Kertokaapa te, jotka olette kokeneet omaisenne yllättävän "ennenaikaisen"
kuoleman, kauanko menee aikaa, että tajuaa sen, että alkaa päästä yli vai
pääseekö ikinä? Onko normaalia olla vielä kuukausien jälkeen shokissa,
kokoaikaisessa murheessa ja masentunut ?
Mikä voisi auttaa ? Minkälaisia ammattiauttajia olisi olemassa,
kysyy ihan yksin jäänyt.
Mistä olette saaneet apua, kun läheinen kuolee yllättäen ?
Anonyymi-ap
58
2290
Vastaukset 58
- Anonyymi
Otan osaa suruusi.
Tuossa tilanteessa terapia voisi jo olla hyväksi. Sen mitä itse tiedän, seurakunnat järjestävät sururyhmiä, joissa puretaan tilanteita yhdessä. Ellei tällaista ole, diakonin tai diakonissan kanssa saa varmasti keskustella. He ovat tällaisen ammattilaisia. Seurakunnan jäsenyyttä ei kysytä, kaikkia autetaan.
Toisaalta voisi myös ihan omatoimisesti alkaa ajatella, miten mennään eteenpäin. Onko jotain, mitä aina olisi halunnut tehdä. Olisiko nyt sen aika? Itse aloitin vapaaehtoistyössä.
Itse pidin odottamattoman puolison menetyksen jälkeen ensin huolta siitä, että puhuin ainakin yhdelle ihmiselle joka päivä. Ellei muuta ollut, kävin kaupassa ja sanoin edes kassalle päivää.
Suru ei koskaan häviä kokonaan, mutta sen kanssa oppii tulemaan toimeen niin, ettei se ole koko elämä, vaan elämään kuuluu enemmän kaikkea muuta.- Anonyymi
Terapia tarkoittaa hoitoa, siis mikä terapian muoto oli kysymyksessä
Tavallisesti ensi apu on lääketerapia silloin sovitaan puheterapia psykologin kanssa .
Ehkä kuntoutus terapiakoulutuksensa jossain muodossa olisi hyväksi. Äkki kuolema on aina
Kamala kokemus, itse koin sen 30 vuotiaana kun mies ja lasten isä kuoli äkisti, ensin meni jotenkin robottimaisesti aika sitten tuli tietoisuus aivoihin ettei hän ole enää koskaan perheensä kansaa , masennus ja kaipaus kesti aikansa sitten hitaasti alkoi elämä taas sujumaan . Joten ihminen jotenkin kuitenkin pääsee taas pinnalle vaikka ensin tuntuu ettei koskaan enää tuke voimaan hyvin .
Hei,
Laitan tähän tiedoksi matalan kynnyksen auttavia tahoja, joista voi saada keskustelutukea. Näistä voi saada vinkkejä myös muuhun avun hakemiseen ja yhteydessä voi olla anonyymisti ja maksutta:
- Tukinet.net - Tukipisteesi netissä https://tukinet.net/
Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa hankalasta elämäntilanteesta tai mielessä olevasta huolesta. Tukihenkilö löytyy esimerkiksi Mieli Tukisuhteesta. https://tukinet.net/teemat/mieli-tukisuhde/tukisuhteet/
Lisäksi ma-ke klo 15-19 ja to klo 15-21 on aikuisten kahdenkeskinen MIELI Kriisichat, jossa voi jutella päivystäjän kanssa mistä tahansa mielessä olevasta huolesta tai hankalasta elämäntilanteesta.
Tukinetissä on llisäksi monenlaisia ryhmächattejä ja keskusteluryhmiä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja.
Tukinetin kaikki palvelut saa käyttöönsä rekisteröitymällä palveluun anonyymisti. Osaa palveluista voi käyttää ilmankin rekisteröitymistä.
Keskusteluapua on mahdollista saada matalalla kynnyksellä myös seuraavilta tahoilta:
- Valtakunnallinen kriisipuhelin
Jos soittaminen tuntuu omimmalta vaihtoehdolta, niin valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää24/7 numerossa 09 2525 0111.
- Kriisikeskukset
Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voi mennä keskustelemaan paikan päälle. Myös etävastaanotto on mahdollista osassa paikoista. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät mm. MIELI Suomen Mielenterveys ry:n nettisivuilta: https://mieli.fi/tukea-ja-apua/keskusteluapua-kriisivastaanotoilla/
Ystävällisin terveisin
MIELI Kriisikeskus Helsinki/Kata- Anonyymi
Nämä teidän keskustelukerhot eivät toimi. Kokemusta on.
