Kertokaa mulle mikä mä oikein olen? Olen aina kokenut olevani nainen pääkopassani, mutta kehoni on miehen. Nuoruudessani haaveilin sukupuolenvaihdosoperaatiosta, mutta myöhemmin ajatus ei enää houkutellut. Ajattelin olevani liian ruma naiseksi ja toisaalta en halunnut tuhota sitä miksi olin syntynyt. Kuitenkin olen varma, että olisin enemmän "kotona" naisen kehossa kuin miehen. Olen aina halunnut, että minuun suhtauduttaisiin kuin naiseen ja että heteromiehet kiinnostuisivat minusta, eikä minun tarvitsisi "näytellä" miestä homoseksuaalina.
Luin netistä kuvauksia transsukupuolisuudesta ja vaikutti jotenkin siltä, että tällainen persoona saattaisi kokea olevansa suunnilleen kuten minä, mutta tarvitsee leikkauksen "eheytyäkseen". Tavallaan siis kuin minä, mutta minä vaan en halua mennä leikkaukseen enää tässä iässä (25). Joten mikä mä oikein olen, kertokaa se viisaammat mulle.
Luin netistä kuvauksia transsukupuolisuudesta ja vaikutti jotenkin siltä, että tällainen persoona saattaisi kokea olevansa suunnilleen kuten minä, mutta tarvitsee leikkauksen "eheytyäkseen". Tavallaan siis kuin minä, mutta minä vaan en halua mennä leikkaukseen enää tässä iässä (25). Joten mikä mä oikein olen, kertokaa se viisaammat mulle.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Mikä minä olen?
Kirjoittanut: My Own Self 11.6.2005 klo 21.16
Joten mikä mä oikein olen, kertokaa se viisaammat mulle. "
Sinä olet sinä itse ja kaikki transkäsitteet ovat vain ulkopuolisten antamia määritteitä. Älä anna ulkopuolisten sotkea sitä mitä sinä itse olet ja haluat olla.
Ilmeisesti tunnet jonkinlaista sopeutumattomuutta tarjolla oleviin miesrooleihin. Se on tietysti tarjolla olevien miesroolien köyhyyttä, se ei ole sinun sisäistä köyhyyttäsi.
Muista toki myös että naisroolitkin ovat tarkoin rajattuja ja vartioituja. Ylipäätään kaikkea muuta saa olla kunhan et ole oma itsesi.
Jos sinulla ei ole odotettavissa väkivaltaa ympäristön taholta, voisit kokeilla oman sukupuoliroolisi venyttämistä siihen suuntaan minkä itse katsot itsellesi sopivaksi.
Jotkut eivät koe sitä tarpeelliseksi, jotkut pelkäävät riskejä liikaa ja jotkut eivät vaan halua. Ei transsukupuolisen ole pakko haluta mennä leikkaukseen ollakseen oma itsensä. Kysymys on minäkokemuksesta ja omaksi koetusta sukupuolesta, ja se kokemus on kaikilla omanlaisensa.
Sanoisin että mene ihmeessä tutkimuksiin. Siellä asiat yleensä selkiytyvät ja todennäköisesti löydät jonkun itsellesi sopivan selviytymistavan. Viivyttely ei johda kuin paheneviin ongelmiin.
>Luin netistä kuvauksia transsukupuolisuudesta ja vaikutti jotenkin siltä, että tällainen persoona saattaisi kokea olevansa suunnilleen kuten minä, mutta tarvitsee leikkauksen "eheytyäkseen". Tavallaan siis kuin minä, mutta minä vaan en halua mennä leikkaukseen enää tässä iässä (25). Joten mikä mä oikein olen, kertokaa se viisaammat mulle.
On minuakin "haukuttu" miehiseksi mieheksi. Ehkäpä yritin aikanaan myös olla mahdollisimman täydellinen mies. Se ei kuitenkaan onnistunut. Minäkin pidin itseäni rumana naiseksi, mutta kuitenkin menen nykyisin läpi naisena, vaikka hoidot eivät ole vielä suuremmin vaikuttaneet.
