Mulla on jotenkin outo itsetunto. Tai just yks kaverikin sano vähän aikaa sitten, että päällepäin tai aluks, jollei mua oikeesti hyvin tunne, mun itsetunto vaikuttaa loistavalta, mutta sitten, kun pääsee sen "kuoren" alle, niin sen vasta huomaa, kuinka epävarma ja katkeroitunut mä olen.
Tavallaan mä rakastan itseäni just tällasena kuin olen, hyväksyn itseni ja olen sujut itseni kanssa. Mutta kun niitä vastoinkäymisiä on niin liikaa välillä, ja tuntuu, että mä olen aivan liian huono kaikkien muitten silmissä enkä kelpaa kenellekään kaveria paremmaks. Tiedän, etten ole erityisen nätti ihminen, mutta katseltava. Ja mukava persoonakin klm. Mutta aina, kun ihastun johonkuhun poikaan, niin sitten, kun jotenkin saan sen tuskalla ja vaivalla puristettua itestäni ulos, niin kiitos on se, että "Se, voidaanko me olla vielä tän jälkeen kavereita, riippuu vain ja ainoastaan susta." (Ja musta tuntuu, että mä olen jotenkin tunnevammautunut sen myötä.)
Ja sitten on vielä se, että mä itse pidän itseäni normaalina, mutta kuitenkin... mulla on joku uimapukukammo, koska en tykkää siitä, kun joku muu, joka ei tiedä, miltä tuntuu elää tässä kehossa, näkis ja nälvis. Se on ihan hirveetä. En ole pariin-kolmeen vuoteen käynyt uimassa kuin kerran, koska en uskalla mennä julkiselle paikalle sen näköisenä. En kestä katseita muuten kuin vaatteet päällä.
Mutta kaikista pahinta on se, että tunnen riittäväni itselleni tällaisena kuin olen, mutten muille. Vaikka tärkeintähän se on kylmssä ja julmassa maailmassa, että riittää itselleen, mutta olisihan se toisinaan ihan kivaakin onnistua jossain.
jäätelömäistä kesää teille muille
Tavallaan mä rakastan itseäni just tällasena kuin olen, hyväksyn itseni ja olen sujut itseni kanssa. Mutta kun niitä vastoinkäymisiä on niin liikaa välillä, ja tuntuu, että mä olen aivan liian huono kaikkien muitten silmissä enkä kelpaa kenellekään kaveria paremmaks. Tiedän, etten ole erityisen nätti ihminen, mutta katseltava. Ja mukava persoonakin klm. Mutta aina, kun ihastun johonkuhun poikaan, niin sitten, kun jotenkin saan sen tuskalla ja vaivalla puristettua itestäni ulos, niin kiitos on se, että "Se, voidaanko me olla vielä tän jälkeen kavereita, riippuu vain ja ainoastaan susta." (Ja musta tuntuu, että mä olen jotenkin tunnevammautunut sen myötä.)
Ja sitten on vielä se, että mä itse pidän itseäni normaalina, mutta kuitenkin... mulla on joku uimapukukammo, koska en tykkää siitä, kun joku muu, joka ei tiedä, miltä tuntuu elää tässä kehossa, näkis ja nälvis. Se on ihan hirveetä. En ole pariin-kolmeen vuoteen käynyt uimassa kuin kerran, koska en uskalla mennä julkiselle paikalle sen näköisenä. En kestä katseita muuten kuin vaatteet päällä.
Mutta kaikista pahinta on se, että tunnen riittäväni itselleni tällaisena kuin olen, mutten muille. Vaikka tärkeintähän se on kylmssä ja julmassa maailmassa, että riittää itselleen, mutta olisihan se toisinaan ihan kivaakin onnistua jossain.
jäätelömäistä kesää teille muille
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jukra, mie oon 14-wee poika ja tuo olis voinu olla miun kirjottama vaikka sie oot ilmeisesti tyttö.
Mie olisin tuosta aiheesta laittanu ihan samoilla sanoilla, paitsi että tapanani on kyllä ihastua tyttöihin :D
Et ehkä usko tuota, mutta totta se on...
Taidetaan olla aikas lailla samassa liemessä.
Tosissaan täsmälleen sama juttu miulla, vaik poika olenki...
No, miustaki tuntuu etten kelpaa muille ku nippa nappa kaveriks.
SILTI, oon kyllä pyytäny tyttöjä ulos. Yks on lähtenykki, mut enhä mie tietenkään pidemmän päälle kelvannu.
Mutta tuohon "riittämättömyyteen" miulla on kaks neuvoa:
1:JOS menet poikaa iskemään, niin älä yksinkertasesti ajattele että riitätkö vai etkö. Jos haluut yrittää niin unohda järjen käyttö.
2:JOS se ärsyttää ihan vaan yleensä, niin opettele kovemmaks persoonaks. Että niinku opettelet vaan sulkemaan muut ihmiset ulos tajunnasta. ´
Toivottavasti ees vähän auttaa!
No joo, siis tavallaan toi ehkä auttoikin vähän... en ole ainoa =)
Mutta niin.. mun "tapani" on ihastua lähinnä kaveripoikiin, jossain vaiheessa vaan huomaa, että haluais olla enemmänkin kuin pelkkä kaveri. Lohdutonta tosiaan on se, että yleensä kunnon kaveripoika ei ajattele samoin. =P Jotenkin hassua, kun siihen asti on ollut jotenkin niin läheinen kaveri, mutta sen jälkeen sitten, kun ite uskaltaa ottaa asian puheeks, niin välit sen kuin viilenee.. Inhottavaa.
Mutta kiitos huomiostasi kuitenkin =) Ja lämmintä sekä rattoisaa kesää =)
Tuli sama fiilis kun tällä pojalla kun luin sun juttuas. ihan uskomatonta.. mutta siis minäkin oon tyttö, 15-vuotias :] huoh. kaikki luulee että mulla on tosi hyvä itsetunto ja kaikki hyvin kun on noita yhdenillanjuttuja yms muuta paskaa mutta se vaan pahentaa :/ oikeesti en luota itseeni, mietin oonko normaali jos oon semmonen tai tämmönen. mutta kai sitä elämän myötä tulee varmuutta ja onneks on ystävät. maukasta kesää teille kummallekin! :)