Että on adoptio-lapsi ja minkälaisena itse sen kokee? Halautteko tavata biologiset vanhemmanne? Miten luulette reagoivan tapaamiseen? Millasta tunnetta tunnette biologisia vanhempia kohtaan?
Itse nostan käden pystyyn häpeämättä sitä että olen sellainen. Varsinkin jos jutut siitä että biologiset vanhempani olivat deeku-asteella ettei erottanut mua viinipullosta niin kiitos heille tästä päätöksestä!
Olen kohta 4 vuotta miettinyt sitä tapaamisjuttua ja en ole varma reagoimisesta. Onneksi en ole välvaltainen vaikka on vannonut antavani jokaisesta vuodesta tällin päähän mutta en usko että pystyisin siihen.
No, aika näyttää miten käy...toisaalta tekiksi mieli tai sitten taas ei.
Jooh....tämä oli nyt vaan tälläinen topic jonka päätin laittaa jollei sitä jo ole jossain.
=)
Itse nostan käden pystyyn häpeämättä sitä että olen sellainen. Varsinkin jos jutut siitä että biologiset vanhempani olivat deeku-asteella ettei erottanut mua viinipullosta niin kiitos heille tästä päätöksestä!
Olen kohta 4 vuotta miettinyt sitä tapaamisjuttua ja en ole varma reagoimisesta. Onneksi en ole välvaltainen vaikka on vannonut antavani jokaisesta vuodesta tällin päähän mutta en usko että pystyisin siihen.
No, aika näyttää miten käy...toisaalta tekiksi mieli tai sitten taas ei.
Jooh....tämä oli nyt vaan tälläinen topic jonka päätin laittaa jollei sitä jo ole jossain.
=)
Vastaukset 30
Vanhimmat
Moi.
No minä olen adoptiolapsi. Minkälaisena koen... no aina välillä on ollut kausia jolloin tunnen/tiedän etten ole ollut toivottu lapsi vaan vahinkolapsi ja ihmettelen miksi synnyin tähän maailmaan. Olo on juureton.
En oikeastaan halua tavata biologisia vanhempiani koska minulla ei ole muistikuvaakaan heistä. Enkä tiedä heistä nyt oikein mitään. En välitä tietääkään. Joskus olisi ehkä vain kiva nähdä valokuvat heistä.
Kyllähän se tarkkaan kannattaa harkita haluaako todella tavata biologiset vanhempansa, mitä siitä seuraisi. Onko sinulla muistikuvia heistä? Vihamielisenä ei kannata tapaamista suunnitella.
Olen adoptiolapsi ja tiennyt sen aina, vaikkakin minut on adoptoitu aivan vauvana. En ole koskaan tavannut alkuperaisia vanhempiani ja tiedan olevani vahinko joillekin 15 ja 16 vuotiaille lapsille. En kuitenkaan ole koskaan ajatellut olevani ei toivottu, silla omat vanhempani ovat minut halunneet ja olen ollut heille todella tarkea.
Minut adoptoitiin koska aidilla on hormooni sairaus eika hanen pitanyt pystya tulemaan raskaaksi. 3 vuotta minun tuloni jalkeen han tuli kuitenkin ja minulla on ihana pikkuveli. Koskaan en ole kuitenkaan tuntenut oloani eri arvoiseksi kuin veljeni.
Muutama vuosi sitten tapahtui kohtaus jossa aitini ei edes tajunnut minun olevan jotain muuta alkuperaa kuin hanesta tullut.
taman takia ihmettelenkin monesti sita, miksei adoptio lasta voisi rakastaa niin kuin omaansa..
Olen miettinyt biologisten vanhempieni tapaamista, se tuntuu kuitenkin jokseenkin isolta asialta ja en ole viela asiaa kasitellyt kuin teoriassa.. sa nahda joku paiva..
Täällä yks pirtee adoptiotyttö 25w! Mä otin biologisiin sukulaisiin yhteyttä heti 18 vuotiaana. Tai oikeestaan äiti otti muhun yhteyttä ensin :) Oon tavannut isänkin ja kaikki sisarukset. Ollaan läheisiä ja nyt asutaankin lähellä kun muutin opiskelujen perässä. Häät on suunnitelmissa ja mietitään tuleeko multa tuplasti vanhempia eikä sulhaselta yhtään vanhempia :( Oon kirjoittanut aiemminkin tästä Elleissä. http://keskustelu.soneraplaza.fi/thread.jsp?forum=296&thread=1353142
jos olisit tyttäreni, olisin 100% mukana sun häätouhuissasi!!!!