- Anonyymi
Miten iäkäs ja huonossa kunnossa oleva yksinjäänyt voisi saada keskusteluapua
kotona, kun ei ole voimia lähteä mihinkään ?- Anonyymi
Kyllä nyt luulisi sen järjestyvän kun kertoo asiansa . Kotiin ne tulevat lääkäritkin silloin kun ei potilas itse pääse vastaanotolle .
- Anonyymi
Tulisiko diakoni seurakunnasta ?
- Anonyymi
Hmm..Entä ystävät,tutut ja sukulaiset,missä he ovat?
- Anonyymi
Isä kuoli 61 vuotiaana kevättalvella 15 vuotta sitten kotona. Onneksi oli puoliso. Muuten itsenäinen asuminen ei olisi enää onnistunut. Pesulle isän auttoi aina kotisairaanhoidon työntekijä. Lähtö tapahtui kuitenkin hyvin nopeasti. Sain tukea seurakunnalta ja ystävältä. Työanantajalta en saanut riittävää tukea. Esimerkiksi perunkirjoituspäivänä en saanut koko työpäivää vapaaksi vaan piti mennä töihin perunkirjoituksen jälkeen. Keli oli vielä yhtä liukas kuin tällä viikolla. Sain tukea seurakunnalta ja ystävältä. Täti pyysi minut ja äidin seuraavana jouluna mukaan joulun viettoon. Suru kestää pitkään töistä olin sairauslomalla isän hautajaisiin asti. Vasta puolen vuoden päästä syksyllä kesäloman jälkeen tuntui,että jaksaminen oli normaalia. Seuraava joulu oli tietenkin raskas. Isä rakasti joulua.
- Anonyymi
No onpa ihmeellinen työnantaja kun ei anneta vapaata, ei siis ylety ymmärtämään toisen tilannetta. Ei ne perunkirjoitukset ole aina helppoja juttuja henkisesti ihmiselle jolla on sutåru sydämmessä .
- Anonyymi00057
Perunkirjoituspäivä ei ole minkään säännön mukaan palkallinen vapaapäivä. Hyvin harvoin siihen koko päivää meneekään, jos on samalla paikkakunnalla. Yksinkertainen perunkirjoitus tehdään usein itse iltapuhteiksi.
Palkattomasta vapaapäivästä voi neuvotella työnantajan kanssa.
- Anonyymi
Seurakunnasta minäkin sain vähän apua, vaikka en kuulu kirkkoonkaan.
- Anonyymi
Seurakunta taitaa olla ainoa auttaja. Auttajan olisi hyvä olla aina sama ihminen.
- Anonyymi
Ottakaa yhteys seurakuntaan.
- Anonyymi
Meidän kaupungissa tulee seurakunnasta ihminen ilman pyytelemätä aina tapaamaan surevaa ihmistä ja keskustelemaan hänen kanssaan ja samalla kertoo että heillä on suru ryhmä jossa on muitakin joilla on sama tilanne, ja kukin saa kertoa miten pärjäilee surunsa kanssa. Uskonnosta niissä asioissa ei edes puhuta, ainoastaan halu on auttaa ihmisiä tilanteessa joka hänellä on. Moni on saanut sururyhmästä uusia ystäviä, koska samanlaiset kokemukset tekevät sen että ymmärtävät toisiaan , ja uusi ystävyys lievittää surun tuomaa masennusta .
- Anonyymi
Seurakuntien sururyhmissä saa jakaa ajatuksia ja tunteita läheisen kuolemaan ja suruun liittyen muiden saman kokeneiden kanssa. Jakaminen voi kannatella eteenpäin ja auttaa löytämään voimavaroja surun keskellä. Ryhmässä voi luottamuksellisesti keskustella ja kysyä vaikeitakin kysymyksiä.
Sururyhmä on henkilöille, jotka olet toipumassa läheisen kuolemasta.
Ryhmät ovat maksuttomia ja kaikille avoimia asuinpaikasta ja seurakuntaan kuulumisesta riippumatta.
Ryhmiä ohjaavat seurakuntien papit, diakoniatyöntekijät ja vapaaehtoiset.
Niihin tulee ilmoittautua ennakolta.
Kunkin seurakunnan sivuilla ilmoitetaan sururyhmistä ja myös
Kirkko ja kaupunki-lehdessä ilmoitetaan sururyhmistä.
En ole itse ollut, löysin tiedon tänään ja ajattelin kerätä rohkeutta ja mennä,
kun ei ole ketään kenen kanssa puhua.
Jäi vain lohduton kaipaus, yksinäisyys ja kyyneleet, jotka eivät lopu.- Anonyymi
Seurakunnan ryhmään voi päästä, kun läheisen kuolemasta on kulunut 3-4
kuukautta.
- Anonyymi
Se että ei ota kaikkea niin pohjattomasti, meistä jokaisen pitäisi elää omaa elämää se mitä toiselle tapahtuu ei pitäisi niin liikkuttaa kuukausia tai jos niin on olet sitten kyllä heikkomielinen jos ei moisesta yli pääse.
