Elämä on perseestä

En tiiä mikä mua vaivaa ku mikään ei huvita. Ihan sama mitä teen niin joko epäonnistun tai sit luovutan kun en pysty uskomaan itteeni tai siihen mitä teen. Mun koko elämä koostuu epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteista.
Oon miettiny et ehkä mun lapsuus ja tän hetkinen ympäristö vaikuttaa vahvasti siihen, mitä mun elämään kuuluu just nyt.
Mun oma iskä ahdistaa mua tosi paljon. Kun olin lapsi niin sain siltä paljon huutoa, syyttelyä ja haukkumista. Sain myös sanktiota tilanteista, joissa en tehnyt käytännössä mitään. Olin useesti arvostelun ja haukkumisen kohteena. Aloin sillon jopa pelkäämään omaa iskää. Noin 13-vuotiaana mulle tuli sellasia juttuja, et aina kun iskä tuli lähistölle niin jäädyin. En pystyny kattomaan sitä silmiin tai ees vastaamaan sen kysymyksiin jos se kysy jotain. Olin jatkuvasti ahdistunut sen läsnäolosta. Lapsena sain myös paljon inhottavia kommentteja esimerkiks "vitun sika", "laiskapaska" tai "vitun räkänokka". Oon 18v. ja asun edelleen kotona ja ahdistus ei oo hävinny mihinkään.

Oon aina ollut sellanen, joka jää yksin. Mua kiusattiin lapsena, eikä mulla oo pahemmin ollu elämäni aikana kavereita. Joskus ala-asteella oli muutama hyvä kaveri, mut en oo niiden kanssa enää tekemisissä. Tällä hetkellä mulla ei oo yhtäkään kaveria. Kyse ei oo siitä, ettenkö haluais niitä, en vaan oo hyvä sosiaalisis tilanteis ja mokaan ne joka kerta. Mielummin vetäydyn omiin oloihin ja yritän selviytyä yksin kun yrittäisin sopeutua joukkoon.

Oon sairastanu koko mun elämän migreeniä ja se vasta helvetin mun elämästä on tehnykki. Tälläkin hetkellä oon jo toista viikkoa migreenin kourissa. Kaikenmaailman lääkkeet on käytössä eikä loppua tälle paskalle näy.

Koulu menee päin persettä. En opi mitään, ei oo kavereita, ahdistaa, masentaa, jännittää ja mitä kaikkea. Tuntuu, ettei mistään tuu mitään.

Mulla on tällä hetkellä tasan yks tavoite: haluan menestyä kehonmuokkauksessa. En niinkään kilpatasolla yms. mutta haluaisin saada maskuliinisen kehon: vähän rasvaa ja paljon lihaksia. Oon nyt käyny kuukauden salilla ja voimatasoissa on huomattavaa kehitystä. Esimerkiks kyykyssä painot on noussu 150%. Silti mulla on ihan hirvee epäonnistumisen tunne. En oo pariin viikkoon päässy käymään salilla ku max 1 krt ku oon ollu migreenissä. Tuntuu ihan helkkarin paskalta, ku joudun pakosta jättämään salikertoja väliin. Vaikka voimatasot on noussu niin silti tää vaihe tuntuu ahdistavalta. Pelkään, että epäonnistun ja luovutan liian helpolla. Mun on tosi vaikee olla kärsivällinen tulosten kanssa. Jos sulla on heittää vinkkejä niin otan ne innolla vastaan, kiitos :)

Viestin pointti oli se, että saliharrastusta lukuunottamatta mun elämä on ihan vitun perseestä, enkä tiedä miten saisin käännettyä sen positiivisemmaksi.