Uskon että Jumala on luonut ja antanut kaiken ympärilläni, huomaan myös tehneeni todella rankasti syntiä ja joutuvani kadotukseen, mutta niiden asioiden tiedostamisesta huolimatta en sydämestä pelkää kohtaloani. Onko mahdollista, että sydän on silloin niin paatunut, että tilanne on menetetty? Kuinka voimakas pitää katumuksen olla, jotta voi päästä uskomaan? En epäile edes sitä etteikö vl-usko olisi oikea usko, mutta siitä huolimatta en ole tosikovassa hädässä. Lukiessani katekismusta tiedostan synnit järjellä, mutta en ole vilpittömässä hädässä. Voiko mitään kertakaikkiaan silloin tehdä jotta ei joutuis kadotukseen? "Normaalielämä" tuntuu kuitenkin vaikealta kun koko ajan kaivertaa mielessä se miten mulle käy. Vl-ille en uskalla puhua joten ainoa foorumi on tää palsta.
Miten välttäisin kadotuksen?
ilkeä.
7720
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Katumus ilman uskoa on epätoivoa. Martti Luther
Todellinen, oikea parannus ei oikeastaan ole muuta kuin katumusta ja vaivaa eli pejästyksiä synnin vuoksi sekä samassa kuitenkin uskomista evankeliumiin ja synninpäästöön, että synti on anteeksi annettu ja armo Kristuksen kautta saatu, joka usko taas lohduttaa ja tyydyttää sydämen. Sitten on myös seuraava elämän parnnus ja synnin jättäminen, sillä näiden tulee olla parannuksen hedelmiä, niinkuin Johannes sanoo Matt. 3. luvussa: Tehkää sentähden parnnuksen soveliaita hedelmiä. (Augsburgin Tunnustus)
Entäs jos ei ole peljästynyt, eikä halua nähdä vaivaa. Eli sydän on niin kivettynyt, että tietää Jumalan kostavan, mutta ei vaan jaksa välittää asiasta. Eli ei vaan ymmärrä kuinka vihainen Jumala mahtaakaan olla. Onko silloin peli menetetty?
Onko haitaksi, jos tilanteesta huolimatta haluaa kuunnella virsiä ja olla katsomatta telkkaria ihan vaan sen takia että ei lisäpahennuksella ainakaan unohtais omaa tilannetta, siis sikäli että yrittää laittaa itsensä edes muistamaan uskonasiat pyrkimällä ajattelemaan niitä, vaikka tietää että ei itse pystykään vaikuttamaan sydämentilaan?
Olen kuullut opetettavan, ettei parannus vaadi niinkään voimakkaita tunteita (vaikka niitäkin tietysti voi olla) vaan tietoisuutta siitä, että on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan ja halua uskoa syntinsä anteeksi. Tunteet tulevat ja menevät, uskoa voi vaikka ei tuntuisi miltään. Jo se, että mietit kohtaloasi, kertoo siitä, ettet ole paatunut.
Sinäkin kuolet aikanaa.
Kannattaa elää ja elämöidä sitä ennen, sitten ei ole enää pelivälineitä.
syntielämästä ei seuraa edes lyhyellä aikavälillä mitään hyvää, se aiheuttaa vaan ahdistusta tässäkin elämässä.
Vain sinapinsiemenen verran tarvitaan uskoa. Eli ei kovin paljoa. Katumuksen syvyys ei ketään pelasta. Jos otat vastaan syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen nimessä ja veressä, saat lahjaksi Pyhän Hengen, joka ohjaa askeleitasi. Jumala on kyllin voimallinen antamaan voiman uskoon tämän jälkeen.
Kun kuulet omantuntosi äänen, joka kehottaa parannukseen, älä paaduta sydäntäsi. Näen, että olet heränneellä tunnolla. Evankeliumi on parasta lääkettä siihen.
'Vaikka kylmä taikka palava olisit, kunhan et penseä ole' sanoo Paavali ja todistaa näin, että ylenkatse tai omantunnon äänen hylkääminen on pahempaa kuin yli- tai alifiilikset. Uskominen on tärkeintä. Saat uskoa sen kohdallesi vaikka tästä, tai jonkun muun saarnaamana tai yleisestä saarnasta. Jeesus kuoli sinun ja minunkin tähteni!
Niin kauan kuin on elämää, riittää myös Jumalan armoa. Ei ole niin suuria syntejä, etteikö Jumala niitä antaisi anteeksi. Vaikka sanot, että olet paatunut, niin asiat kuitenkin kaivertavat mieltäsi. Olet heränneellä tunnolla. Kuuntele omatuntosi ääntä ja rukoile Jumalalta apua ja voimia. Kehoitan sinua rakas ystävä hakeutumaan rauhanyhdistykselle seuroihin.