Olen tosi väsynyt. Eikä minulla ole enää itsetuntoa/ -luottamusta ollenkaan.
Valmistuin juuri ammattiin AMK:sta ja sainkin työpaikan puoleksi vuodeksi. Olin tosi innoissaan tästä työstä ja yritin tehdä kaikki tosi hyvin ja olla hyvä työntekijä. Tietysti, ensimmäinen oman alan työ ja tulevaisuus edessä.
Sitten kävi niin, että työssä minua "syytettiin" asiasta, jota en ollut tehnyt. Kyseessä ei oikeastaan ollut muu kuin epäselvyys siitä tiesinkö määrättyjä sääntöjä. Tiesin säännöt, eikä epäilty asia ollut totta. Hoidin asian niin hyvin kuin pystyin ja puhuin suoraan koko työryhmän kanssa. Tämä koko episodi kuitenkin aiheutti sen, että nyt koen olevani ihan p...ska siinä mitä teen, en uskalla tehdä itsenäisiä päätöksiä ja tukeudun työryhmään liikaa. En arvosta itseäni, enkä usko osaavani yhtään mitään. Uskon, että kaikki työpaikan ihmiset pitävät minua typeränä ja rasittavana ja puhuvat minusta selän takana.
Lisäksi se on kaatanut päälle menneisyyden painolastia. Sain opinnäytteestä ihan huonon arvosanan; senkin perusteella uskon olevani poikkeuksellisen tyhmä. En ole muistaakseni koskaan saanut hyvää palautetta mistään, mikä vahvistaa omakuvaani epäonnistuneena yksilönä. Olen tottunut kaikissa suhteissani/ tekemisissäni olemaan se "hyvä häviäjä"...Olenkohan koskaan voittanut mitään tai ollut hyvä missään...? Enpä kai.
Lapsuuteni oli aika raskas. Minulla on kokemus, ettei tunteisiini ja tarpeisiini vastata. Olen joutunut ottamaan liikaa vastuuta liian nuorena. Olen itsekseni yrittänyt käsitellä asiaa, mutta enää en ole varma onko se tuottanut hyötyä. En tiedä osaanko tunnistaa itseäni ja tunteitani.
Työni liittyy mutkan kautta lapsuuteeni ja nyt olen alkanut epäillä, ettei minulla ole kapasiteettia tähän työhön, vaikka aiemmin kuvittelin että se on unelmaammattini.
Kun muistelen elämääni, tunnen olleeni aina kamalan väsynyt, riippuvainenkin ja eksyksissä. Aina ulkopuolella, en uhteydessä ja samanlainen kenenkään kanssa. Olen ajatellut, että jos en ole kontrollin kahvassa, kaikki romahtaa. Mitä tämä kaikki on, en tiedä. Ulkoisesti minua ei tästä kuvauksesta tunnistaisi. Välillä olen harkinnut itseni vahingoittamista vakavasti. Joissakin elämäni vaiheissa käytökseni on ollut hyvin itsetuhoista. Kuitenkaan en ole koskaan hakenut apua mistään.
Kun tapasin nykyisen mieheni luulin, että kaikki muuttuu hyväksi. Nyt en enää tiedä. Olen liian väsynyt, en jaksa enää kantaa vastuuta kaikesta ja epäonnistua siinä.
Valmistuin juuri ammattiin AMK:sta ja sainkin työpaikan puoleksi vuodeksi. Olin tosi innoissaan tästä työstä ja yritin tehdä kaikki tosi hyvin ja olla hyvä työntekijä. Tietysti, ensimmäinen oman alan työ ja tulevaisuus edessä.
Sitten kävi niin, että työssä minua "syytettiin" asiasta, jota en ollut tehnyt. Kyseessä ei oikeastaan ollut muu kuin epäselvyys siitä tiesinkö määrättyjä sääntöjä. Tiesin säännöt, eikä epäilty asia ollut totta. Hoidin asian niin hyvin kuin pystyin ja puhuin suoraan koko työryhmän kanssa. Tämä koko episodi kuitenkin aiheutti sen, että nyt koen olevani ihan p...ska siinä mitä teen, en uskalla tehdä itsenäisiä päätöksiä ja tukeudun työryhmään liikaa. En arvosta itseäni, enkä usko osaavani yhtään mitään. Uskon, että kaikki työpaikan ihmiset pitävät minua typeränä ja rasittavana ja puhuvat minusta selän takana.