- Anonyymi00047
Oletpa kylmä ihminen... Aika huonon neuvon annoit..
- Anonyymi
Seurakunnasta sain apua, mutta ei se paljon auttanut.
- Anonyymi
Jos kyseenalaistat toisten totuuden, menetät oman totuutesi. Osa 2
https://keskustelu.suomi24.fi/t/18392690/jos-kyseenalaistat-toisten-totuuden-menetat-oman-totuutesi--osa-2
Muinainen tieto, jonka tietäjät näkivät intuitiivisesti, eri historiallisina aikakausina tietäjät esittivät tietoa, Vedoja, myöhempiä jonkinlaisia tutkielmia, joissa maailmankaikkeuden rakenne ja kaikki, mikä liittyy ihmisen tarkoitukseen, hänen ominaisuuksiinsa eli ihmisluonnon erityispiirteisiin ja niin edelleen, ihmisten välisiin suhteisiin, ihmisyhteiskunnan laitteisiin, rakentuu näiden määritelmien varaan.
Kaikki tämä tieto esiteltiin vuosituhansia sitten. Tämä tieto on nykyihmiselle saavuttamattomissa. Ensinnäkin siksi, että nykyihminen uskoo kehittyneensä, toisin sanoen hän uskoo olevansa edistyksellisempi näkemyksissään luonnosta ja ihmisen kohtalosta kuin tuhansia vuosia sitten eläneet tietäjät. En puhu kaikista, mutta on yleinen näkemys, että olemme teknologisesti edistyneempiä aineellisessa mielessä, joten olemme edistyneempiä.
- Anonyymi
Ei läheisen kuolemasta pääse täysin yli ikinä.
- Anonyymi
Kyllä minä ainakin olen päässyt kirkkailla vesille , niin etten ajattele asiaa kun ihan harvoin
- Anonyymi
Kuolema on normaali asia. Ei siihen apua tarvitse.
- Anonyymi00048
Niin on, ja sureminen, ikävöinti ja kaipaus, ovat myös täysin normaaleja tunteita.
- Anonyymi
En ole saanut apua mistään, kun olen niin surun murtama, etten jaksa edes
yrittää löytää apua. Se ei ole helppoa. Kaikki jää sunnitelman tasolle.
Haluaisin, että joku kävisi luonani jonkun aikaa vaikka edes kerran
viikossa. On niin vaikea lähteä minnekään, kun on koko ajan romahtamassa
itkemään. - Anonyymi
Oma apu, paras apu.
Itseäni auttoi paljon myös se, että läheiset olivat ensimmäisinä aikoina tukenani. Muutaman kuukauden kuluttua osallistuin seurakunnan sururyhmään. Puolen vuoden kuluttua aloitin vapaaehtoistyössä, mikä toi uutta ajateltavaa arkeen.
Aluksi suru täytti kaiken, vähitellen alkoi löytyä muutakin ajateltavaa. Nyt odottamattomasta puolison kuolemasta on 19 vuotta. Harvoin asia enää nousee ajatuksiin, elän hyvää, turvattua ja onnellista elämää kahden kissan kanssa. Suru tulee esiin vain haikeana sävynä joissakin tilanteissa. Se ei haittaa, pikemminkin rikastuttaa elämää ja tuo suhteellisuudentajua. - Anonyymi
Ennemmän kannattaa pelätä tai harkita, ottaa selvää syöpähoidoista ja hoitojen seurauksista.
- Anonyymi
En toivu koskaan. Jäin niin yksin. Ei ole edes ketään kenen kanssa surra.
Koko elämältä lähti pohja. Elämänhalua ei ole enää.- Anonyymi
On aivan kauheaa jäädä ihan yksin. Minäkin jäin. Vaikka suru ei vähene jakamalla
on hirvittävää, ettei voi kenenkään kanssa puhua ja yksin tulee muutenkin
hulluksi. Psyyke ei kestä tätä. Päivät ovat yhtä tuskaa ja itkua. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
On aivan kauheaa jäädä ihan yksin. Minäkin jäin. Vaikka suru ei vähene jakamalla
on hirvittävää, ettei voi kenenkään kanssa puhua ja yksin tulee muutenkin
hulluksi. Psyyke ei kestä tätä. Päivät ovat yhtä tuskaa ja itkua.Surukin ilmenee niin monessa muodossa jokaisella , silloin kun kuolemasta tietää jo etukäteen niin ; se kuitenkin tulee aina ihan väärään aikaan. Niinhän sitä sanotaan ettei kuolema tule koskaan oikeaan aikaan.
