Aah. Pöytä täynnä herkkuja. Pullaa, keksiä, kakkua, leipää, sipsejä, karkkia... loputon määrä ruokaa. Sitä ihanaa ruokaa. Ruokaa joka maistuu niin hyvältä. Ruoka on ystävä. Otan palan kakkua. Vain tämä yksi pala. Muista kohtuus.. muista se edes tämän kerran.. Aah maistan sen ihanan kermaisen maun. Pakko saada lisää!! Pakko..siitä se lähtee. Naaman ruokaa kuin viimeistä päivää. kukaan ei huomaa, koska olen laiha. "Antakaa tytön syödä" -kuuluisi, jos joku jotakin huomauttaisi. Äiti on tyytyväinen, kun minä syön. Helvetin tyytyväinen ja pieni pala lähtee varjostamasta äidin sydäntä. Tiedän että se pelkää. Nykyyänhän joka toisella teinitytöllä on syömishäiriö. Minä syön.. en tunne täysinäisyyttä. Vatsa pullottaa, mutta on saatava lisää. Ruokaa. Juhlavieraat ovat samassa pöydässä. Ne ovat varmasti kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka minä syön. En kehtaa enää ottaa pöydästä. Menen ulkovarastoon. Siellä on pakastin ja toinen jääkaappimme. Jäätelöä! Sitä on helppo oksentaa. Jääkaapissa on juhlissa tarjottavia keksejä. Minä syön niitä. Syön pullaa pakkasesta ja vielä suklaatorttua. Vatsa on kova ja turvonnut. Kävely suorassa ei onnistu. Pitää liikkua kyyryssä..kuin Quasimodo. Vatsaan sattuu, vaikken tunnekaan kylläisyyttä muuten. Söisin vielä jos en tuntisi, ettei vatsalaukussa ole tilaa. Pussi, paperirulla ja colaa. Menen huoneeseeni ja pistän musiikin soimaan. Oksennan nykyään aina maaten. Olen sen verran PRO tässä jo, että tiedän miten oksentaa helpoiten. Satutan kurkkua sormillani ja räkä valuu nenästä. Silmistä putoaa kyyneliä, vaikken itke. Helpottava oksennusvirta.. ihana tunne. Olempa hyvä tyttö, kun taas sain oksennuksen tulemaa. Kaikki paska ja syntinen ruoka ulos minusta.. Puhdas olo. Vartalooni sattuu.. Olen fyysisesti ihan loppu. Naama on turvonnut ja punainen. Kohennan itseäni meikeillä ja menen takaisin juhlaan.
En enää koskaan ahmi. Oli viimeinen kerta. Taas.
En enää koskaan ahmi. Oli viimeinen kerta. Taas.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Koskettava kirjoitus. Sä osaat kirjoittaa kyllä hyvin. Mun mielestä bulimia tarvisi enemmän julkisuutta, sellaista että siitä saisi lisää tietoa ja hoitomuotoja enemmän. Lehtiin kirjoittelu voisi juuri olla yksi sellainen keino. No, tämän kirjoituksen tarkoitus ei varmasti ollut aivan se, mutta tuli vaan tässä mieleen.
Olen samaa mieltä, että bulimiasta pitäisi puhua enemmän. Itsekkäästi toivoisin sitä senkin takia, että oma isäni ei ikinä ymmärtäisi tälläistä sairautta, koska hän on sentyylinen ihminen joka ajattelee että mitään henkisiä sairauksia ei ole olemassakaan. Voin oikein kuulla hänen äänensä sanovan minulle tietyt lauseet jos paljastaisin sairauteni. ("Älä nyt naurata", "Lopeta tollainen huomionhakuinen pelleily", "Ei tuollaista sairautta ole olemassakaan", "Hullu!".....jne)
Toivoisin niin kovin että joku vaan auttaisi ja tukisi mua. Mutta en uskalla paljastaa kotona tätä asiaa, kaverit ovat liian kiireisiä eivätkä sentyylisiä muutenkaan, että ymmärtäisivät. Äidistä en osaa sanoa.. hänellä on tarpeeksi huolia muutenkin. Eikä hänen aikanaan tuollaisista sairauksista edes puhuttu. Pitäisi varmaan hulluna.