....biologiset vanhemmat haluaa olla (ainakin minä) mukana kaikessa mitä omiin lapsiin tulee joten onnea sulle!!!!
Kiitos viestistä ja onnentoivutuksesta!!!! Mun biologinen äiti on ihana ihminen. Harmi että hän on rankan jutun joutunut tekemään. Kyllä meidän välit on edelleen aika arat ja tunteelliset. Puhutaan paljon rakkaudesta esim kun ollaan vasta aikuisena saatu tutustua. Ootko sä adoptoidun äiti? Jos oot niin, ootteko tavanneet?
...adoptoidun lapsen biologinen äiti. Ei olla tavattu vielä, asia junnaa paikallaan nyt lapsen puolelta, viime syksynä oli jonkinlaisia toiveita mutta nyt on hiljaista, tytär kuulemma miettii, eikä osaa päättää mitä haluaa.Nuori on vasta 16,5 vuotias joten ei vielä täysi-ikäinen .
Toivon, että tekin tapaatte toisenne. Tyttösi on tosiaan aika nuori. Muistaisin, että mä tajusin vasta 13v mitä adoptio oikein on. Oli mulle kerrottu se jo ennen kouluun menoa mutta en mä oikein sitä tajunnut kun koti oli samanlainen kuin muillakin. Kyllä sitä ehti murrosiässä silti ihan tarpeeksi pohtia ja mulle oli paras näin. Musta oli kiva, että äiti otti muhun yhteyttä, kun olisin itse varmaan lykännyt sitä ja menettäny paljon. Mun vanhemmat oli mun valmistujaisissakin kun olin 20v ja vauvan odotuksessa mukana. Ehkä eivät olis olleet jos äiti ei olis ottanut yhteyttä heti, kun täytin 18... Mun äiti muuten sanoi että pahinta oli odottaa viimeinen vuosi mun synttäreitä :) Toivon sulle kärsivällisyyttä!!!
hei!
voisitko kertoa miksi sinun vanhemmat odotti sitä 18-vuoden ikää???
Eikö tapaaminen olisi onnistunut ennen sitä?
On hyvin positiivista lukea kirjoituksiasi, oikein kadehdin kuinka hyvin asiat ovat kohdallanne järjestyneet.
En mä tiedä, miksi mun äiti tuli mun luo vasta kun olin täyttänyt 18v. Mä oon luullu, että on joku sääntö tästä. Mulle sanottiin aina, että sit kun oon aikuinen niin saan lukea paperini ja tavata vanhempani, jos ne suostuu. Äiti otti muhun yhteyttä pari päivää synttäreiden jälkeen :)
tietoa sinusta,ennen kun täytät 18v.Juttele äitisi kanssa,kysele kaikki mikä sinua askarruttaa .Toivon että saatte tilaisuuden tutustua toisiinne,jos sinä haluat.Sinun tunteesi on tärkeimmät.Tee niinkuin sydämesi käskee.Sinulle kaikkea hyvää.
Hei!
Saanko kysyä millainen tilanteesi oli hetkenä, jolloin päätit luopua tyttärestäsi? Ja miten olet pystynyt elämään asian kanssa? Millä tavoin olet ollut yhteydessä tyttäreesi ja minkälainen ensireaktio hänellä oli?
nämä on jo sellaisia kysymyksiä johon pitää miettiä vastaanko vai en...harkitsen asiaa ja palaan palstalle jos tuntuu että tekee mieli vastata...
sehän on selvä
Kyssäri sulle, kun luin tuota viestiäs uudelleen. Olis kiva kuulla, miksi sä oot ajatellu antaa tällin päähän? Ja mitä sä mietit biologisista vanhemmista? Mä voin sanoa, että mä kaipasin mun biologisia vanhempia silloin, kun en ollu heitä vielä tavannut. Olin kuullut kyllä heistä jotain tietoja ja syyn, miksi mut oli adoptioon annettu. Kaipasin heitä, pelkäsin etteivät he kaipaa minua, toivoin että heillä menisi hyvin ja pelkäsin että heillä menisi huonosti. Kaikkein eniten ahdisti se, ettei biologiset vanhemmat haluaisi tavata minua enää... Tuo isoin ahdistus helpotti, kun äiti otti muhun yhteyttä. Oli hyvä, että sain kirjeen, sillä menin ihan paniikkiin. Olin helpottunut kun äiti otti yhteyttä ja kun sain heti tietää asioita. Silti pelkäsin tapaamista ihan hirveästi. Onneksi mulla oli kavereita ja poikafrendi tukena. Ootko sä BeatGoesOnAndOn-M selvittänyt biovanhemmistasi tietoja? Sähän saat Pelasta tai sossusta paperit omaan adoptioosi liittyen. Niistä saat sitten nimen, jonka avulla voit yrittää selvittä, mitä vanhemmillesi nykyään kuuluu ja onko esimerkiksi sisaruksia. Voit sittenkin miettiä, haluutko tavata vai et.
