Minulla on jonkin asteen sosiaalisten tilanteiden pelko. Se ei ilmene, jos olen kahden kesken toisen ihmisen kanssa, eikä silläkään ole niin väliä, jos se toinen on umpivieras minulle. Myöskään suuren ihmisjoukon edessä esiintyminen (esim. seminaarissa tai muussa vastaavassa) ei ahdista niin paljon kuin bileiden kaltaiset joukkotilanteet.
Olen epätoivoinen, sillä yhtaikaa haluan pakottaa itseni ihmisten ilmoille (etten erakoituisi täysin ja masentuisi) ja toisaalta taas jäädä kotiin piiloon.
Minun on vaikea taistella (taistelemista se tosiaan on!) itseäni kuuluviin ja näkyviin ihmismassan joukossa. Jotkut rupattelevat estoitta ja mielettömät määrät kaikkea itsestään ja muista jutuista, eikä heitä haittaa, vaikka puhuvatkin joskus typeriä. Minä olen erilainen. Tunnen itseni HELPOSTI ulkopuoliseksi ja sitten jämähdänkin täysin tuppisuuksi - en saa sanottua mitään, en keksi mitään sanottavaa, enkä uskalla ottaa kunnon katsekontaktia muihin ihmisiin, vaikka he olisivat kuinka ystävällisiä. Joskus pähkäilen, haluanko edes olla tekemisissä muiden kanssa, kun olen niin taitava pakenemisessa... Mutta onhan tämä ongelma minulle! Taas tänään on tiedossa viikonloppu avomieheni kavereiden kanssa -> ihmisiä, joita en tunne ja heidän kanssaan pitäisi saunoa jne. Erityisesti sellaiset tilanteet, että miehet ja naiset saunovat pirskeissä omilla vuoroillaan, saa minut jännittämään moista jo monta viikkoa etukäteen! Silloin joudun nimittäin eroon miehestäni, ja se on olevinaan todella kamalaa, kun pitää sitten turista muiden kanssa. En saa siitä tilanteesta revittyä mitään irti, on vaikea viihtyä. Eri asia tietysti on silloin, kun olen juonut jonkin verran. Sairastako? Pitäisikö minun alkaa juopoksi tämän takia?
Onko minun syytä mennä johonkin terapiaan tai alkaa popsimaan lääkkeitä? Mitään pillerimeininkiä en millään haluaisi. Olenhan kuitenkin elossa vielä, vaikka minulla on tämä typerä ongelma. En vain saa nautittua kunnolla elämästä, en osaa heittäytyä tilanteisiin ja nauraa aidosti.
Olen friikki.
Olen epätoivoinen, sillä yhtaikaa haluan pakottaa itseni ihmisten ilmoille (etten erakoituisi täysin ja masentuisi) ja toisaalta taas jäädä kotiin piiloon.
Minun on vaikea taistella (taistelemista se tosiaan on!) itseäni kuuluviin ja näkyviin ihmismassan joukossa. Jotkut rupattelevat estoitta ja mielettömät määrät kaikkea itsestään ja muista jutuista, eikä heitä haittaa, vaikka puhuvatkin joskus typeriä. Minä olen erilainen. Tunnen itseni HELPOSTI ulkopuoliseksi ja sitten jämähdänkin täysin tuppisuuksi - en saa sanottua mitään, en keksi mitään sanottavaa, enkä uskalla ottaa kunnon katsekontaktia muihin ihmisiin, vaikka he olisivat kuinka ystävällisiä. Joskus pähkäilen, haluanko edes olla tekemisissä muiden kanssa, kun olen niin taitava pakenemisessa... Mutta onhan tämä ongelma minulle! Taas tänään on tiedossa viikonloppu avomieheni kavereiden kanssa -> ihmisiä, joita en tunne ja heidän kanssaan pitäisi saunoa jne. Erityisesti sellaiset tilanteet, että miehet ja naiset saunovat pirskeissä omilla vuoroillaan, saa minut jännittämään moista jo monta viikkoa etukäteen! Silloin joudun nimittäin eroon miehestäni, ja se on olevinaan todella kamalaa, kun pitää sitten turista muiden kanssa. En saa siitä tilanteesta revittyä mitään irti, on vaikea viihtyä. Eri asia tietysti on silloin, kun olen juonut jonkin verran. Sairastako? Pitäisikö minun alkaa juopoksi tämän takia?
