Pakko kirjoittaa tänne, että saan johonkin purettua tätä sisäistä pahaa oloani.
Olen kohta 22 - vuotias nainen ja ihan hukassa tämän elämäni kanssa.Kertakaikkisesti.
Asun Keski-Suomessa ja olen avoliitossa.
Avopuoliso onkin ainut asia tässä elämässä, minkä vuoksi olen jotenkin edes pysynyt pystyssä.
Minulla ei ole (vieläkään) ammattia. Pari koulua lopetin, kun alat eivät tuntuneet oikeilta.
Nyt haaveissa olisi eräs ammatti, jossa uskon olevani jopa hyvä, mutta kun itsetunto on laskenut tässä parin vuoden aikana roimasti, ajattelen vain, etten pääse kys. koulutukseen. Se alkaisi siis syksyllä.
Raha-asiat ovat ihan punaisella. Teen tällä hetkellä osa-aika töitä , mutta opintovelkoja on maksamatta vielä ja nuorempana tuli muutenkin huonosti hoidettua lasku.asioita, koska en ilennyt koskaan soittaa esim .perintätoimistolle sopiakseni maksujärj.
Avomies ei tiedä noista mitään, enkä ole uskaltanut ottaa puheeksi. Vielä.
Päivät olen yksin kotona, mies töissä.
Ystäviä kyllä löytyy, enkä ole yksinäinen, mutta en oikein kenenllekään pysty puhumaan rehellisesti ahdingoistani.
Rakastan avomiestäni, ja hän minua ja olen kertonut kyllä hänelle että tuntuu välillä että masentaa jne.
Hain tässä taas töitäkin, mutta eipä ole tärpännyt. Ilmeisesti ajattelevat , että tuollainen luuseri.
Luonteeltani olen "oikeasti" hyväntuulinen, reipas ja vastuuntuntoinen, hoidan kyllä työni niin hyvin kuin vain mahd.
Tunnen olevani kuitenkin vain "väliin putoaja"...
En uskalla ajatella huomista pidemmälle...
Onko kohtalon tovereita kenties ?
Olen kohta 22 - vuotias nainen ja ihan hukassa tämän elämäni kanssa.Kertakaikkisesti.
Asun Keski-Suomessa ja olen avoliitossa.
Avopuoliso onkin ainut asia tässä elämässä, minkä vuoksi olen jotenkin edes pysynyt pystyssä.
Minulla ei ole (vieläkään) ammattia. Pari koulua lopetin, kun alat eivät tuntuneet oikeilta.
Nyt haaveissa olisi eräs ammatti, jossa uskon olevani jopa hyvä, mutta kun itsetunto on laskenut tässä parin vuoden aikana roimasti, ajattelen vain, etten pääse kys. koulutukseen. Se alkaisi siis syksyllä.
Raha-asiat ovat ihan punaisella. Teen tällä hetkellä osa-aika töitä , mutta opintovelkoja on maksamatta vielä ja nuorempana tuli muutenkin huonosti hoidettua lasku.asioita, koska en ilennyt koskaan soittaa esim .perintätoimistolle sopiakseni maksujärj.
Avomies ei tiedä noista mitään, enkä ole uskaltanut ottaa puheeksi. Vielä.
Päivät olen yksin kotona, mies töissä.
Ystäviä kyllä löytyy, enkä ole yksinäinen, mutta en oikein kenenllekään pysty puhumaan rehellisesti ahdingoistani.
Rakastan avomiestäni, ja hän minua ja olen kertonut kyllä hänelle että tuntuu välillä että masentaa jne.
Hain tässä taas töitäkin, mutta eipä ole tärpännyt. Ilmeisesti ajattelevat , että tuollainen luuseri.
Luonteeltani olen "oikeasti" hyväntuulinen, reipas ja vastuuntuntoinen, hoidan kyllä työni niin hyvin kuin vain mahd.
Tunnen olevani kuitenkin vain "väliin putoaja"...
En uskalla ajatella huomista pidemmälle...
Onko kohtalon tovereita kenties ?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vinkki: Ajattele päivä että olet 44 ja niin kovasti haluaisit elää nuoruutesi uudelleen.
Tunnistin itsesi tuosta kirjoitusksestasi, tosin itselläni ei ole miestä.
Oon saman ikänen kun sä, eikä mullakaan vielä oo ammattia, masentaa.. eikä jaksa uskoo että vois enää onnistua. Sairastan keskivaikeaa masennusta. Mulla raha-asiat vähän huonommin, useita tuhansia ulosotossa plus opintolaina.