paikkoja. Ja kaikenlisäksi saan syytteen varkaudesta mikä vaikuttaa tulevaisuuteeni... Olen mennyttä...
Eilen kotiin tultuaan, hän viilsi käteeni sellaisen hemmetin syvän vekin, että siitä on jotain sisälmyksiä ulkona... Viilsi kai jonkun suonen poikki sillä verta tuli ihan suihkuna...hyi.
Mutta en viitsi mennä lääkäriin, sillä käteni on täynnä jo muutenkin vanhoja arpi. Ne vaan laittaisi minut johonkin hoitoon sillä eiväthän ne minua uskoisi jos sanoisin kundin sen tehneen.
Olen kahdesti yrittänyt itsemurhaa, lääkkeillä.
Ensimmäisellä kerralla jousuin vatsahuuhteluun, toinen kerta oli 6kk sitten, unilääkkeillä jotka olin onnistunut oksentamaan pois.
Ei elämäni aina ole surkeaa.
Välillä olen iloinen asioista mutta en uskalla olla onnellinen. Joku tulee ja vie sen onnen multa pois.
Kasvattiäitini sanoi että olen herkin ihminen mitä hän on koskaan tuntenut.
Pienikin vastoinkäynti, ja maailma sortuu..
Minulla on paljon syitä miksi olen onneton, tässä vain on muutama esimerkki...
Pelkään tulla hylätyksi, sillä minut on hylätty jo pienenä niin monta kertaa.
No nyt multa on löydetty syöpäsoluja papakokeen avulla... Sain vasta äskettäin kuulla..
Mut en sitä sure vaan oon ihan kahden vaiheilla meniskö hoitoisin vai antaisko olla.
Joka tapauksessa ihminen joskus kuolee ja miksi sitä kitumaan jos pois tahtoo...
Tiedän että joku tulee ja solvaa mun viestiäni. Ihmettelee miksi täällä itken, mutta tää "puhdistaa" mun sielua (?!) Että saan edes johonkin tuskani purkaa!
Mutta en siltikään pidä itseäni ainutlaatuisena tässä asiassa.
Olen omalla pöllöilylläni saanut aikaan itselleni ja lähisukulaisille ja ystävilleni niin paljon pahaa mieltä ja tuskaa että se katumuksen taakka mitä nyt kannan tuntuu niin painavalta....
Yleensä vanhemmat antavat ns. esimerkin elämiseen, sain minäkin siitä osani.. Olen kasvattilapsi..
Minun vanhempani näyttivät miten pettää, valehdella ja käyttää hyväksi omaisiaan ja rakkaimpiaan. Oikea äitini sai mut 16vuotiaana ja hylkäsi, isäni on nappiholisti ja aina sekaisin ja jauhaa vaan paskaa mulle. Tuntuu että se tavallaan ahdistelee mua. En ole koskaan välittänyt hänestä.
Ja samaa polkua olen tahtomattani kulkenut.
12 vuotiaana rupesin harrastamaan seksiä ties kenen kanssa milloinkin. Sitten kävin seurustelemaan (olevinaan vakavissaan) ja 14vuotiaana olinkin jo raskaana ja tein abortin.
Erosin poikaystävästä vanhemman miehen takia (22v) jonka kanssa muutin yhteen. Petin, valehtelin, sain turpaani, keskenmenon. Sitä kesti kolme vuotta. Ja jätin tämän narkkarin takia! Kokeilin huumeita mutta onnekseni en jäänyt koukkuun, sillä olinhan nähnyt monet kerrat mikä helvetti se on kun on kamalat vieroitusoireet.
Tämä narkkaripoikaystäväni petti, pieksi jopa niin että leukaani jäi sellainen patti mikä ei koskaan lähde pois. Viime joulun aikaan oltiin eräissä bileissä poikaystäväni kanssa josta hän varasti yli 5000e korut. Kyllä minä sen tiesin että hän ne varasti, sillä piilotti asunttoni ne mutta muuten en ollut siinä mukana. Päivän päästä jouduttiin putkaan kolmeksi päiväksi, sillä poikaystäväni ei sanonut etten ollut mukana siinä. Enkä minä tohtinut sanoa että se oli vain yksin poikaystäväni tekosia, olisin vasikka ja miten vasikoille käy... Sain siitä reissusta varkaan maineen ja paniikkikohtauksia, sillä pelkään suljettuja paikkoja. Ja kaikenlisäksi saan syytteen varkaudesta mikä vaikuttaa tulevaisuuteeni... Olen mennyttä...