Onko minun syytä mennä johonkin terapiaan tai alkaa popsimaan lääkkeitä? Mitään pillerimeininkiä en millään haluaisi. Olenhan kuitenkin elossa vielä, vaikka minulla on tämä typerä ongelma. En vain saa nautittua kunnolla elämästä, en osaa heittäytyä tilanteisiin ja nauraa aidosti.
Olen friikki.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen ollut koulukiusattu noin kuusi vuotta putkeen.
Lisäksi vanhempani eivät koskaan ole olleet "liikkuvaista" porukkaa. Heillä on ollut vain työnsä, joten kotioloista on kai myös tarttunut jotain.
Tiedostan, miksi olen tällainen, mutta en pysty noin vain sormia napsauttamalla muuttaa äkkiä tuntemuksiani muiksi. Vain aikako tähän auttaa?
Luultavasti perusongelmasi kytkeytyy kontrolliin. Haluat kontrolloida tilannetta itsellesi mieluisaksi ja/tai haluat kontrolloida itseäsi tilanteen mukaiseksi. Pidät jostaisn syystä kuvaamiasi tilanteita itsellesi tärkeinä. Ratkaisu on nähdäkseni sellainen, että teet itsellesi selväksi miksi arvotat tällaiset tilanteet niin tärkeiksi ja mitä ja miksi odotat itseltäsi näissä tilanteissa. Luultavasti haluaisit nähdä itsesi rentona, pidettynä ja arvostettuna. Mutta käykin päin vastoin, et kykene rentouteen ja kontrolloit liikaa sanomisiasi ja tekemisisäsi. Menet lukkoon/kipsiin ja tunnet itsesi typerykseksi.
Unohda kaikki odotukset. Keskity olemaan rento. Anna itsellesi lupa olla ottamatta kaikkeen kantaa. Älä koe tilannetta tärkeämmäksi kuin se on. Jos et ole rento aistivat muut sen ja mieltävät sen helposti jollain tavoin uhkaavaksi. Yritä unohtaa kontrolli ja suunnitelmallisuus. Päästä vapaasti suustasi mitä päähän pälkähtää. Yritä olla arvioimatta itseäsi tai muitakaan.
Sosiaaliset tilanteet ovat jostain syystä minulle kaikki tärkeitä siinä mielessä, että haluan edetä elämässäni ja olla onnellisempi kuin lapsuudessani, jolloin kaikki oli ja tuntui kurjalta. Ajattelen, että voin olla onnellinen vain muiden kautta; vain silloin, kun jokainen pitää minusta. Se olisi täysin päinvastaista sille, mihin olen tottunut. Ennen olin siis syrjitty ja onneton, nyt haluaisin olla pidetty ja onnellinen. En osaa nähdä asiaa muulta kantilta.
Mainitsit kontrolloinnin, yritän siis ohjailla itseäni, ja tottahan se on. Ei ihmekään etten ole onnistunut, sillä eihän ihminen mikään kone ole. Kun yritän suuremmassa seurassa minimoida oman haavoittuvaisuuteni, huomaan herkästi myös sen, milloinka muut alkavat tuntea olonsa epämukavaksi seurassani (he hakeutuvat mieluummin toisaalle). Otan tämän henkilökohtaisena epäonnistumisena ja seuraan muita kateellisena/surumielisenä. Suloisen katkeraa, sanonpa vaan...
Itse olen ollut ja olen osin vieläkin aika lailla samanlainen kuin sinä. Nyt olen 31-vuotias. Minuakin kiusattiin koulussa n.5 vuotta, lisäksi vanhemmillani ei ollut juurikaan ystäviä, emme käyneet koskaan muualla kuin mummoloissa. Siskollani sen sijaan on aina ollut kavereita ja paljon.
Ongelmani oli nuorempana "seurakammo". Eli aivan niinkuin sinä, pystyin kätevästi juttelemaan yhden ihmisen kanssa, jopa ventovieraankin, mutta heti kun porukkaan tuli joku kolmas, vaikenin.