uvanhemmista kerrotut asiat,aina välttämättä totta.uskoisin,että suurinosa olisi onnellisia jälleen tapaamisesta lapsen oikeus kuitenkin haluaako ottaa yhteyttä,vai ei.
...en tiedä antaisinko loppujen lopuksi mitään tälliä päähään enkä muuallekkaan...luulen että kaikki jäisi enemmän uhoamisasteelle ja enemmän ehkä kalvaa takaraivossa kysymys miksi miksi miksi....nyt olen saanut osittaisia vastauksia siihen kysymykseen ja olen edellleen aika hämmentynyt kaikesta tapahtuneesta vaikka kuinka aikaa olisi kulunutkin about 27 vuotta mutta en sano että olisin tämän keskustelun heittänyt ilmoille ihan vain siksi kun hetkellisesti olisi sellainen olo että pää hajoaa kun miettii likaa ja ehkä siksi kun kaikki tosiasiat on pakko kohdata tosiasioina jne jne....ihmisenä en ole yhtään muita parempi sen myönnän suoraan....jotenkin vain tuli sellainen olo että olisi mukava kuulla muidenkin mielipiteitä asiasta.....jees....
Eli tämä topic ei todellakaan ollut vittuilua kenellekkään eikä mitään sen suuntaistakaan....
Pois se minusta!
Tälläisellä asialla ei ole syytä leikkiä!
=)
Moi BGOAOM!
Saitko ekan tänne kirjoittamasi viestin jälkeen jotain tietoja adoptiostasi? Musta olis kiva tietää, miltä susta nyt tuntuu. Eli mitä ajattelet adoptiostasi ja sekin, että miltä tuntuu tänne viestaamisen jälkeen.
Tuolla "Etsintäkuulutuksissa" tms. otsikoidussa ketjussa oli linkki yhden adoptoidun kirjotukseen. Hänkin on nykyään yhteydessä biovanhempiin. Lue sieltä, jos kiinnostaa.
Mietin et onko sut adoptoitu 3 tai 4 vuotiaana? Ootko siis asunut sitä ennen bioperheessä? Ei tartte vastata, jos et jaksa. Mietin vaan, että voisko silloin muistaa mitään siitä ajasta ennen adoptioperheeseen muuttoa. Mut on adoptoitu vauvana ja mun vanhemmat oli alle kakskymppisiä. Nyt ne elää ihan tavallisia elämiä ja täytyy myöntää, et kyl mä koen hirveesti yhteenkuuluvaisuutta niiden kanssa.
Adoptiovanhukset ovat tosiaan aika vanhoja ja ne on kunnollisia ja koulutettuja. Tiedät varmaan... Siis adoptiovanhemmat on mulle tärkeitä, mut oon huomannut, et koko ajan oma äiti ja isä tulevat tärkeämmiksi. Tosin vastahan me ollaan biologisten kanssa tutustuttu aikuisina. Aluksi kutsuinkin biovanhempia etunimiltä. Adoptiovanhempia jollain tavalla kyl rakastan, mut koe olevani heille enemmän uskollinen...
Mä haluun, et oma lapseni tuntee molemmat isovanhemmat ja et molemmat isovanhemmat olis heille yhtä tärkeitä. Nyt vaan kun asutaan biovanhempien lähellä niin he näkevät lasta useammin. Laita kuulumisia jos jaksat. Olis kiva kuulla mitä sä keksit tän asian kanssa. On tää semmoinen juttu jota ei kaikki tosiaan tajuu!!! On muuten olemassa joku yhteisö adoptoiduille netissä en tiedä missä.
viestiä sain taas uutta tietoa biovanhemmista jotka meinas ns viedä jalat alta vaikka sitä aika paljon kestääkin...Mulle on uskoteltu vissiin 27-vuotta jotain mikä ei vissiin pidä paikkaansa tai en pysty sanomaan kun ole varma miten asiat on mutta kai sekin selviää joskus kun olen miettinyt asian pariin kertaan etten tee mitään hätiköityjä päätöksiä.