Eilen kotiin tultuaan, hän viilsi käteeni sellaisen hemmetin syvän vekin, että siitä on jotain sisälmyksiä ulkona... Viilsi kai jonkun suonen poikki sillä verta tuli ihan suihkuna...hyi.
Mutta en viitsi mennä lääkäriin, sillä käteni on täynnä jo muutenkin vanhoja arpi. Ne vaan laittaisi minut johonkin hoitoon sillä eiväthän ne minua uskoisi jos sanoisin kundin sen tehneen.
Olen kahdesti yrittänyt itsemurhaa, lääkkeillä.
Ensimmäisellä kerralla jousuin vatsahuuhteluun, toinen kerta oli 6kk sitten, unilääkkeillä jotka olin onnistunut oksentamaan pois.
Ei elämäni aina ole surkeaa.
Välillä olen iloinen asioista mutta en uskalla olla onnellinen. Joku tulee ja vie sen onnen multa pois.
Kasvattiäitini sanoi että olen herkin ihminen mitä hän on koskaan tuntenut.
Pienikin vastoinkäynti, ja maailma sortuu..
Minulla on paljon syitä miksi olen onneton, tässä vain on muutama esimerkki...
Pelkään tulla hylätyksi, sillä minut on hylätty jo pienenä niin monta kertaa.
No nyt multa on löydetty syöpäsoluja papakokeen avulla... Sain vasta äskettäin kuulla..
Mut en sitä sure vaan oon ihan kahden vaiheilla meniskö hoitoisin vai antaisko olla.
Joka tapauksessa ihminen joskus kuolee ja miksi sitä kitumaan jos pois tahtoo...
Tiedän että joku tulee ja solvaa mun viestiäni. Ihmettelee miksi täällä itken, mutta tää "puhdistaa" mun sielua (?!) Että saan edes johonkin tuskani purkaa!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Paljon olet joutunut kokemaan elämän varjopuolia. Ensimmäiseksi sun tulisi heti jättää se narkkiskaverisi.
Sitten kannattaisi ottaa yhteyttä mielenterveystoimistoon ja tiedustella sieltä mahdollisuutta päästä juttelemaan elämästäsi ja asioistasi vaikkapa jonkun psykologin kanssa. Voisitte yhdessä kelata, mitä kaikkea sinulle on elämäsi aikana tapahtunut.
Kaikkea hyvää sinulle tulevaisuudessa.
Kiitos kaunis sinulle vastauksestasi!
Tähän lisätäkseni, olen ollut psykiatrisessa "hoidossa" 14vuotiaana, tosin 1,5 vk mutta luulisin että se johtui murrosiän oikuista...
Ja jutustellut kolmen eri psykiatrin kanssa, mutta eihän niille mitään osaa kertoa niin, että ne ymmärtäisi ongelmani kun en osaa kunnolla itsekään niitä "koota yhtenäisiksi" niin monesta ongelma-alueesta...
Yksi psykiatreista meinasi nukahtaa tuoliinsa, toinen piirteli kaavoja ja kuvia liitutaudulle ja kolmas kertoi hellimisen ja halailun kuuluvan hoidon yhteen muotoon ja istunto alkoikin aina pitkällä halauksella... :)
Se tuntui jo hieman ahdistelemiselta, psyk. oli vanha mummo...
En omaksunut ainuttakaan niistä ainakaan parantavaksi hoidoksi..
että olet masentunut. Eikö jossain hoidossa olisi parempi olla kuin narkkaripoikaystävän luona? Vaikka enpähän minä sinun tilannettasi tunne. Itse jos pitäisi valita niin pehmustettu koppi täältä tullaan :).. sinä teet tietysti omat valintasi. Tuollaisten kokemusten jälkeen mitä olet kokenut niin toivon todella ettei kukaan tule vielä solvaamaan sinua. Tunnut syyttäväsi itseäsi paljon kaikesta :( mutta ethän sinä voi mitenkään olla syypää kaikkeen! Mielenterveystoimistolta voisit kyllä apua löytää vaikka edelliset kokemukset ovatkin olleet vähän hmmm omituisia.. ei kuulostanut tuo halailu minunkaan jutultani. :)
Olet oikeassa ja uskon että tähänkin risukasaan joku kaunis päivä aurinko paistaa...
