Jotain kumman kautta sain käsiini Teija Kortelaisen runokirjan ” "Elä katto taakses". Kyseessä on Runollisen Kaarinan vuoden 2003 voittaja. Runot on kirjoitettu Peräpohjolan murteella ja se tekee niistä omalla tavallaan helposti lähestyttäviä ja koskettavia.
Vaikka useimmat runoista käsittelevät "lesposuhteen" vaikeutta ja runojen ”minä” kokee, että rakkaus naisiin on kiellettyä muiden ihmisten suhtautuessa siihen kielteisen tuomitsevasti, pätevät runojen teemat rakkaudesta ja pelosta mihin tahansa ihmissuhteeseen. Jokainen meistä varmaan pelkää satuttavansa itseään tai toista. Rakkauden ja rakastamisen voi myös kieltää itseltään, etenkin kun ei tiedä mitä pelkää tai tuntee ettei rakkautta edes ole olemassa.
Kortelainen ei selittele runoissaan tai etsi vastauksia, vaan ne jäävät jokaisen lukijan oman harkinnan varaan. Runot saavatkin ajattelemaan. Asioita sanotaan suoraan kiertelemättä "en/ mie/ ole/ siuta/ unohtannu/ - /jättäny vaan". Kenties juuri tuo saa ainakin tämän lukijan tutkimaan omaa minuuttaan ja sitä miltä tuntuu kun on ulkopuolinen, kun ”mie en enää ole mie”. Toisaalta huumoriakin runoista löytyy keventämään raskasta ja vaikeaa aihetta.
Runokokoelma loppuu sanoihin ”miun nimi haaveilija, muukalainen” Lopussa ei ole pistettä, mikä herättää ajatuksen siitä, että runo on kesken, se jatkuu aivan kuten elämäkin kaikessa raadollisessa kauneudessaan. Joskus tarinoilla on onnellinenkin loppu. Runojen nuori naisenalkukin löytää rakkauden, sen oman ”rinsessansa”.
Ei kenties parhaita lukemiani runokokoelmia, mutta sellainen jota tulen uudelleen selaamaan ja ehdottomasti sellainen johon suosittelen tutustumaan, mikäli joskus jossain vaiheessa haluaa saada ajattelemisen aihetta elämisestä, rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta.
Vaikka useimmat runoista käsittelevät "lesposuhteen" vaikeutta ja runojen ”minä” kokee, että rakkaus naisiin on kiellettyä muiden ihmisten suhtautuessa siihen kielteisen tuomitsevasti, pätevät runojen teemat rakkaudesta ja pelosta mihin tahansa ihmissuhteeseen. Jokainen meistä varmaan pelkää satuttavansa itseään tai toista. Rakkauden ja rakastamisen voi myös kieltää itseltään, etenkin kun ei tiedä mitä pelkää tai tuntee ettei rakkautta edes ole olemassa.
Kortelainen ei selittele runoissaan tai etsi vastauksia, vaan ne jäävät jokaisen lukijan oman harkinnan varaan. Runot saavatkin ajattelemaan. Asioita sanotaan suoraan kiertelemättä "en/ mie/ ole/ siuta/ unohtannu/ - /jättäny vaan". Kenties juuri tuo saa ainakin tämän lukijan tutkimaan omaa minuuttaan ja sitä miltä tuntuu kun on ulkopuolinen, kun ”mie en enää ole mie”. Toisaalta huumoriakin runoista löytyy keventämään raskasta ja vaikeaa aihetta.
Runokokoelma loppuu sanoihin ”miun nimi haaveilija, muukalainen” Lopussa ei ole pistettä, mikä herättää ajatuksen siitä, että runo on kesken, se jatkuu aivan kuten elämäkin kaikessa raadollisessa kauneudessaan. Joskus tarinoilla on onnellinenkin loppu. Runojen nuori naisenalkukin löytää rakkauden, sen oman ”rinsessansa”.
Ei kenties parhaita lukemiani runokokoelmia, mutta sellainen jota tulen uudelleen selaamaan ja ehdottomasti sellainen johon suosittelen tutustumaan, mikäli joskus jossain vaiheessa haluaa saada ajattelemisen aihetta elämisestä, rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.