Muistan kun mieheni sai diagnoosin niin Lääkäri sanoi milloin tulee kuolemaan . Joka päivä ajattelin että onkohan se nyt tämä päivä kun hän lähtee. Ja sitten kun se päivä koitti niin olin ihmeellisen rauhallinen pitäessäni häntä kädestä kiinni viimeiseen asti . Ja sitten soitin ne tarvittavat puhelut ja hänet tultiin hakemaan . Toisaalta se oli suurin helpotus hänelle itselleen saada nukkua pois kaikesta tuskasta mitä viimeiset kuukaudet olivat olleet. Tottakai oli ensimmäinen yö vaikea enkä saanut unta , kun mietin miten aikaisin hänen oli lähdettävä pois elämästä, kun ei ollut vielä edes täyttänyt 60 vuotta.
Joten surua tunsin möykkyjä rinnassa ja itkuakaan ei aina päässyt tulemaan vaikka tunti että se voisi helpottaa . Toisaalta pääsin kuntoon aika äkkiä , kun ajattelin että hän ei haluaisi että murtuisin ja en jaksaisi edes elää.
Joten siinä on muutamat vuodet nyt menneet itsekkin kissan kanssa elelen. Kissa muuten istui hänen vieressään koko sen päivän tiukasti kun hän teki lähtöä , ei ollut niin käyttäytynyt koskaan
Etsi joka huoneesta häntä seuraavina päivinä ja haisteli hänen sänkyään monet kerrat vaikka olin pessyt kaikki sänkyvaatteet niin siltikin oli siellä.
Kaikki surun neljä vaihetta yleensä kukin käy lävitse shokki vaiheeseen jos jää pidemmäksi ajaksi on haettava apua. Minullekin tarjosi seurakunta keskustelua mutta sanoin etten tarvitse sitä . Tuntui vaan siltä että antaisin ajatusten vaipua ihan omaan malliinsa ja minulle se oli oikea päätös .
Koskaan ei saisi ketään ihmistä jättää yksin shokki vaiheessa vaan jonkun olisi oltava lähellä , sen tietää hoitohenkilökunta joka paikassa joten ihmettelen jos jossain jätetään ihminen yksin epätoivossa kanssa. . - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
On aivan kauheaa jäädä ihan yksin. Minäkin jäin. Vaikka suru ei vähene jakamalla
on hirvittävää, ettei voi kenenkään kanssa puhua ja yksin tulee muutenkin
hulluksi. Psyyke ei kestä tätä. Päivät ovat yhtä tuskaa ja itkua.Oletko soittanut minnekkään että saisit henkistä tukea eikö kukaan käy sinua katsomassa
Jokaisen tulisi saada puhua jonkun kanssa ensinnäkin alkuaikana se on hyvin tärkeää .
Mutta tänään vaikuttaa siltä ettei oikein olla enää niin ihmisystävällisiä kun ennevanhaan jolloin sureville oli joku aina katsomassa miten hän voi - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Oletko soittanut minnekkään että saisit henkistä tukea eikö kukaan käy sinua katsomassa
Jokaisen tulisi saada puhua jonkun kanssa ensinnäkin alkuaikana se on hyvin tärkeää .
Mutta tänään vaikuttaa siltä ettei oikein olla enää niin ihmisystävällisiä kun ennevanhaan jolloin sureville oli joku aina katsomassa miten hän voiNo ei ollut!
- Anonyymi00050
Anonyymi kirjoitti:
Oletko soittanut minnekkään että saisit henkistä tukea eikö kukaan käy sinua katsomassa
Jokaisen tulisi saada puhua jonkun kanssa ensinnäkin alkuaikana se on hyvin tärkeää .
Mutta tänään vaikuttaa siltä ettei oikein olla enää niin ihmisystävällisiä kun ennevanhaan jolloin sureville oli joku aina katsomassa miten hän voiSurijoita on monenlaisia. On niitäkin, jotka vaikeimpana aikana eivät halua ketään lähelleen vaivoikseen, vaan haluavat saada olla ja surra rauhassa, vaikka tukijoita on tarjottu.
Itsekin puolisoni kuoltua odottamatta tarvitsin paljon omaa rauhaa. Valitsin itse hetket, jolloin olin yhteydessä muihin ihmisiin. Ei se mitään ihmeellistä tarvinnut olla, muutama sana kauniista säästä jonkun kanssa vaikka ohimennen tai muuta sellaista riitti pitkälle.
Pääsinkin jaloilleni muutamassa kuukaudessa ja aloin vapaaehtoistyössä. Siitä oli paljon iloa. Myös muita uusia asioita sain elämääni. Tämä on hyvä näin.
- Anonyymi
Suru on osa elämää. Äiti jo edesmennyt oli pudota lattialle kun tuli puhelu. Poikasi sahasi moottorisahalla kaulaan. Mitään ei ollut tehtävissä.