Sitä on jotenkin mennyt pää ihan sekaisin tässä vuosien mittaan ajattelemisesta ja ihmettelemisestä ja pisteenä ii:n päällä kai on kaiken sen johdosta kun tiputan kahvimukin lattialle kun pelästyn adoptiovanhempaani että kuka tuo on.....jessus....siinä vaiheessa alkoi tulemaan sellainen olo että pakko tähän on joku tolkku saada...kuulostaa varmaan todella oudolta jutulta mutta on pääkin siinnä kunnossa.
Isoa lovea adoptiovanhemmilleni ihan vilpittömästi ja kiitos tästä kaikesta...
Biovanhempien osalta kai on se suurempi ihmettely miten suhtautua...
Olis mielenkiintoista kuulla sun tilanteesta enemmänkin... Mietityttää toi, et ajattelet et sulle on 27v uskoteltu jotain..? Mulle oli kerrottu biologisista vanhemmista aika rehellisesti. Mun vanhempiin ja mun adoptioon ei ole kyllä liittynyt mitään tragediaa. Yhdelle mun tuntemalle adoptoidulle oli kyllä kerrottu biovanhemmista totaalista puppua joten varmaan se on mahdollista. Olis kiva tietää, et ootko nyt saanut kuulla negatiivisia vai positiivisia asioita...? Ja mitä ajatuksia mahdat pyörittää päässäs..? Miten sä voit tällä hetkellä.... Nää on aika hemmitin rankkoja asioita välillä...
Mäkin luulin että on asiat kerrottu ihan rehellisesti niin kuin tapana onkin ja taustalla on varmaan se yleinen tarina niin kuin monella muullakin ja en ole edes kuvitellut sen kummempia ennenkuin kuin rupesi putkahtelemaan jotain juttuja mitkä ei sovi yhtälöön...ymmärrät varmaan etten viitsi koko elämänkertaa tässä kaikkien kuullen ja nähden heittää ja valoittaa tapahtumien taustoja sen enmmän kuin että koko homma on kai mennyt ihan muuten kuin mulle ollaan kerrottu ja jokunen henkilö tullut lisää ykskaksi mukaan jne jne...ne hetket alkaa olla kohta käsillä että joko otan koko hommasta täysin selvää what has happened ja missä mennään enkä todennäköisesti aio syyttää ketään mistään koska olen nykyiseen elämääni erittäin tyytyyväinen enkä usko että totuus sitä voi paljoa muuttaa...muta mutta katsotaan miten homma etenee koska mulle alkaa tää ihme asoiden vääntö jä kääntö olla melkolailla stressaavaa vaikka kova pää onkin mutta rajansa kaikella.
Nää hommat tosiaan vaati välillä selviytymiskykyä joo...mutta kaikesta olen yli päässyt joten tämä ei voi olla se este josta en pääsisi....=)
totuus,oman itsesi tähden.Voimia sinulle.
Kurjalta kuulostaa toi sun keissi. Ymmärrän tosiaan, ettet halua täällä yksityiskohtia levitellä. Mä olen kyllä aika paljon tuon totuuden selvittämisen kannalla, mutta mulla on kai siitä niin hyviä kokemuksia. Mähän en ees aikanaan tehnyt asiasta päätöstä, sillä äiti otti minuun yhteyttä. Olin asian kyllä päättänyt mielessäni, mutta mun ei tarttenut tehdä sitä lopullista siirtoa, kun äiti teki sen. Musta tuntuu, että se on kuitenkin aika rankka juttu... Musta toi kuulostaa aika hyvältä, ettet aikoisi syyttää ketään. Voihan se olla vaikeaa, mutta vaikeaa tää on joka tapauksessa. Mun vanhemmat ei olleet harrastaneet mitään päihteitä eikä hoitanut mua huonosti. Olivat vaan liian nuoria ja heille oli kai oikeestaan käsketty antaa mut pois. Välillä mä tästä huolimatta päässäni syytän siitä, että menivät antamaan mut pois ja kuitenkin huolehtivat hyvin nuoremmista sisaruksistani... :( Siis ymmärrän hyvin, et päässä jytää syytökset. Aika hyvä lääke siihen on mun mielestä toi, että elämä on tällä hetkellä hyvin. Välillä mä säälin mun vanhempia hirveesti. Ne on kärsineet mun adoptiosta tosi paljon. Ja vielä: Olen varma, että sä kestät elämässä tänkin esteen!!!
Mietin tota, kun kirjoitat, että "iso love adoptiovanhemmille ja kiitos tästä kaikesta"....