Luulen että käyttäytymiseni johtaa juurensa koulukiusaamisen. Alitajuisesti ajattelen, että jos porukassa on minun lisäkseni 2 tai enemmän, ne alkavat yhdessä kiusata minua. Lisäksi tarvitsin todella pitkään kaverin tukea esim. ravintoloissa. Jos kaverini hävisi minulta, tunsin oloni todella orvoksi, enkä uskaltanut nauttia edes humalapäissäni mistään.
Nyt kun on ikää tullut kymmenisen vuotta lisää, en jaksa enää miettiä mitä muut minusta jattelee. Turha sillä on päätänsä vaivata. Ajatelkoot musta mitä lystää. Tosin vieläkin miesten kanssa kommunikointi on minulle jostain syystä vaikeaa, vaikka olen naimisissa ja minulla on 3 lasta.
Aika siihen auttaa, turhaan mitään lääkkeitä syöt. Koulukiusaaminen jättää pitkät ja pahat arvet.
Kun ajattelen järjellä, en mitään lääkehoitoa oikeasti tarvitsekaan. Se vain ehkä olisi helpoin ja kivuttomin tie "normaaliuteen", jos ylipäätään edes vaikuttaisi. Sitä paitsi voiko lääkkeillä oikeasti ohjailla mieltä ja näin ollen myös menneisyyttä, josta muistot ja käyttäytymismallit juontuvat? Se olisi kai itsensä narraamista.
Toivon, että seuraavien kymmenen vuoden aikana kaikki tasaantuisi. Haluaisin oppia luottamaan ihmisiin ja itseeni.
Kerroin muuten eilen avomiehelle tästä ongelmastani ensimmäisen kerran suoraan, sillä hän on jo liian usein kysellyt ja ollut huolissaan minun omituisista morkkiksistani. Niinpä hän ehdottikin heti miehelle(?) tyypillistä ongelmanratkaisua: "No lähdetään pois sitten". Minä ajattelin ainoastaan, että olisikin tämä noin helppoa.
Pakeneminen ei ole mielestäni ratkaisu.
Liiankin tuttu tunne, menen lähes paniikkiin jos baarissa kaverini katoavat jonnekin. Itse pystyn olemaan rento vain sellaisessa seurassa jossa tunnen ihmiset suhteellisen hyvin. Pelkään kai että muut ihmiset huomaavat heikkouteni eivätkä enää pidä minusta. En missään nimessä saa puhua mitään tyhmää ja kaiken mitä sanon pitää olla jotain järkevää. Tilanne on aivan järjetön; tuntuu että kaikkien on pakko pitää minusta, se etten voi antaa jollekin välttämättä sitä täydellistä kuvaa itsestäni(eihän kukaan voi!) tuntuu katastrofilta. Tiedän että on täysin mahdotonta kontrolloida toisten tunteita mutta käyttäytymismalli(neuroosi?) on niin syvälle juurtunut ettei järkevä ajattelu auta. Lisäksi jännitän jännittämistä eli pelkään että ihmiset huomaavat jännittämiseni ja oravanpyörä onkin valmis. Minuakin on kiusattu koulussa yläasteella mutta tiedän että nykyään tuntemani ihmiset arvostavat minua. En silti ole ikinä esim. seurustellut ja tunnen itseni yksinäiseksi, jotenkin oudoksi. Kaiken lisäksi kaverini on sanonut että epävarmuuteni näkyy ulospäin ja se saa minut vain jännittämään lisää.
Tiedän olevani luonteeltani ulospäinsuuntautunut, sillä nautin suunnattomasti ihmisten(tuttujen) seurasta ja olen erittäin puhelias. En vain pysty hyväksymään omia heikkouksiani ja pyrin kaikin tavoin peittämään ne.
Itellänikin on ollut pelkoa joskus samantyyppisistä tilanteista. Oon nyt huomannnut, että sosiaalisessa tilanteessa täytyy rohkeasti ottaa oma tila, ei anteeks pyytelyä tms. Oon oppinut tähän asiakaspalvelussa, jossa oon työskennellyt jo muutaman vuoden. Hallitsen tilanteen, vaikka en nykyisessä kaupassa aina osaakaan neuvoa asiakkaita oikein. Aattelen jotenkin, et oon sen tilanteen ja asiakkaan "yläpuolella", vaikka oon siis erittäin ystävällinen.