Olen vain luonteeltani sellainen ihminen joka ei ilman kannustusta ja neuvoa saa\osaa tehdä mitään tai sitten en vain uskalla sen epäonnistumisen pelossa.
Hoito olisi yksi keino, mutta ongelmana on se, etten osaa ihan kenelle tahansa avautua.
Enkä tähän mennessä ole sellaista luottoihmistä löytänyt. Anonyyminä on helpompi.. Enkä halua mitään masennuslääkkeitä, sillä ne vaan "tukahduttaa" niitä oikeita tunteita. Minä en ole minä... Olen syönytkin niitä 8kk n.3v sitten.
En siis häpeä puhua ihmisille, mutta lähipiirissäni on vain ihmisiä jotka eivät ymmärrä tilannettani ja sitä helpommin tulen väärinymmärretyksi- kuin teeskentelisin huomionkipeyksissäni... :(
Minulla oli ystäviä, jotka jo lapsena näkivät mikä minun äitini on, juorusivat koulussa että äitini on hullu ja huumeidenkäyttäjä...
Eiväthän he toki sitä silloin ymmärtäneet että mitä se kaikki kamaluus oli minkä he näkivät, mutta minusta tuntuu, että he pitävät minua samanlaisena. Tosin, en käytä enää mitään, tupakkaa kyllä..
Olen tahallani erkaantunut myös heistä, sillä tässä "pahassa maailmassa" on liian paljon pinnallisia ja omahyväisiä ihmisiä,jotka eivät ymmärrä. Ja siihen kastiin minä olen ystävänikin liittänyt.
Se loukkaa ja samalla myös surettaa, mutta katson asian parhaimmaksi olla yksin ja kaikessa hiljaisuudessa heiltä ennemmin kuin olla heille ö-luokan kansalainen...
Enkä siis syytä ainoastaan itseäni tästä "kurjuudesta".
Mutta välillä tuntuu, että jos minua ei olisi olemassakaan, voisi asiat olla monella ihmisellä huomattavasti paremmin..
Ja kyllä, narkkis saa lähteä vaikka yksinäisyys pelottaa. Enhän minä mikään ruma muutenkaan ole, ei se ettenkö saisi ketään toista.
Tämä herra vain tietää ja jotenkin ymmärtää tuskani...
Sain eilen 16 tikkiä käteeni... Noh, eipähän repsota enää riekaleita kädestä...
On vähän paremman näköinenkin.
Hyvää kesää sinulle! Tosin voisi tuo sade jo hellittää...
Kaiken maailman pintaliitäjiä olen itsekin tavannut. Kummallista että jotkut sanovat että iso kaveripiiri on hyvä asia.. Suurempi joukko selkäänpuukottajia :/ Kaikkea sitä arvostetaankin. Harvoin löytyy useita sydänystäviä, oman kokemuksen mukaan..
Mutta.. ammattiauttajallekaan on vaikea heti avautua. Se vie aikaa. Itse olen apua sieltä suunnalta saanut jonkin verran..
Olen tätä tainnut hokea jo useasti näillä palstoilla mutta ei lähipiiri välttämättä huomaa miten sä kärsit! Oma äiti on nyt myöhemmin tullut kertomaan että ei hänellä ollut mitään keinoja auttaa mua silloin. Olin ihan zombi enkä puhunut mitään kun en jaksanut enää valittaa. Ja kun ei asu kotona niin lyhyet vierailut eivät varmaan tilannetta valottaneet.
Pelkäsin että ruikutukseni tulkitaan itsesääliksi ja saan vielä haukut pahan oloni päälle..
Nyt olen päättänyt että jos masennus alkaa taas nostaa päätään niin minä otan lääkkeet. Monilla on kyllä ollut hyviä kokemuksia masislääkkeistä.. Ties vaikka toimii.. :)
Minulla on sellainen tilanne etten ole kertonut asiasta läheisilleni.
En viitsi kasvattiäidilleni edes kertoa mitä tunnen, sillä hänellä on itselläänkin paljon huolia enkä halua että hän enää mun takiani suree ja murehtii.