Tuo ikäsi transsukupuolisuuden ratkaisuihin on ehkä parhaimmillaan. Nuoruuden "haihattelut" ovat ohi ja ajatusmaailma vakiintunut. Myös päätöksiä tältäkin osin on valmiimpi tekemään. Testosteroni ei tuossa iässä ole tehnyt "tuhojaan" vielä kokonaan, joten hoidotkin tehoavat paremmin. Ikäsi on mielestäni hyvä leikkauksiinkin, ellei yleiskunnossa ole jotain vikaa (raskas ja iso leikkaus). Jos nyt lähdet tutkimuksiin, leikkauksiin pääsisit n. 28 vuotiaana, eikä se ole mikään korkea ikä, itsekin olen paljon vanhempi ja aion silti lähteä leikkaukseen.
Mutta joka tapauksessa päätöksesi on omasi. Kukaan ei saa siihen vaikuttaa. Tutkimuksista ja hoitojen määrästä voit aina päättää itse!
Ehkä testosteroni on sittenkin tehnyt riittävästi "tuhojaan", etten minä olisi tyytyväinen itseeni naisena. Olen mielestäni liian pitkä ja olen alkanut kaljuuntua siinä määrin, että joutuisin peittämään kaljun peruukilla, eikä se tunnu kovin mielekkäältä. Pituuden kanssa voisi tulla paremmin toimeen, mutta 191-senttinen nainen herättää taatusti jonkin verran huomiota vai mitä luulette? Haluaisin myös ehdottomasti olla luonnonkaunis nainen, ilman mitään kommervenkkejä.
Vähän historiastani vielä, että tiedostin jo 4-vuotiaana haluavani olla tyttö ja 12-vuotiaana kerroin siitä epätoivoissani tyttökavereilleni ja äidilleni. Äiti sanoi, ettei pitäisi höpsöttää sellaisia, enkä mä osannut vaatia sen kovemmin, että pääsisin esim. hoitoon., saati sitten, että olisin osannut lähteä itse hakemaan apua. Murrosiän vuosina pyrin näyttelemään "tavallisempaa", mutta sitä ahdistuneemmaksi tulin mitä enemmän toimin luontoani vastaan. Olihan aina ollut oikea "tyttöpoika".
Minäkin olin kaljuuntumisen selvästi näkyvissä alkuvaiheissa kun aloitin prosessin. Tiedän erään naisen jolla oli jo pitkälle kehittynyt pälvikalju ennen hoitoja. Näihin asioihin kuitenkin auttaa hormonihoito. Osa karvoista kasvaa takaisin kun testosteronit blokataan, ja lisää voi saada hiussiirroilla. Nykyaikana on mahdollista päästä tilanteeseen, että jos et ole nyt ihan kokonaan kalju, kukaan ei hoitojen lopussa edes arvaa että olet joskus kärsinyt hiustenlähdöstä.
Pituuskaan ei ole niin iso ongelma kuin luulisi. Itse en ole ihan samaa kokoluokkaa, mutta pitkä naiseksi silti. Siitä huolimatta aina ajoittain kohtaan yllätyksekseni itseäni päätä pidempiä naisia. Eli kyllä niitä on muutenkin nykyjään. On hirveän helppo uskotella itselleen, ettei minusta ikinä naista saa. Minäkin uskoin niin. Puoli vuotta myöhemmin totesin meneväni läpi ilman meikkiä vaikken edes yrittänyt. Toisin sanoen: ihmiset eivät oikeasti katso niin tarkkaan eivätkä arvostele vastaantulijoita jos ei ihan hirviöltä näytä. Olennaista on olla oma itsensä.
Hormonihoidot auttavat jonkin verran hiusten lähtöön, mutta hiuksia kasvattaa takaisin vain finasteridi. En uskonut tuohon aikaisemmin, mutta kun näin henkilön, jolle osittain kaljuuntuneeseen päähän kasvoi tukka takaisin, aloin itsekin käyttää sitä "varmuuden vuoksi", koska hiukset olivat hieman ohentuneet.
Nykyisin on paljon pitkiäkin naisia, joten tuohon pituuteen ei enää kovin paljon kiinnitetä huomiota.
Enemmän ongelmia syntyy vatteiden ja kenkien hankinnassa.
...mutta tämä ajatus:
"toisaalta en halunnut tuhota sitä miksi olin syntynyt"
herättää tunteen, ettet välttämättä ole transsukupuolinen. "Väärään kehoon joutuneet" eivät yleensä näe mitään varjelemisen arvoista syntymäanatomiassaan.
Huomaathan, että tämä ei ole persoonasi vähättelyä vaan lähinnä lohdutus; transsukupuolisuus nimittäin tuo muassaan haasteita, joiden kohtaamisessa kenen tahansa mielenterveys on todella kovilla.
