Olen tullut siihen tulokseen, että

eros on yliarvostetuimpia asioita maailmassa. Vain, koska jokin on harvinaista ja voimakasta, ei tee siitä sen kummempaa. Miten sattuma ja äkkinäiset käänteet olis sitä hienointa elämää? Kun on niin paljon hyviä asioita joka päivä vastassa. Onko se vain se tarinankertoja meissä, se jolla on liikaa aikaa käytettävänä? Ja uhkana tylsistyminen elämän harmaudessa.

Oon niin helpottunut, kun aloin vihdoin nähdä sut taas tavallisena ihmisenä, ihan niin kuin kaikki muut. Se on niin holtiton se mielen temppu, tehdä nyt toisesta jumalatar. Olla ainut, joka näkee jumaluutta siellä, missä muut näkee kömpelön, epävarman, mutta mukavan, tavallisen ihmisen. Sen lumouksen alla voi listata asioita, jotka ei ole toisessa objektiivisesti viehättäviä, mutta jotenkin nekin vain lisäävät tunnetta ja motivaatiota tarttua luonnon suomaan kummalliseen tilaisuuteen. Mitä vähemmän rakastettavalta rakkauden kohde vaikuttaa, sitä suuremmalta ihmeeltä se tuntuu.
(Näillä ei ollut mitään vaikutusta: huono ryhti, kasvonpiirteet, onnettomat sosiaaliset taidot, kykenemättömyys aikuisten hauskanpitoon, itsekeskeisyys, muiden mustamaalaaminen ja syyttely, säikky naivismi. Hetken ne oli ok tai hot.)

Mutta tehdä siitä koko elämän tärkein juttu, laulujen ydin jne...
Miksi? On niin paljon suurempia ja kestävämpiä ja vähemmän hormonaalisia asioita, joita ihastella. Istuin tänään alas parin ihmisen kanssa, viestimme toisillemme hyviä asioita, että olemme toisiamme varten. Ja että mikään ei ole niin vakavaa, ei tarvitse mennä oikein, ei nyt eikä oikein koskaan. Sellainen kehä ihmisten välillä on taivas maan päällä. Kirjoittakaa siitä lauluja.