Onneksi kasvattiäiti ei ole ollut tätä kaikkea näkemässä näinä vuosina, on pitänyt elää vähän kuin kulississa. Aiemmin (vuosia sitten) hän on ollut tietoinen "sairaudestani", mutta luultavasti hän ajattelee sen parantuneen...
Toivoo että toinen hänen tyttäristään edes saisi kunnollisen elämän...K.äitini on siis mummoni..
Olen huomannut että usein masennusta ei oteta enää niin vakavasti, kuin se olisi joku "buumi", varsinkin nuorilla.
Siksi en minäkään ole maininnut asiasta monelle.
Ne jotka tietävät edes jotain menneisyydestäni ja myös nykytilasta, pitävät minua jonain friikkinä tai teennäisenä.
"-Miten kaikki se tapahtuu yhdelle ihmiselle kuin jossain saippuasarjassa". Ehkäpä nämä kokemukseni ovat tehneet minusta useita ikäisiäni viisaamman (?), ja joku on sanonutkin että olet sinä tyttörukka sitten vahva kun kaiken tuon olet kestänyt ja vielä jaksat nauttia elämästä. Mutta ovatko tosissaan sen ottaneet... Tiedä häntä..
Toki mulla on hyviä hetkiä, mutta ne hetket on silloin, kun on pakko näyttää etten ole heikko.
Ja kun on jotain muuta ajateltavaa edes hetkisen verran, ne hetket on kultaakin kalliimpia kun saa edes vähän hymyillä :)
Kiitos sinulle "ystäväkallis" vastauksistasi! Pidän niitä suuressa arvossa ja toivon että sunkin kohdalla asiat sutviutuu vielä niin että voi nauttia elämästä täysin rinnoin.
Mulle tuli tosi hyvä mieli :)
Kokemukset kasvattaa ..olen itsessäkin huomannut hienoista henkistä kasvamista.. ja sinä kuulostat kyllä oikein järkevältä henkilöltä, joten olet varmasti kokemuksistasi viisastunut.
MAsennuksesta voi jopa olla hyötyä kunhan sen saa ajallaan loppumaan :)
Toivottavasti löydät jonkun jolle kertoa pahasta olostasi ja toivottavasti tämä henkilö myös oikeasti haluaa kuunnella, yksin näitä asioita on paha mielessään pyöritellä. Kulissien takana eläminen on myös varmasti raskasta.
Älä heitä toivoasi mihinkään! Masennuksesta pääsee kyllä yli mutta se on pitkä prosessi. :)Toivon sinulle jaksamista ja voimia koko sydämestäni (siis ihan todella) ;)
Et ole olemassa sattumalta, vaan elämälläsi on
tarkoitus! Joskus vie aikaa kun hyljätyn haavat
parantuvat, tosin ei kivutta.
Herkkyys voi olla myös voimavara. Sinulla on oikeus olla oma itsesi, ole sitä rohkeasti, mutta
vaipumatta itsesääliin.Tarvitset varauksetonta rak
kautta,myös luottamuksesi arvoista ystävää.
Pelkkä ammattiauttaja ei riitä, vaan sielunhaavat
tarvitsevat taivaallista palsamia! Unohtamatta
nuoruuttasi, johon myös tietyt kasvukipujen prosessit kuuluvat.Luota tulevaan sillä aikanaan
kaikki voi kääntyä parhainpäin.
Kiitos kaikille niille ihmisille jotka ovat tarinani lukenut ja näyttänyt välittämisensä vastauksin, myös sillä että olette lukeneet sen.
Painotan tätä todella, etten hae täältä sääliä.
Mulla on paha olla, mutta toki tiedän etten ole ainut.
Menin sitten eilen syömään poikaystäväni xanoreja, dorppareita ja levoja sekaisin.
Tuli vain sellainen olo että "hyvä Jumala,nyt annat mun lähteä tai näytä mulle se syy, miksi minä jatkaisin tätä raskasta polkua kulkea...
Ei antanut lähteä, eikä näyttänyt sitä syytäkään mulle...
Tai sitten olen niin perhanan kiittämätön..
No, sainpahan nukuttua eilisestä päivästä ilta kahdeksaan asti tähän iltaan ja pää on edelleen pyörryksissä. Mutta silti ajatus "kulkee" edes jotenkin.
Hitottaa nää romahdukset ja olen hyvin surullinen että tässä edes enää istuskelen...
Hyvää yötä kaikille!