Mä oon itse miettinyt aika paljon sitä, että ketä mä oikeasti rakastan ja miksi ketäkin. Mua pelottaa se, että huomaan vuosi vuodelta, että verisuhteet ovat mulle luontaisesti tosi tärkeitä... Näen heissä itseni ja rakastan jotenkin itsestään selvästi. Adoptiovanhempia kunnioitan ja olen minäkin kiitollinen heille. Mutta pitääkö olla kiitollinen? Välillä tämä meinaa vielä järjen tämä pohtiminen :(
Minulla on puolisisko, joka on annettu adoptioon tänä vuonna. Minä ainakin toivoisin, että tyttö ottaisi yhteyttä, sitten kun siihen ikään tulee, että oma perimä alkaa kiinnostaa.
Hellurei!
Minut luovutettiin käytännössä jo sairaalassa kasvattivanhemmilleni, biologiset vanhempani tapasin n. 8 v sitten. Kasvattivanhempieni tuella ja rohkaisulla :-)
Tunteeni bio-vanhempiani kohtaan olivat ja ovat edelleen aika neutraalit, ehkä aiempaa lämpimämmät kuitenkin. Koskaan en ole ollut katkera heidän tekemästään ratkaisusta. Ja kun saimme mahdollisuuden tavata ja tutustua, olen onnellinen, sillä sainhan samalla toivomani pikkusiskon!
Moni lähipiirissäni sanoo, ettei hän ole OIKEA sisko - ei olekaan, emmehän ole ASUNEET yhdessä, KASVANEET yhdessä. Kuitenkin - hän ON sisareni, ja tyttäremme kummi.
Bio-vanhempani olivat nuoria, rahattomia ja ainakin bio-isäni edesmenneen äidin puheiden mukaan kykenemättömiä minusta huolehtimaan.
Ainakaan tämä "mummoni" ei minua halunnut, se on käynyt selväksi. Harmittelen edelleen, etten ottanut itseäni niskasta kiinni ja tavannut häntä silloin, kun hän vielä eli.
Koen, että tämä on rikkaus - 2 vanhemmat, ja tyttärellämme 3 isovanhemmat. Osa ihmisistä ei taustaani ymmärrä, osa taas on ihmeissään ja tahtoo kuulla lisää.
Kenties pehmeää tekstiä, mutta näin MINÄ adoptioni miellän. Olen onnellinen voidessani sanoa tuntevani biologiset vanhempani, ja että kasvattivanhempani ovat alusta asti minua tukeneet.
Moikka,
Minua kiinnostaisi tietää kuinka hyvin kasvattivanhempasi tiesivät, tunsivat biologiset vanhempasi kun ehdottivat sinulle että tapaisitte toisenne? Omat kasvattivanhemapani eivät ole koskaan rohkaisseet minua tapaamaan biologisia vanhempiani. Ovat varoittaneet vain että saattaisin pettyä. Mitään yhteyttä ei ole puolin eikä tosin ollut kenelläkään.
Moiks!
Ennen syntymääni he siis olivat tekemisissä keskenään ( kuinka paljon ja ystävystyivätkö, sitä en osaa sanoa ), syntymäni jälkeen välit luonnollisesti katkesivat. Vuosien varrella kasvattivanhempani eivät asiasta puhuneet, äiti lähinä muutaman ajattelemattoman lausahduksen sanoi ollessani "tuhma".
Kun lopulta tapasin ( ensin siis biologisen isäni ), ei sen syillä ollut mitään tekemistä kasvattivanhempieni kanssa. Isäni oli "vain halunnut tavata minut".
Itse järkytyin eniten, kasvattivanhempani ottivat tiedon tapaamisesta rauhallisemmin. Varovaisen alun jälkeen olemme kaikki tutustuneet toisiimme rennommalla fiiliksellä, ja kasvattivanhempani siis ovat tukeneet minua tästä 8 vuoden takaisesta ensitapaamisesta lähtien tutustumaan heihin.
Toki varauksella, senhän jokainen ymmärtää ;-)
Tietääkö kukaan mistä löytää sen aikuisille adoptoiduille tarkoitetun keskustelun? Semmonen on ainakin joskus ollut, mutten löydä sitä enää mistään.
http://groups.yahoo.com/group/aikuisetadoptoidutsuomessa/
Aikuisetadoptoitusuomessa-sivut ei toimineet ainaakaan minulla. No active, lukee suluissa.
Onko sivut suljettu vai enkö vain osaa mennä sinne?