Luin btw ton kontrollijutun ja siinä oli kyl hyvä pointti! Eli ei pidä liikaa ajatella tilannetta ja sitä mitä muut ajattelee musta.
pystyt siis elämään jonkun ihmisen kanssa.onnentyttö oot.
nelikymppinen ja sos. tilanteiden pelko vain pahenee. Aloitin lääkityksen pari kuukautta sitten ja se todella lievittää hätäännystä sos.tilanteissa (Sepram, SSRI-lääke) - pelkoni ylti pakokauhuun asti ja aiheutti pahat sydänoireet. Aika ei siis automaattisesti paranna, vaikka niin väitetään. Luulen, että hyvät tai huonot kokemukset ohjaavat sitä, mihin suuntaan pelokkuus lähtee menemään.
Minua auttaa se, jos puoliso lupaa, että voidaan lähteä pian pois jostakin juhlasta, jos oloni tulee huonoksi. On parempi pitää yllä edes jonkinlaista sos.tilanteisiin menoa, kuin tehdä ne itselleen niin vaikeaksi, että kieltäytyy kokonaan menemästä mukaan.
Yksi ajatus vielä, että mielestäni tässä on osin kyse myös synnynnäisestä piirteestä, että sos.tilanteet stressaavat ylen määrin. Ei meitä ole samaan muottiin tehty. Tämän ikäisenä jo ajattelen hieman sitä, mitä itse haluan tai en halua. En halua olla toisten mieliksi sosiaalinen, jos en sitä oikeasti ole. Haluan läheistä, luottamuksellista, teeskentelemätöntä ihmissuhdetta ystävyydessä. Jos minulle on tarjolla ainoastaan raskaita sos.tilanteita, ei minun ole pakko jaksaa niitä - kukapa minunkaan tarpeestani huolehtisi.
Jotkut päivät ovat raskaampia kuin toiset. Tänään töissä olen taas ollut vetäytyvällä kannalla, enkä hirveästi ole mennyt mukaan kahvipöytäkeskusteluihin. Roikun työpöytäni ääressä koko päivän kuin mikäkin kahlekuningatar!
Kun jään nytkin miettimään kuinka tyhmästi käyttäydyn, en voi olla huomaamatta, kuinka ohitseni kävelevien ihmisten "ystävälliset" kommentit ja pieni small talk ovat vain pakosti lausuttua skeidaa. Huomaan tämän kaiken kasvonilmeistä, jotka häivähtävät kunkin piirteissä nopean sekunnin ajan: "Pois, pois!", kuvittelen heidän ajattelevan.
Kärsin tästä ja moitin itseäni kahta kauheammin. Miksi en ole tehnyt itseäni enemmän tykö, ei ihmekään, ettei kukaan ala kunnolla tuttavalliseksi minun kanssani (yrittäneet sentään ovat mutta minä olen paennun aina kaikesta). Sitten jään vain seuraamaan niitä muiden pikkuriikkisiä kehoneleitä ja masennun mielessäni asteen enemmän joka tunti. Kunpa pääsisi jo kotiin!
Tuossa joku ihmetteli sitä, että minulla sentään on avomies. No, sitä ihmettelen itsekin ja vielä suurempi ihme on se, että hän jopa (yrittää) ymmärtää minua... Luojalle kiitos siitä...
Eräs ketjun kirjoittajista mainitsi myös siitä, että pitää vain rohkeasti ottaa oma tilansa. Enempää en haluaisikaan kuin kyetä ottamaa rohkeasti vapauden huitoa ja jutella missä ja milloin ja kelle tahansa. Joskus tuntuu, että tämä pidättyväisyys vielä tappaa minut joku päivä, tukahduttaa hengiltä.
sanot ettet halua mitään pillerimeininkiä mutta..itse sos.pelkoja kokeneena sanoisin kyllä ne pillerit ainakin mua auttoivat kummasti jaloilleen!Terapiaa tietty kans mutta mutta..enkä tokikaan popsi rauhoittavia..