- Anonyymi
Oma kokemus:
Veljeni kuoli yli 2 vuotta sitten (olen 14 ja silloin 12) se tapahtui kesälomalla vähän heinäkuun alussa. Se kaipuu ja tunne kun läheinen ei enään ole täällä on kamala. Itse olin niin shokissa, että olimme kavereiden kanssa sopineet jo viikko aikasemmin että nähdään tiettynä päivänä se oli päivä kun sitä edellisenä päivänä veljeni kuoli kuitenkin menin näkemään kavereita, mutta en kertonut heille ajattelin ettei ole vielä aika. Viikko veljeni kuolemasta oli hautajaiset. Veljeni puhui yleensä minulle koska koulu kiusaaminen liittyi kuolemaan (veljeni ei tehnyt IM) hän kertoi yleensä mitä koulussa kävi. Veljeni oli tällöin 17 kun kuoli ja kuukausi myöhemmin olisi täyttänyt 18. Kiusaaminen alkoi vasta lukiossa. Hautajaisiin minulle annettiin vaikea todella vaikea tehtävä. Minun piti kirjoittaa muisto puhe ja puhua se, koska olin läheinen veljeni kanssa. Nykyään kaipaan veljeäni kovasti, mutta ajan kanssa olen tajunnut että ei se suremalla takaisin tule hänen on nyt poissa ja muistelen kaikkea hyvää ihanasta pojasta. Hän oli jollekin veli, lapsi, paras ystävä ja poikaystävä. - Anonyymi
Suru hellittää, kun tulee uusi suru, entistä isompi, ja sitten taas uusi... Sinulta kuolee isä, sitten äiti, sitten sisko, sitten puoliso, sitten lapsi. Opit elämään surun kanssa ja antamaan surulle vain hiukan tilaa. Elämässä on sittenkin enemmän kaikkea muuta.
- Anonyymi
Toisilla se voi olla helpompaa. Minä en ole oppinut. Suren syvästi yhä.
Kun menettää rakkaimman ihmisen, ei oikein osaa ajatella, että
"elämässä on sittenkin enemmän kaikkea muuta".
Mikään ei ikinä korvaa hyvää ja läheistä ihmistä ja ihmissuhdetta.- Anonyymi
Ei korvaa, ei! Mutta ihan uutta ihanuutta voi tulla, kun annat tilaa.
- Anonyymi
Otan osaa suruusi!
Suru on "ikuinen ystävä", mutta se muuttaa muotoaan ja tulee ajankanssa siedettäväksi. Kovempikin surumielisyys muuttuu ajankanssa haikeaksi kaipaukseksi, ja voit muistella ilolla ja lämmöllä häntä muuttutuneen surutilan rinnalla.
Ajan kanssa suru etsii rinnastasi paikan jonne kätkeytyy. Kätkeytyy sinne niin, ettet sitä läheskään jatkuvasti huomaa. Se tulee kuitenkin paikalle toisinaan, ja muistuttaa sinua ikävästä ja kaipuusta.
Vaikka suru joskus lamaannuttaa, se tulee sinua myös lohduttamaan. Aiemmin suruisat ajatukset ovatkin jossain kohtaa ne jotka lohduttaa, muistot lohduttaa.
Kun tulet sinuiksi sydämessasi asuvan surun, menetyksen ja kivun kanssa; tulet saamaan siitä lohtua ja huomaat että se on kantava voimasi. Muistot palauttaa energian jonka ne veivät menetyksen hetkellä.
Suru on prosessi, josta kukaan ei "oikaise". Voidaan helpottaa omaa oloamme keskustelemalla toisten kanssa tottakai, mutta se ei nopeuta eikä muuta prosessia. Surunkäsittelylle ei ole aikataulua. Suru tulee käsitellyksi sen mukaan, miten sen kantaja on sen valmis vastaanottamaan. Vertaistuki on tärkeää, mutta yksikään ryhmä ei voi tarjota surunkantajille vastausta sen käsittelyyn.
On normaalia, että ensin eletään sumuista ja usvaista aikaa läheisen kuoltua. Parin vuoden päästä tarkastellessa huomataan, ettei oikein muisteta tarkemmin mitään läheisen kuoleman jälkeisestä ajasta jopa ihan kuukausista puhuttaessa. Ihmismieli suojelee kantajaansa kovan stressin hetkellä joka autaa meitä suoriutumaan päivittäisistä toiminnoista. Silloin kun ymmärrät ja mietit että mitenhän pääsen tästä yli, olet jo ottanut askeleen eteenpäin :)
Sureva ei halua kuulla kliseitä, mutta ne ovat totta. Minun, sinun ja meidän kaikkien kohdalla se vielä helpottaa kuten aina ennenkin. Muistetaan pitää itsestämme huolta surun keskellä. Palkitaan vaikkapa pienestä hyvästä suunnasta eteenpäin.