Lisäksi se on kaatanut päälle menneisyyden painolastia. Sain opinnäytteestä ihan huonon arvosanan; senkin perusteella uskon olevani poikkeuksellisen tyhmä. En ole muistaakseni koskaan saanut hyvää palautetta mistään, mikä vahvistaa omakuvaani epäonnistuneena yksilönä. Olen tottunut kaikissa suhteissani/ tekemisissäni olemaan se "hyvä häviäjä"...Olenkohan koskaan voittanut mitään tai ollut hyvä missään...? Enpä kai.
Lapsuuteni oli aika raskas. Minulla on kokemus, ettei tunteisiini ja tarpeisiini vastata. Olen joutunut ottamaan liikaa vastuuta liian nuorena. Olen itsekseni yrittänyt käsitellä asiaa, mutta enää en ole varma onko se tuottanut hyötyä. En tiedä osaanko tunnistaa itseäni ja tunteitani.
Työni liittyy mutkan kautta lapsuuteeni ja nyt olen alkanut epäillä, ettei minulla ole kapasiteettia tähän työhön, vaikka aiemmin kuvittelin että se on unelmaammattini.
Kun muistelen elämääni, tunnen olleeni aina kamalan väsynyt, riippuvainenkin ja eksyksissä. Aina ulkopuolella, en uhteydessä ja samanlainen kenenkään kanssa. Olen ajatellut, että jos en ole kontrollin kahvassa, kaikki romahtaa. Mitä tämä kaikki on, en tiedä. Ulkoisesti minua ei tästä kuvauksesta tunnistaisi. Välillä olen harkinnut itseni vahingoittamista vakavasti. Joissakin elämäni vaiheissa käytökseni on ollut hyvin itsetuhoista. Kuitenkaan en ole koskaan hakenut apua mistään.
Kun tapasin nykyisen mieheni luulin, että kaikki muuttuu hyväksi. Nyt en enää tiedä. Olen liian väsynyt, en jaksa enää kantaa vastuuta kaikesta ja epäonnistua siinä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
Voi että sentään.Koita jaksaa.Apua nimittäin on saatavilla,jos vain sitä jaksat hakea.Monilla meistä on selvittämättömiä solmuja ja jotkut tarvitsevat ulkopuolisen apua näiden solmujen selvittämiseen.(ainakin minä tarvitsin terapiaa ja nyt olen tosi tyytyväinen itseeni,että hain apua mieheni tukemana)
Oletko keskustellut miehesi kanssa sinua vaivaavista asoista?Tai onko sinulla muita ihmisiä,joille pystyisit kertomaan huolesi?Keskustelu yleensä auttaa.Muista,että yksin meistä ei varmaan kukaan pärjää.Lähes jokainen meistä kokee varmasti jossain vaiheessa elämäänsä,että ei kuulu oikein mihinkään ja on epäonnistunut jne.Kyllä asiat vielä selkiintyvät.Kaikkea hyvää ja aurinkoisia kesäpäiviä sinulle,toivottavasti asiasi järjestyvät.
t.Ninni-81
Niin, jostain syystä olen tämän asian kanssa umpiossa, vaikka yleensä miehen kanssa keskusteluyhteys pelaa.
Hän on niiiin kamalan ylpeä minusta ja varma ammattitaidostani, etten jotenkin raaski puhua koko epävarmuudesta. Hän on niin onnellinen ja varma minusta. Hävettää niin paljon itseäkin - luulin jossain vaiheessa, että minusta tulee tässä työssä (edes) hyvä...Kaikki kaverini ovat minua paremmin koulutettuja ja fiksuja. En halua olla vielä nykyistäkin epäonnistuneempi verrattuna heihin. Jopa siskoni -joka on minulle hyvin tärkeä - on minua niin paljon parempi kaikessa, etten kehtaa sanoa mitään näistä tunteista.