Kuten sanottu, itse olet kuitenkin ainoa, joka voi oikeasti määritellä, mikä tai kuka olet.
Sanonpa nyt tähän threadiin sellaisen pointin, että olen itse kokenut suurimman
osan elämästäni itseni "sisäisesti" naiseksi, keholtani olen hyvin feminiininen mies. Koskaan en ole kuitenkaan tuntenut inhoa kehoani kohtaan, lähinnä olen ollut hämilläni siitä että sosiaaliset roolit ovat niin jäykkiä ja typerän jumiutuneita.
Jossain vaiheessa nuorempana kävin kuitenkin vuosien pohdiskelun liittyen mahdolliseen leikkaukseen, mutta lopulta ymmärsin että en sellaista halua. Tajusin, että yhteiskunta
tarjoaa sellaista optiota, mutta koin sen
hieman "normalisoivana", tavallaa myös osittain heteroseksismiin liittyvänä. Ymmärrän kyllä, jos jotkut muut haluavat, enkä halua leikkauksen valinneita loukata. Itse olen kuitenkin valinnut olla tällainen kuin olen - nautin siitä että olen tällainen uniikki olento. Sallin muille myös omat tavat löytää oma sukupuolisuutensa. Ja ymmärrän kyllä, jos jotkut tuntevat inhoa synnyinkehoaan kohtaan - niinkin voi olla ja heille on syytä olla optionsa. En itse kuitenkaan koe itseäni mitenkään vähemmän naiseksi koska minulla penis. Ja koska olen seksuaalikäyttäytymiseltäni bi, olen kokenut sen usein mukavan positiiviseksi omalla kohdallani. Tyttöjen seurassa voin olla
enemmän mies tai nainen, hetken viboista
riippuen, miesten kanssa olen hyvin
voimakkaasti nainen. Suurinta hurmaa on ollut huomata että joidenkin naisten kanssa saan olla myös se nainen... joskin se on valitettavan harvinaista ihmisten yhteiskunnallis-sosiaalisista
ehdollistumista jo htuen.
Missään nimessä en ole "mies", mutta olen opetellut automaattisesti tähän kulttuuriin inkarnoiduttuani miehisyyden koodeja toki niin paljon, että pystyn olemaan "mies" tarvittaessa, mikään "äijä" en ole kuitenkaan koskaan ollut.
"Mieskoodiston pauloissa" oleminen on toki tuottanut myös ongelmia ja on ollut tärkeä opetella olemaan hyvin rehellinen itselleen ja omille tunteilleen ettei joutuisi pois kosketuksesta niiden kanssa. Tunteista etääntyminen tarkoittaa minun kohdallani yleensä sitä että yritän joskus olla kovempi kuin mitä olen, ts. painaa sivuun luontaisan herkkyyteni koska sosiaaliset roolit eivät sellaista keholleni tässä yhteiskunnassa kauhean avoimesti suvaitse.
Eikä näytä mielestäni suvaitsevan "biologisille"
naisillekaan! ;) Suurin osa tuntemistani biologisista naisista on nimittäin hyvin "äijiä" verrattuna minuun. Ja ei, en ole stereotyyppinen "hintti". 8)
Nykyään nautin elämästi varsin paljon, kehoani en inhoa vaan nautin siitä että olen tällainen androgyyni. Koen, että meissä jokaisessa vaikuttavat nämä maskuliini-feminiini -energiat ja
"tehtävämme" olisi saavuttaa yksilöllinen balanssi niissä (eli "psyyken tasolla") miten haluamme ja
koemme parhaimmaksi. Se, miten tämä psyyken taso sitten ilmenee kehollisuudessa on oma valinta; itse olen kuten sanoin androgyyni myös ulkoisesti ja nautin siitä suuresti. Termistöt monesti vain sekoittavat ihmisten päät. Suosittelisin jokaiselle näitä asioita pohtivalle syvää itsetutkistelua, ei hätiköintiä millään tavalla.
Ja onnellisuutta, miten sitten päätättekin toimia
tai olla toimimatta. Nämä asiat ovat tosiaan sellaisia, että lopullista muotoa sille, mikä haluaa olla ei voi ottaa annettuna "asiantuntijoilta", ei psykologeilta eikä mistään termistöistä tai kirjoista. Omiin tunteisiin kun saa voimakkaan yhteyden ja kosketuksen, niin sieltä se oman elämän muoto alkaa avartua. Rauhassa.