Kun ikää tulee, samalla tulee myös nostalgia. 1960-luvun lopulla olin pariin otteeseen jouluisella bussimatkalla Gällivareen. Bussin etuosassa istuivat vanhat (eli senikäiset kuin minä nyt!) ja takaosassa me nuoret. Laulettiin, juteltiin, torkuttiin. Aattoiltana lähdettiin Lahdesta, koko yö matkattiin ja joulupäivänä ehdittiin seuroihin Jellikseen. Se, mitä nyt muistelen lämmöllä, on väsyttävän bussimatkan tunnelma, Gällivaaran kova pakkanen, mutta ennen kaikkea ne nuoren pojan sydämeen käyneet saarnat. Miten hyvältä tuntuikaan, kun Gunnar ja Hugo saarnasivat ehdottoman anteeksiantamuksen minulle, juuri minulle, joka olin etelästä tullut Lappiin tätä ilosanomaa kuulemaan.
Nukuttiin yhteismajoituksessa, valvottiin, päivällä taas seuroihin, ruokailussa poronlihaa, iltaseurat, jne jne
Uskonelämään kuuluvat myös tuntemukset. Miksiköhän minusta nyt yli viisikymppisenä nämä tuntemukset ovat jääneet niin vähälle? Vai tuntuvatko nämä nuoruuden kokemukset vain erilaisilta, verrattuna siihen vanhaan hyvään aikaan...
Nukuttiin yhteismajoituksessa, valvottiin, päivällä taas seuroihin, ruokailussa poronlihaa, iltaseurat, jne jne
Uskonelämään kuuluvat myös tuntemukset. Miksiköhän minusta nyt yli viisikymppisenä nämä tuntemukset ovat jääneet niin vähälle? Vai tuntuvatko nämä nuoruuden kokemukset vain erilaisilta, verrattuna siihen vanhaan hyvään aikaan...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mikä merkitys on tunteilla ja tunnelmalla silloin, kun niiden etsimisestä/kokemisesta tulee sisältö Jumalan sanan kustannuksella.
Eihän niillä tunteilla mitään virkaa olekaan, mutta eihän niistä irtikään pääse! En suinkaan tarkoittanut, että tunteet ja tunnelmat jotenkin syrjäyttäisivät Jumalan sanan. Ei, ne eivät auta autuuden asiassa pätkääkään. Mutta tunteita ja muistoja on, halusit tai et.
Kyllä se on niin että, jos ei koskaan pääse tuntemaan kuinka suloinen Herra on, ei pitkälle jaksa kulkea. Tuntemiset ovat tärkeitä vaikkei niiden päälle mitään perustusta voi laskea.
Juuri näin!
Nyt ei otsikkokirjoituksessa ollutkaan kysymys armon tuntemisista.
Ilon tuntemista siitä, että on synnit anteeksi.
Niin minä ainakin aloituksen ymmärsin.
Olihan minullakin nuorena mahtavat tunnelmat, usko luja kuin vuori. Ei tarvinnut muuta kuin olla kuulainen, vaikka Kristuksen opista minä, enkä saarnaajakaan ymmärtänyt yhtään mitään.
Mihin siis olisi perustettava?
Palattava vanhaanko? Kerättävä taas ne risut ja oljet, jotka eivät koettelemusten tulessa ja raamatun edessä kestäneet?
Tätä se on, kun maa järisee, ja järisemättömät pysyvät.
Oli silloin toki hauskaa, kun maanjäristyksestä emme tienneet mitään, emmekä olisi koskaan uskoneet, että joku Tsunami vielä tulee.
Eikä tunteissa ole mitään vikaa, olemmehan ihmisiä.
Toisaalta rakastetulta ystävältä saattaa olla helpompi ottaa vastaan joku neuvokin, kuin erilaiselta.
Ihmisinä emme tahdo kyetä rakastamaan totuutta yksinomaan totuuden tähden, kyllä siihen sekottuu myös henkilösuhteitakin.
Toisaalta tietysti rakkaan ystävän sanoma loukkaava sana haavoittaa myös syvemmältä.
Osan jellistunnelmasta tuo tullessaan se monen kuukauden odotus ja valmistautuminen. Ikäänkuin nuorempana eli jo etukäteen niitä autuaallisia hetkiä.
Kun sitten vanhempana ja parkkiintuneempana tarkkailee, havaitsee monissa ihmisissä suuren muutoksen, joka kestää vain sen hetken siellä ja ehkä paluumatkan.
Siellä ollaan helposti iloisia ja vapautuneita, joka ei tietenkään ole väärin, mutta helposti saa sen kuvan, että armo olisi siellä arvokkaampaa.
Katsotaan henkilöön, eikä mitä hän sanoo.