Meistä tulee oman surun keskellä pienen lapsen kaltaisia; turvaa ja hoivaa kaipaavia. Toinen haluaa selättää sen yksin, kumppanin kanssa tai joku ehdottomasti tarvitsee vertaistukea. Löydätpä avun asian käsittelyyn itsellesi mistä tahansa, muutaman vuoden päästä asiat ovat jo paljon paremmin. Aika kultaa muistot jopa traumaattisen kokemuksenkin jälkeen. Trauma kantaa muistoja pidempään mukana ja "rankaisee" kantajaansa enemmän, mutta sekään ei ole lopullista. - Anonyymi
Suru voi pitkittyä, muuttua patologiseksi. Varsinkin kun ei ole enää ketään.
Jää ihan yksin. - Anonyymi
"Suru on ikuinen ystävä", kirjoittaa joku. En kyllä koe niin, että suru olisi
ystäväni. Suru on murskannut minut. - Anonyymi
Suru on yksinäisyyden äärimmäinen muoto. Jos lisäksi ei ole ketään,
jonka kanssa puhua se on hirvittävän raskasta kestää.
Apua ei ole helppo saada, kun itse ei jaksa sitä etsiä.- Anonyymi
Niinhän se on, että jokaisen on kannettava oma surunsa itse. Ei sitä voi sinulta kukaan taakakseen ottaa. Jokaisella on omat surut kestettävänä.
Vaatii valtavasti voimia surra ja itkeä koko ajan. Sitä ei jaksa loputtomiin. Silloin on aika suunnata ajatuksensa ihan muualle ja täytyy alkaa suunnitella elämää ilman sitä menetettyä rakkainta.
- Anonyymi
Ei pysty mitään suunnittelemaan.
- Anonyymi
Mieheni kuoli odottamatta. Siitä on pian 20 vuotta.
Niin uskomattomalta kuin hänen kuolemansa aikoinaan aluksi tuntui, yhtä uskomattomalta tuntuu nyt, että häntä koskaan olikaan. Hautakin on muuttunut. Kaikki on muuttunut.
Näin on hyvä! - Anonyymi
En saanut apua mistään. Surussa yksin ei ole voimia hakea apua.
- Anonyymi00049
Vaimon kuoltua sain apua Kelalta/Varmalta/Ilmariselta ja Verottajalta.
Näistä jokainen oli tekemässä pisnestä Vainajan eläkeistä ja myös minulle maksettavasta eläkeestä.Jopa nämä tappeli keskenään varastaen minukin eläkkeet toisilleen.Kela vaati mukamas liikaa maksettuja kansaneläkeitä itselleen Vakuutusyhtiöltä.Aikaa on mennyt yli Perukirjoitus ajan,saas nähdä saavutaako napani selkäränkan ennen kuin Verottaja vetää välistä. Jotenkin on suru häipynyt
kampailessani Suomessa olevia virkahenkilöitä vastaan,saavutuista eduista,saadakseni pienet eläkeet takaisin. -70v- Anonyymi00051
Miten voit nyt ?
- Anonyymi00052
Ei kukaan niin kuole. Demokraatit nimittäin vie kunnian kuolemaltakin.
- Anonyymi00053
Seurakunnasta sain keskusteluapua. Kaikissa seurakunnissa (mmaseudulla)
ei ole helppoa saada. Tämä on jo wanha ketju, silti osallistun.
Ei totu koskaan, että joku läheinen lähtee yllättäin, äkkiseltään, yhtäkkiä. Ei koskaan. Siitä jää outo tunne, vaikka järki sanoo ettei toinen tule enää koskaan takaisin. Silti tunne on sellainen, ettei Hän oo minneen menny. lopullisesti.
Minusta on "normaalia" että suru muistuttaa usein, ja usein vielä äkkiseltään. Oudoissa ympyröissä. yllättäin. Ammattiauttajat voi auttaa sinua tutustumaan itseesi ja surun sietokykyysi. Mutt siihen suruun ne ei kyll pysty auttamana, sä oot sen surun hallitsija ja hellijä :)- Anonyymi00056
Kerro miten surua voi hallita ja helliä ?
Anonyymi00056 kirjoitti:
Kerro miten surua voi hallita ja helliä ?
