Vain siksi että sinut näen. Hymysi tuo minulle onnen, sellaisen tunteen selittämättömän. Hyvin kokonaisvaltaisen. Etäisyys on pitkä vaikka askel on lyhyt. Se etäisyys mitataan ihmisyydessä: peloissa, toiveissa, puhumattomuudessa. Jos tietäisit mitä ajattelen, pakenisitko? Ehkä, siksi vaikenen. Mutta kun silmäni suljen, olet viimeinen ajatus.
Siellä olen
Anonyymi-ap
11340
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kaunis kirjoitus jollekin toivottavasti oikea näkee... 😊
Voisin sanoa samoin eräälle koska hän on itsellenikin se ilon ja onnen tuoja...
Mikä estää sanomasta? Minulle hän on se jonka näkemisestä aina ilahdun. Minulla estää monikin asia.
Uskallus estää olen todella huono tämmöisissä asioissa.
Minulla sama. Mietin onko jotain vai ei. Ajattelen että on vain yksipuolista. Mietin miltä siitä toisesta tuntuu jos ei tunne mitään samaa. Jne.
Sepä se... Sitten jos joutuu pettymään niin kaduttaa että ei olisi pitänyt tehdä mitään. Itseltä mennyt vähän jo usko että onnistuisin missään vähän semmoinen lannistunut olo. Sitten sitä yrittää uskotella itselle ettei sinusta ole siihen ja samaan aikaan sydän taistelee vimmatusti vastaan ja niin haluaisi... On tämä kuluttavaa blääh.
Se juuri että ei halua joutua pettymään, saada nenilleen. Ja voi mennä hyvä ihmissuhde muuten. Mikä sinut on lannistanut? Minut olosuhteiden mahdottomuus. Ja sydän tosiaan on ihan eri mieltä.
Vähän samankaltainen tilanne. Olosuhteet on sellaiset että vaikka miten menisi pieleen yritykseni niin olen hänen kanssaan tekemisissä ja suunnittelemaankin asioita jne. vaikka kuinka nolottaisi. Olosuhteet siis jo itsessään asettaa omia rajoitteita mitä voisi tai ylipäätään kehtaa sanoa... Olen toki jotain tehnytkin mutta ei mennyt kuin strömsössä.
Mikä sitten ei mennyt kuin Strömsössä? Minä ystävälinjalla, vaikka kaipaan ihmisenä muutenkin. Olosuhteet voi tosissaan asettaa rajoitteita sille mitä voi tehdä ja sanoa.
Kerroin hänelle suoraan tunteistani hän pakitti siinä kertoi että olen käsittänyt väärin asioita jne. Minua kadutti ja hävetti sen jälkeen... Olin jonkin aikaa sen jälkeen melko neutraali ennenkuin pystyin taas rentoutumaan. Kaverina hän on kiva ja meillä on ollut hyviä keskusteluja. Jälkeenpäinkin kyllä oli sitten tilanteita joita jäin miettimään että antoiko hän signaaleja mutta sitten mietin aina tapahtunutta joka sai minut aina yleensä "järkiini" että ei olisi mitään mutta silti vaistoan jotain. Ehkä hänkin on vähän ujo. Tilanne kuitenkin on nyt se että en kertakaikkiaan uskalla tehdä mitään hän voisi ajatella jo sen häiritseväksi koska se ei ollut edes ensimmäinen varovainen lähestymis yritykseni...
Pakenen siksi, että iänmyötä, ajatusteni, kokemusteni kautta , ja myötä.
Olen tullut siihen lopputulokseen että täällä ei ihmisyyttä ymmärretä.
Ei, vaikka sen itsessäni tiesin ,(lähes) aina olevan.
Joten kutsu kuuluu itselleni sinne ja siellä missä saan järkevän vapauteni.
Täällä se vain yritetään polkea, nitistää ja sulatraa joukkoon.
Ei onnistu.
Järkevä nainen tietää mitä tekee.
AINA.