Minulla on samanlainen isä..tai siis oletan hänen mielipiteidensä olevan samanlaisia. Perinteinen maskuliininen suomalainen mies. Ei puhu mitään..vähiten juuri tunteista tai kipeistä asioista.. "Arat asiat pitää tukahduttaa." Äidillä on masennus ja muutenkin huono itsetunto. Jos kertoisin hänelle, saisin luultavasti ensin kauheat syytökset ja huudot päälleni, ja sen jälkeen äiti syyttäisi itseään. En tahdo aiheuttaa lisää huolta ja vaivaa.
Vanhemmat, tai kukaan, jolla ei ole syömishäiriötä, ei oikein pysty ymmärtämään meitä tälläisiä. Bulimiakin on julkisuudessa esillä niin.. en osaa sanoa.. siitä on vähän esim. mediassa ja sekin mitä siitä on, on jotenkin vääristeltyä.
Yhdelle ystävälle olen tästä kertonut, sekin kaduttaa.. hän ei välitä, eikä koskaan kysy miten minulla menee. Ehkä hän ei tiedä mitä tehdä tai miten suhtautua. Syytän sairaudestani vain itseäni. Jos syömishäiriöni menee vieläkin pahemmaksi, eikä kukaan huomaa..en tiedä mitä teen. Kenellekään en uskalla kertoa, eikä kukaan "huomaa" pahaa oloani..suututtaa ihan, vaikka itse peittelen ja salailen. Olen ulospäin iloinen ja hyvin voiva tyttö.
Yksinkään ei näytä olevan toivoa parantua.. ainoa missä tästä voi puhua on netti ja päiväkirja. Avunhuudot ovat näkymättömissä.
Jonkun toisen ihmisen tuki olisi niin tärkeää paranemisessa.. Mutta kun ei tätä voi paljastaa. Minun häpeällistä salaisuuttani.
Halusin vain sanoa, että sä todella osaat kirjoittaa, kohtalotoveri. Hyvä kuvaus pahasta päivästä. Eihän yksin voi parantua, se on totta, eikä ainakaan niin kauan kuin on onneton, mutta mä harrastan kirjoittamista ja kyllä se vähän helpottaa. Kun laitan niin vitun kipeät ja häpeälliset asiat paperille, ne alkaa tuntua vain tarinalta, kuin Jonkun Toisen kokemuksilta joihin voi suhtautua puolueettomasti ja kylmäpäisesti.
Mullakin on se kokemus, ettei bulimiaa ymmärrä, jos ei sitä oo kokenut. Jopa terkkarit ja muut nuorison auttamiseen erikoistuneet tyypit on osoittaneet olevansa aika pihalla, kun olen yrittänyt kertoa niille ja saada apua... kai niitä toisenlaisiakin on... Etkö olisi valmis menemään juttelemaan jonnekin, missä on muitakin bulimikkoja? Sellaisia ryhmiä on joissakin kaupungeissa, ja kohtalotovereista tietää, että ne eivät levitä asiaa, jonka tuntevat. Vitun vaikeeta se puhuminen on meille kaikille.
Todellakin noin on mullekin käynyt liiankin monta kertaa... Kaikenmaailman juhlat pelottaa suorastaan...Ja muutenkin syöminen yhdessä muiden kanssa...Yksin asuessa totuin siihen ettei ketään nähnyt kun söin tai olin syömättä...Ja vaikeampi vastustaa kiusausta kun muut syö jotain hyvää vieressä...Eikä ne edes liho! Ja mä kun maistanki jotain hyvää niin pakko oksentaa ja silti tuntuu että vaan lihoo...On se niin väärin!
Ja aina, joka ikinen kerta, kun syö palan suklaata, tai keksin, leipää tai muuta, niin tietää ettei syömistä pysty lopettamaan...Ja taas vannoo itselleen, että tää on vika kerta, tänään mä herkuttelen vielä ja huomenna jätän kaikki herkut...Ja vitut! Seuraavana päivänä löytää itsensä taas ahmimasta ja vessasta sormet kurkussa...
