Minulla on pienestä pitäen ollut hyvät välit äitini kanssa, mutta viime aikoina asia on alkanut muuttua. Ennen sain äidin tukea tekemisilleni, mutta nyt yhtäkkiä haluamani opiskelupaikka on aivan väärä (ennen sama paikka oli vain hyvä juttu), ulkonäköni kuulemma kamala (ei valittanut aiemmin siitäkään) ja poikaystäväänikään hän ei voi sietää.
On inhottavaa mennä edes käymään kotona, kun saa kuunnella, kuinka paljon parempi olisi, jos hakisin sinne ja sinne opiskelemaan. Valitsemani ala ei kuulemma kiinnosta ja työllistä ketään. Eikö minulla silti ole oikeus omaan valintaan, vaikkeivät muut siitä pitäisikään?
Ulkonäöstäkään ei ole kiva jatkuvasti kuulla. Myönnän muuttuneeni viimeisten parin vuoden aikana. Pidän melkein pelkästään mustia vaatteita ja olen laihtunut 15 kiloa, mikä ei tarkoita, että olisin anorektikko. Pudotin vain ylipainon pois. Siitäkin äiti jostain syystä valittaa. En kuulemma saisi laihtua, koska hän ei ole laihtunut yhtään. Kateutta?
Kuitenkin nuo jutut vielä menevät, mutta se, ettei hän hyväksy poikaystävääni, jonka kanssa olen vakavissani, satuttaa todella. Ei ole kivaa, kun hän esittelee minulle parempia miesehdokkaita ja puhuu koko ajan siitä, että minun pitäisi etsiä oikea mies. Poikaystävälläni on pitkät hiukset ja hän meikkaa joskus. Ymmärrän, että se voi hieman vanhemman ihmisen mielestä olla järkyttävää, mutta onhan äitini kuitenkin tavannut tämän ihmisen ja myöntänytkin, että "onhan se oikeasti ihan kiva poika". Ja tuosta huomautuksesta huolimatta pitää koko ajan etsiä minulle toista miestä.
Olen kyllä yrittänyt puhua tästä äidilleni, mutta minkäänlaista vastakaikua en ole saanut. Olen vain hankala, kun en tee niin kuin hän haluaa -___-
Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että tilanne on mennyt tähän. Edes pahimman murrosiän aikana eivät välit äitiini olleet näin huonot, mutta nyt sitten kun olen yli parikymppinen... ei voi ymmärtää...
On inhottavaa mennä edes käymään kotona, kun saa kuunnella, kuinka paljon parempi olisi, jos hakisin sinne ja sinne opiskelemaan. Valitsemani ala ei kuulemma kiinnosta ja työllistä ketään. Eikö minulla silti ole oikeus omaan valintaan, vaikkeivät muut siitä pitäisikään?
Ulkonäöstäkään ei ole kiva jatkuvasti kuulla. Myönnän muuttuneeni viimeisten parin vuoden aikana. Pidän melkein pelkästään mustia vaatteita ja olen laihtunut 15 kiloa, mikä ei tarkoita, että olisin anorektikko. Pudotin vain ylipainon pois. Siitäkin äiti jostain syystä valittaa. En kuulemma saisi laihtua, koska hän ei ole laihtunut yhtään. Kateutta?
Kuitenkin nuo jutut vielä menevät, mutta se, ettei hän hyväksy poikaystävääni, jonka kanssa olen vakavissani, satuttaa todella. Ei ole kivaa, kun hän esittelee minulle parempia miesehdokkaita ja puhuu koko ajan siitä, että minun pitäisi etsiä oikea mies. Poikaystävälläni on pitkät hiukset ja hän meikkaa joskus. Ymmärrän, että se voi hieman vanhemman ihmisen mielestä olla järkyttävää, mutta onhan äitini kuitenkin tavannut tämän ihmisen ja myöntänytkin, että "onhan se oikeasti ihan kiva poika". Ja tuosta huomautuksesta huolimatta pitää koko ajan etsiä minulle toista miestä.
Olen kyllä yrittänyt puhua tästä äidilleni, mutta minkäänlaista vastakaikua en ole saanut. Olen vain hankala, kun en tee niin kuin hän haluaa -___-
Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että tilanne on mennyt tähän. Edes pahimman murrosiän aikana eivät välit äitiini olleet näin huonot, mutta nyt sitten kun olen yli parikymppinen... ei voi ymmärtää...