Kiitos sulle kysymyksestäsi;) Oi ku kiva kun huomasit mun kommentin. Mäpä yritän vastata sulle. ja jos sulla on surua itselläsi, niin otan osaa ja oon kanssakipuilijasi, ehkä oot kohdannut elämäsi ensimmäisen kuoleman aiheuttaman surun.
kirjoitin edellä että " siihen suruun ne ammattiauttajat ei kyll pysty auttamana, sä oot sen surun hallitsija ja hellijä :) " niin tarkoitin sitä, että se on sun tunne, sun pitää hallita ja helliä sitä. Sun oma henkilökohtainen tunteesi, surusta kaipauksesta menetyksestä, murheesta ikävästä.
Jossain vaiheessa sä huomaat kun surun ilmestymisestä on kulunut aikaa, että ei se mihinkään katoa. Sitä pitää helliä. Siitä pitää ottaa jokapäiväinen kamu, ystävä, tunne jota syleillä silittää ja :) hyväksyä. Kuolema on niin lopullinen ja tosi että itsensä kanssa siinä painii, miten tulla toimeen ilman kuollutta. Miten pärjätä ilman Häntä? Mitä jäi jäljelle??
Elämästä pitää tehdä surulle sellainen kaunis, kevät nurmi, täynnä iloisia yllätyksiä, valoa iloa. Mutt tietysti tämä on mahdollista vain kun se itku,raivo, tuska on ohitse, ja uskopois, se suurin tuska menee ohitse, kun ajattelet itseäsi, hellit sen surun ystäväks.
Nämä on ehkä kaunosanoja, ei toteuttavissa, kuoleman surun lähituntumassa. Se on vaan kaaosta. Mutt sitten kun yhteiset muistot lähtee elämään, niin kirkastuu se timantti, 💎, jonka Hänen elämänsä Sinussa sai aikaan. Sitten alkaa kiitoksen ja hellimisen aikakausi. Elämä on arvokasta, mutt kuolema on kunnioitettavaa.- Anonyymi00058
Mummunen kirjoitti:
Kiitos sulle kysymyksestäsi;) Oi ku kiva kun huomasit mun kommentin. Mäpä yritän vastata sulle. ja jos sulla on surua itselläsi, niin otan osaa ja oon kanssakipuilijasi, ehkä oot kohdannut elämäsi ensimmäisen kuoleman aiheuttaman surun.
kirjoitin edellä että " siihen suruun ne ammattiauttajat ei kyll pysty auttamana, sä oot sen surun hallitsija ja hellijä :) " niin tarkoitin sitä, että se on sun tunne, sun pitää hallita ja helliä sitä. Sun oma henkilökohtainen tunteesi, surusta kaipauksesta menetyksestä, murheesta ikävästä.
Jossain vaiheessa sä huomaat kun surun ilmestymisestä on kulunut aikaa, että ei se mihinkään katoa. Sitä pitää helliä. Siitä pitää ottaa jokapäiväinen kamu, ystävä, tunne jota syleillä silittää ja :) hyväksyä. Kuolema on niin lopullinen ja tosi että itsensä kanssa siinä painii, miten tulla toimeen ilman kuollutta. Miten pärjätä ilman Häntä? Mitä jäi jäljelle??
Elämästä pitää tehdä surulle sellainen kaunis, kevät nurmi, täynnä iloisia yllätyksiä, valoa iloa. Mutt tietysti tämä on mahdollista vain kun se itku,raivo, tuska on ohitse, ja uskopois, se suurin tuska menee ohitse, kun ajattelet itseäsi, hellit sen surun ystäväks.
Nämä on ehkä kaunosanoja, ei toteuttavissa, kuoleman surun lähituntumassa. Se on vaan kaaosta. Mutt sitten kun yhteiset muistot lähtee elämään, niin kirkastuu se timantti, 💎, jonka Hänen elämänsä Sinussa sai aikaan. Sitten alkaa kiitoksen ja hellimisen aikakausi. Elämä on arvokasta, mutt kuolema on kunnioitettavaa."ehkä oot kohdannut elämäsi ensimmäisen kuoleman aiheuttaman surun".
Ehkä en.
Viiden vuoden sisään olen ollut lähes 20:ssä hautajaississa.
Läheisiä tätejä ja setiä, kaikkien vanhojen ystävien,
omien vanhempien, puolison vanhempien
ja lopuksi puolison. Se oli viimeinen isku, josta en enää nouse.
Tunnen itseni. Olen jäänyt surun alle murtuneena aivan yksin
enkä halua enää elää tätä merkityksetöntä ja lohdutonta elämääni.
Ikäni puolesta toivoa on päästä pian pois.
Surun "hellimiset" ei iske todellakaaan minuun yhtään.
Se kuulostaa hyvin pinnalliselta ja surun vähättelyltä.
Oletko lukenut sen jostain amerikkalaisesta self help oppaasta ? Anonyymi00058 kirjoitti:
"ehkä oot kohdannut elämäsi ensimmäisen kuoleman aiheuttaman surun".
Ehkä en.