Ammattihenkilökuntaa kohtaan minulla taas on suuri epäluottamus. En usko, että kenelläkään ammattilaisella olisi vähääkään kiinnostusta tai/ ja kykyä auttaa minua. Lisäksi minulla on leimautumisen pelko. Olen kieltäytynyt olemasta hullu lapsesta asti, en halua antaa periksi vieläkään :)
Surullista on, että ymmärrän kaikkien tunteiden kuuluvan elämään. Kuitenkin kun ajattelen omaani, tunnen itseni samanlaiseksi kuin lapsena. Jo silloin opin, ettei minulla ole oikeastaan väliä. Onko se sitten perusturvallisuuden puutetta, tiedä häntä.
Kaikki ajatukset taitaa kiteytyä siihen, että minä en riitä. En mitenkään ikinä riitä missään asioissa...en voi antaa sitä itselleni anteeksi. Minusta pitäisi olla enempään.
Hei taas.Eiköhän jokaisella ihmisellä ole väliä.
Tuo epäonnistumisen tunne on minullekin hyvin tuttua.Tunnen vieläkin aika ajoin,että en riitä ja että olen huono kaikessa mitä teen.Todellisuudessa minulla on hyvä työpaikka ja opiskelen yliopistossa.Itsetunto on onneksi asia jota voi kehittää.Psykologikin sanoi minulle,että olen yhtä arvokas kuin muutkin ihmiset yms.tuntui niin hyvältä kuulla se.Muutenkin psykologi oli lämpimän oloinen ihminen ja minusta tuntui,että hän välitti.Joten kyllä ihmiset välittävät ainakin toisinaan!
Oletko miettinyt mistä epävarmuutesi ja alemmuuden tunteesi johtuvat?Kai niille joku syy on.Minun mielestäni sinun kannattaisi ehdottomasti puhua ihmisille tunteistasi.Tuskin hekään sinulta mahdottomia odottavat ja miehesi varmaan ymmärtää,että olet vain ihminen,niin kuin me kaikki.Ihan turhaa on loppujen lopuksi verrata omia suorituksia toisten ihmisten suorituksiin.Helpommin tietenkin sanottu kuin tehty.Pääasia,että sinä olet tyytyväinen tekemisiisi ja omaan oloosi.Anna itsellesi anteeksi ja ota rennommin.Ihminen on muutakin kuin suoritustensa summa.
Tuosta hulluudesta vielä...minut sai mies melkein väkipakolla raahata terapiaan ja nyt koen,että se oli hyväksi minulle.Ajattelin,että leimaudun hulluksi loppuelämäkseni.Olipas typerästi ajateltu.Terapiassa käy ihan tavallisia ihmisiä,kuten minä,joista ei päällepäin "hulluus" näy.Ja ethän sinä ole hullu,mielessäsi on vain paljon asioita.Tuskin nyt leimaudut hulluksi jos apua haet.Minä olen kertonut terapiasta muutamalle ystävälle ja perheelle ja kaikki ovat suhtautuneet erittäin positiivisesti asiaan.
Vaikka ovathan nämä aiheet vähän tabuja...en siis tarkoita että sinun pitää heti terapiaan hakeutua.Jokaisella on oma keinonsa ongelmien ratkaisuun,välillä vaan ne omat keinot ovat vähän kortilla ja silloin voi olla hyvä puhua myös ulkopuolisten kanssa.Varsinkin jos läheisten kanssa ei syystä tai toisesta pysty hyvin puhumaan ko.asioista.
Hyviä jatkoja sinulle.
terveisin:Ninni-81
Tuosta terapiasta vielä. Terapiassa käyvät ihan tavalliset ihmiset. Se ei siis tee sinusta "hullua", että puhut asioista asiantuntijalle. Minusta se on pikemminkin merkki älykkyydestä, että huolehtii näin itsestään. Jokainen on joskus tilanteessa, jossa ulkopuolnen näkökulma olisi tarpeen - monet vain valitettavasti jättäytyvät tilanteen uhriksi, eivätkä rohkene hakea itselleen tukea.
Sinulla on oikeus vapautua moisesta taakasta ja pahasta olosta. Jos siis vain sinusta siltä yhtään tuntuu, mene ihmeessä juttelemaan!
Rohkaisten ja rutistaen, A.