Vastaukset 9
Vanhimmat
niin!! sillä ei oo mitään oikeuksii määräillä.. päästään kahjo.. ja kateutta se laihtumisjuttu ilman muuta.. joo.. ja se poikakaverijuttu myös kateutta.. nähähähä.. haistata pitkät paskat äläkä mene kotiin sanot et tulet kun se osaa olla valittamatta
äitis haluu pitää sut vaan otteessaan ja kontrolloida sua.´..... se haluu et sä uskoisit sitä jos sillä ei oo ketään muuta jota komennella ja pitää alempanaan.... älä pidä yhteyttä vähään aikaan
Onko suhteenne edennyt mihinkään. Vaikuttaa siltä että äitisi on huomannut tämän. Hän vihjailee että välttämättä poikakaverisi ei ole kiinnostunut sinusta enään. Hän voi vaihtaa sinut jonkun ajan kuluttua toiseen.
Suhteemme on edennyt varsin hyvin. Olemme onnellisia yhdessä ja asiat sujuvat varsin mukavasti.
En väitä, ettei meillä olisi mitään ongelmia, mutta kaikesta on tähänkin asti puhumalla selvitty. En usko, että poikaystäväni on minua vaihtamassa.
ns. äidin vaisto "elämän suurissa kysymyksissä" ei ole aivan tuulesta temmattua. Koita miettiä olisiko äipän sanoissa jotain perää.
tuohon opiskelupaikkaan äippä ei saa musta puuttua. jokanen tekee työksensä sitä mitä kiinnostaa eikä mikä on arvostettua/hyvintyöllistettyä.
t. äitinpoika
... minun pitäisi vai alkaa pukeutua niin kuin äitini haluaa (eikä niin kuin itse tykkään), lihottaa itseni palloksi (vain siksi ettei hän ole laihtunut) ja jättää poikaystäväni?
Tuollaisen käsityksen viestistäsi sain. Anteeksi, jos kuulostan agressiiviselta, mutta en voi kuvitella tekeväni mitään noista. Tiedän, että ulkonäköni voi häiritä monia ihmisiä, mutta se on kuitenkin minun asiani, samoin painoni... Puhumattakaan siitä, kenen kanssa seurustelen. Satun rakastamaan kyseistä ihmistä, enkä häntä jätä siksi, ettei äitini pidä hänestä.
Olen kuitenkin ikävässä tilanteessa varsinkin viimeksi mainitun asian takia. Äidin kanssa tulee koko ajan riitaa ja poikaystävä ei halua olla missään tekemisissä 'anopin' kanssa johtuen jatkuvista loukkauksista (ymmärrän kyllä häntä hyvin). Minä siinä välissä saan kuunnella kaiken ikävän, eikä se ole kivaa. Kultani sentään ymmärtää, etten halua olla kummankaan puolella, mutta äidille ei mikään järkipuhe tunnu uppoavan.
No, oli miten oli... Kiitos vastauksesta joka tapauksessa.
Tuo on tuttu ilmiö. Äidin ja tyttären suhde on niitä maailman vaikeimpia asioita ja varsinkin äidit se saa käyttäytymään aivan mielipuolisesti. Naurattaa oikein kun kuvittelen tuota teidän meininkiänne.
Äitisi on yksinäinen ja koska olet nyt siirtynyt 20 paremmalle puolelle hän pelkää menettävänsä sinut. Varsinkin poikaystävän mukaantulo vakavassa mielessä vaikuttaa. Hyvänenaika sehän voi viedä sut vaikka vihille ja sitten äiti ei enää omista sua. apua! Myös kontrollin tarve on kova muussa koska äitisi elää sinun kauttasi. Kaiken taustalla on menettämisen pelko.
Onko äitisi yksinhuoltaja ja oletko ainoa lapsi? Jos näin on niin ei mikään ihmekään että noin kävi.
Häntä voisi pitää psykologisesti jonkinlaisena puolihulluna tapauksena. Käyttäytyminen vaikuttaa aika pakonomaiselta ja neuroottiselta.
Voimia!
Voit hyvinkin olla oikeassa tuossa. Äitini taitaa olla melko yksinäinen. Ja puolihullulta hän tosiaan välillä vaikuttaa. Rasittavaa se kyllä on, mutta kai tästäkin joskus selviää.
Äitini ei ole yksinhuoltaja, enkä ole ainoa lapsikaan. Isäni on kuitenkin aika etäinen ja veljeni minua jonkin verran nuorempia (toinen aika reilustikin), siis olen esikoinen. Ehkä irtipäästäminen on siksi niin vaikeaa.
Inhottaa tapella kotona jatkuvasti. Odottelen vain, että saan jostain uuden asunnon ja pääsen hieman kauemmas äidistäni, että tilanne rauhoittuisi hieman. Nyt asun aivan liian lähellä. Ehkä tilanne kääntyy vielä parempaan päin, mutta tällä hetkellä on kyllä melko rankkaa...
Kiitos asiallisesta vastauksesta :)
että aikuistut!