Viiden vuoden sisään olen ollut lähes 20:ssä hautajaississa.
Läheisiä tätejä ja setiä, kaikkien vanhojen ystävien,
omien vanhempien, puolison vanhempien
ja lopuksi puolison. Se oli viimeinen isku, josta en enää nouse.
Tunnen itseni. Olen jäänyt surun alle murtuneena aivan yksin
enkä halua enää elää tätä merkityksetöntä ja lohdutonta elämääni.
Ikäni puolesta toivoa on päästä pian pois.
Surun "hellimiset" ei iske todellakaaan minuun yhtään.
Se kuulostaa hyvin pinnalliselta ja surun vähättelyltä.
Oletko lukenut sen jostain amerikkalaisesta self help oppaasta ?Olen pahoillani, että koet mun vähättelevän surua. En todellakaan aio mitenkään vähätellä kenenkään suruja. Enkä myöskään arvioida kenenkään surujen määrää. Ei suru ole kilpailu, jokainen tuntee sen omalla tavallaan. Olen pahoillani, jos tuotin sulle surua.
- Anonyymi00054
Kyllä toiset ihmiset voivat auttaa, helpottaa surun kestämistä.
Yksin sureminen on hirvittävän kolkkoa ja järkyttävää.
Sureva tarvitsee myötätuntoa, ei muuten selviydy. - Anonyymi00055
Ei aina saa apua edes eläessään, koska ihmiset voivat olla niin ymmärtämättömiä. He eivät pysty asettumaan toisen ihmisen
sijaan, kun ei ole minkäänlaista tunneälyä edes.
Me taistelimme puolisoni kanssa yhdessä eteenpäin,
molemmilla sairauksia, jotka olivat kuitenkin hallinnassa
ja kummallakin oli paljon vastoinkäymisiä elämässä ollut.
Emme hevin pyytäneet apua, kun tiesimme,
ettei sitä ymmärtämättömät ihmiset tajua antaa.
Rahaa emme tarvinneet, tulimme hyvin toimeen,
mutta sairaina olisimme tarvinneet tukea lääkärissä käynteihin
ja joskus kauppa-asioihin nuoremmilta ja terveiltä.
Kun pari kertaa oli pakko pyytää, voisitteko tulla auttamaan
vastaus oli torjuva: Mitä me siellä voitaisiin tehdä ?!.
Olimme kaksin toistemme turva, kuin vuori, johon voi luottaa.
Oli järkytys, kun jäin yksin, kun puolisoni yllättäen menehtyi.
Hän oli kultainen ihminen.
Ei ole enää ketään kehen tukeutuisin missään asiassa.
Suruani suren yksin. Se ei lopu. Kaipaus on kestämätön.
Itken vain. Henkiset voimavarani eivät riitä
kaikkeen tapahtuneeseen. Ei ole yhtään voimia yrittää hankkia
apua mistään. En jaksa enää enkä halua elää enää. Toivon joka ilta, etten aamulla enää heräisi.
Ei ole olemassa mitään "suruvuotta", minkä jälkeen palaa
raiteilleen. Suru kulkee omia teitään. Se aaltoilee. Se voi voimistua
vielä parin vuoden jälkeenkin.
Tuttuni kaukana toisella paikkakunnalla ei ole päässyt
yli neljässä vuodessa. Hän on hyvin masentunut.
Surun kesto ja syvyys riippuu hyvin monesta asiasta.
Jokaisen elämäntilanne on erilainen ja jokainen ihminen
on erilainen. Jokaisen ihmisen elämä on ollut erilainen.
Toiset ovat saaneet kasvaa vahvoiksi turvallisessa
kodissa. Toiset eivät. Kaikki vaikuttaa myöhempään elämään
ja siihenkin kun jää yksin.
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Miksi vanhusraiskaajaa ei ole palautettu?
Ukkola kysyy Rantaselta, vaikka perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa kolme ja puolivuotta. Rantasen vastaus on "4091815- 1361316
- 1161296
- 1601257
Katri Helena rikkoi hiljaisuuden dramaattisella uutisella: "Elossa ja ilossa ollaan"
Katri Helena on sinivalkoinen ääni. Hänen klassikkohittinsä ovat tärkeä osa suomalaista kansanperintöä. Katri veti jääh281056- 111882
Nanna hakkasi Martinan aivot tuusan nuuskaksi!!!
Ihme jos Martina pystyy muodostaa järkeviä lauseita tämän nyrkkisateen jälkeen. Ottelupalkkio tuli, tajunta meni.196747- 59671
Vaikea löytää samantyylistä miestä
Nyt on pakko avautua. Onko ketään muuta jonka on yksinkertaisesti todella vaikeaa löytää samanhenkistä kumppania kuin i122610- 23608