Ja poikaystävä hokee vaan että "Kyllä sä vielä paranet" "Yrität vaan""Sun pitää vaan olla oksentamatta""Ei sulla oo mitään syytä oksentaa, sä oot kaunis just tollasena" Enkä oo! Eikö se nää miten lihava mä oon?! Ja ei tää lopu niin että vaan päättää että ei enää oksenna! Ensin pitäs oppia hillitsemään ahmimista, ja vast sit se oksentamiin jäis pikkuhiljaa pois...Mut ahmimisesta eroon pääsemiin ei todellakaan oo helppoo...Eikä sitä voi tajuta jos ei ite sairasta bulimiaa! Ei sitä voi tajuta ketään et ahmii suunnattomia määriä ruokaa vaikka ei oo ees nälkä, tai ei tee ees mieli syödä... Ja kaiken mitä syö valikoi sen mukaan kuinka helppo se on oksentaa...Eli oikeastaan ei valikoi mitä haluaa syödä, vaan mitä haluaa oksentaa...Sairasta...Oksentamiin kuuluu jo syömiseen, kun syö niin sit pitää oksentaa... That´s it! Ihan normaalia... Se vaan ottaa päähän ja ihmetyttää miten muut voi syödä oksentamatta, miten ne ei muka liho kun ne syö? Miks mun vatsa turpoo heti valtavaks kun syön saman verran kun ne, mut ne pysyy yhtä laihoina?Miks mä tunnen huonoo omaa tuntoo jo salaatinki syömisest? Ja jos välipalaks pitää valita hedelmä tai suklaata, niin tottakai valitsee suklaan vaikka siinä on kaloreita valtavasti, se vaan on helpompi oksentaa kun se hedelmä jota ei ees tarttis oksentaa ja joka itseasias maistuis paremmaltakin...Siis eihän tässä oo mitää järkee! Ja sit sitä taas istuu katsomassa tv:tä illalla ja oksentaa ämpäriin tai muovipussiin ja kun ei oo sisävessaa käytössä niin hautaa oksennukset pihalle hiekkaan...Tai joka välissä käy vessassa oksentamassa ja pelkää et joku tulee ja kuulee tai näkee... Ja päässä pyörii vaan että haisenko mä nyt ihan oksennukselta, onks mulla oksennusta jossakin vaatteissa tai naamassa tai hiuksissa? Ite sitä oksennusta ei ees aina haista, siihenki on nii tottunu...
Ja vaikka tietää olevansa tosi sairas, niin silti asialle ei tee mitään...Vaikka tietää voivansa kuolla, tai lukee saman ikäsistä jotka on kuollu bulimiaan vaikka sairastanu sitä vähmmän aikaa kun ite, niin se ei vaikuta mitenkään... Kyllä se koskettaa tietenkin, ymmärtää mitä se toinen on joutunu kokemaan, mutta ei silti seuraavan kerran ahmiessaan ajattele että mäkin voin kuolla tähän...
Mä oikeestaan haluisin jonnekki laitoksee missä mä tulisin terveeks...Pääsisin eroon masennuksesta, paniikkihäiriöstä, (vielä)lievästä kleptomaniasta, bulimiasta ja viiltelystä(oon tosin ollu muutaman kuukauden viiltämättä, mut kyllä se pyörii mielessä lähes päivittäin), mut milloin oon tarpeeks sairas et pääsisin hoitoon? Pitääks mun sairastuu kunnol anoreksiaan et saisin apua? Anoreksia tuntuu huomattavast paremmalt vaihtoehdolt nyt ku tää bulimia...Ja kun vaihtoehto on että ahmii ja oksentaa tai ei syö ollenkaan, niin mielummin sitä olis syömättä...Kun oon jo alkanu pelätä syömistä ja ruokaa... Toisaalta jos pääsisinki hoitoon, niin mitä vanhemmat ja sukulaiset puhumattakaan ystävistä ajattelis ku selviäis et oon yli vuoden sairastanu bulimiaa... Ja kaikki muut mun psyykkiset ongelmat... Mut kyllä mä hoitoon haluan, kun vaan saan kerättyä rohkeutta järkyttää kaikkia ihmisiä ympärilläni...
Nyt lopetan kirjoitukseni joka venyi valtavaksi vuodatukseksi ja koitan jatkaa tätä päivää ahmimatta...Ja toivon että moni muukin pystyisi siihen edes tänään, yksi päivä oksentamatta ja ahmimatta antaa voimia ja uskoa jatkaa samalla lailla... Voimia kaikille kohtalotovereille!