Lakonmurtajat, 100 vuotta sitten

Valtakunnan Lentävien Työjoukkojen perustava kokous pidettiin 28. helmikuuta 1920. Pian nimi muutettiin Yhtymä Vientirauhaksi. Ehkä lentävät joukot muistuttivat liiaksi sisällissodasta, jossa termilla viitattiin usein rankaisuyksikköön. Ja olihan keskeisenä tavoitteena turvata tavaravienti ulkomaille.
Perustamispaikkana oli Suomen Työnantajain Keskusliiton toimisto Helsingissä. Se oli luonteva osoite, sillä uuden yrityksen taustalla olivat keskeiset työnantajaliitot sekä joukko suomalaisia teollisuusvaikuttajia: paperiteollisuuden ykkösmies, kenraali Rudolf Walden, Kymi Oy:n johtaja Einar Ahlman, Fiskarsin toimitusjohtaja Jacob von Julin, toimitusjohtaja Carl Wilhelm Rosenlew sekä Serlachius.
Patruunoiden tavoite oli pitää valta tiukasti omissa käsissä. Työehdoista haluttiin sopia suoraan työntekijöiden kanssa; joskus työoloja parannettiinkin, mutta vain, jos se sopi patruunalle.
Patruunoiden kauhukuva oli työehtosopimus, joka määräisi laajasti palkoista ja työehdoista. Sellaisen hyväksyminen olisi tarkoittanut ammattiyhdistysliikkeen tunnustamista tasaveroiseksi neuvottelukumppaniksi. Se ei käynyt laatuun. Oli aika iskeä lakkoasetta vastaan.
Vientirauha oli Suomen ensimmäinen organisoitu lakonmurtajajärjestö. Siitä kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien murtajien verkosto, joka hälytettiin paikalle, kun satama- tai teollisuuslaitos meni lakkoon. Hommat hoituivat ilmeisen tehokkaasti, sillä valtaosa 1920-luvun lakoista päättyi työnantajan voittoon.
Kiitos tehokkuudesta kuuluu pitkälti Vientirauhan johtoon palkatulle Martti Pihkalalle (1882–1966). Jyväskyläläinen opettaja Pihkala tunnettiin vanhana aktivistina, jääkärivärvärinä ja suojeluskuntalaisena – patruunoiden näkökulmasta luottomiehenä.
Pihkalaa on luonnehdittu omalaatuisena sekoituksena tulisieluista julistajaa, taitavaa organisaattoria ja originellia höpsöä. Hän oli myös pesäpallon keksijän Lauri ”Tahko” Pihkalan veli. Ensi töikseen Pihkala oli yhteydessä toiseen oikeistoradikaaliin, lapualaiseen maanviljelijään Vihtori Kosolaan (1884–1936). Kosola osoittautuikin oivaksi valinnaksi, sillä hänestä sukeutui Vientirauhan ylivoimaisesti tehokkain värväri.
Tehtävän onnistunut hoito kasvatti Kosolan mainetta ja tasoitti hänen tietään tulevan Lapuan liikkeen johtajaksi. Pihkalaa ja Kosolaa yhdisti se, että he näkivät lakonmurtamistoiminnalla yhteyden juuri päättyneeseen sisällissotaan. Molemmat olivat äärivalkoisia ja pitivät lakkoilua punaisten uutena yrityksenä horjuttaa laillista yhteyskuntajärjestystä. Heille lakonmurtaminen oli sisällissodan tuloksen turvaamista, kommunismia vastaan käytävää taistelua, samaa, mitä tehtiin vuonna 1918, mutta vain hieman eri keinoin. Vientirauhan organisaatiossa olikin armeijan piirteitä. Kun käsky kävi, aikaa oli kuusi tuntia hankkiutua lähtöpaikkaan. Mukaan tuli pakata kahden päivän muonat. Hieman kuin olisi lähdetty rintamalle. Pihkala hyödynsi Vientirauhan rakentamisessa puolisotilaallista mahtijärjestöä Suojeluskuntaa. Yhteys yritettiin salata, mutta heikolla menestyksellä: moni tunnisti lakonmurtajissa suojeluskuntalaisia. Eniten lakonmurtajia värvättiin Kosolan kotiseudulta Etelä-Pohjanmaalta, jossa ilmapiiri oli toiminnalle suotuisa. Osa oli niin sanottuja Pihkalan kaartilaisia, ammattimurtajia, jotka saapuivat paikalle ensimmäisenä ja poistuivat, kun työt oli saatu paikallisvoimin käyntiin. Aatteen ohella mukaan houkutteli raha: lakonmurtajille maksettiin kunnon palkka ja vielä päälle matkakorvaukset ja päivärahat. Se oli paljon enemmän kuin pientilalta tai maaseudun palkkatöistä irtosi. Haaveissa saattoi myös siintää vakinainen työ, vaikka moni tajusi olevansa rikkuri, merkitty henkilö työpaikalla. Eräskin Nokian Kumitehtaalle aikova kyseli, oliko Nokia hyvinkin punainen, tarvitsiko siellä pelätä väkivaltaa.