Lupaava tulevaisuus takana

Onko asiat todellakin niin huonosti ettet luule 30-vuotis synttäreitä näkeväsi? Älä ajattele näin.
Eikö sinulla ole yhtään ystävää/läheistä ihmistä?
Kyllähän ihminen tarvitsee jonkun jolle puhua ja kertoa murheitaan.
Voitko puhua kenellekkään? No kerro vaikka täällä netissä jollei muualla onnistu. Kyllähän tämäkin varmasti jollain tapaa auttaa?

Olen samassa tilanteessa kuin sinä. Ammattikorkeakouluopiskelija, mutta osaltaan asiat paremmin osaltaan huonommin.

Tunnen, että elämä on taistelua sekin vie voimia. Tunnen riittämättömyyttä siitä millaisen ulkonäön omistan ja se on ongelmakin osalle ihmisistä, oikeasti. En ole koskaan ollut kiinnostunut samoista asioista kuin ikäiseni. Taide ja henkisetasiat tosin ovat aina kiinnostuneet ja luojan kiitos niistä olen jotain oppinut. Ystäviä en kuitenkaan mitenkään helposti saa sillä vanhoja arpia on tyttöystävistä ja siitä etten ole koskaan kenellekään mikään huippuarvostettu ystävä ollut. Joskus on ollut vuosien yksinäisiä kausia. Kukaan ei käynyt minulla ainakaan viiteen kuuteen vuoteen kylässä. Jos kävikin olin murheen murtama, siitä ettei se kuulunut normaaliin elämääni. Hankalaa siinä sitten rakentaa elämäänsä.

Tunnen olevani täällä vankina, sillä mielestäni olen pehmeämpi, tunneälykkäämpi ja elämää paremmin ymmärtävä ihminen, joka ei aina ajattele vain itseään. Täällä on kuin sotatantereella jatkuvasti toisten ihmisten isojen egojen kanssa.

Olen tavannut elämäni aikana ehkä noin pari järkevää ihmistä, kaikilla on vikansa, mutta nämä ovat olleet henkisiä ihmisiä.

Tsemppiä sinulle, rakenna elämääsi rohkeasti eteenpäin. Tee joka päivä jotain hyödyllistä niin aika kuluu oikeaan suuntaan.

Noin minäkin tunsin koko lukioajan ja opiskellessani. Ja tunnen vieläkin vaikka olen kohta viisikymppinen. Nyt vähän helpottaa kun olen oppinut hyväksymään yksinäisyyteni enkä sure (niin paljoa) sitä mitä menetän. Olen täällä elämässä kuin filmiä katsomassa. Miksi lähtisin pois ennenkuin leffa on loppu ?

kuulostaa niin tutulta. olen parikymppinen itsekin. oon itkenyt yksinäisyyttäni jo vuosia. oon säälinyt itseäni, oon ruma,tyhmä,saamaton ja riittämätön. otan pienetkin vastoinkäymiset hyvin henkilökohtaisesti ja vakavasti. minua on vähätelty koko elämäni ajan ja mikä eniten sattuu, verrattu menestyvään ja kauniiseen serkkuuni ihan koko elämäni ajan. tästä hyvästä itsetuntoni ja luottamukseni on ollut aina ihan täysin nollapisteessä. poikaystäväehdokkaita on ollut jokunen, olen torjunut heidät sen tähden, sillä olen pelännyt hylkäämistä liikaa. viime vuonna yritin ottaa itseäni niskasta kiinni ja uskaltaa. mikä pahinta, kävi juuri niinkuin olen aina pelännyt:minut jätettiin hyvin paskamaisesti. ajattelin etten koskaan pääse asian yli...olin juuri niin luuseri kuin olin tiennytkin. mutta ei siinä vielä ihan kaikki. tämä poika jonka perään monta yötä itkin seurustelee nyt onnellisesti tämän kyseisen serkkuni kanssa!! en voi muuta sanoa kuin että vihaan itseäni ja olen suunnattoman kateellinen serkulleni. hänellä on kirjaimellisesti ollut aina kaikki mitä tarvitsee ja haluaa. hän on saanut kaiken ja jokaisen. minkä takia hänen täytyi juuri haluta tämä ainoa ihminen jonka kanssa minä uskaltauduin olla?! nyt hävettää...eikä tietenkään suruani hellitä se, että yritin uudelleen erään toisen henkilön kanssa ja hänkin jätti erittäin ikävällä tavalla tässä kuukausi takaperin. olen ajatellut että elämäni suurin päivä on se jos joskus joku huolii minut ja saan alttarilla sanoa tahdon. en kestä ajatusta että joudun elää koko elämäni yksin. eikä tuskaa helpota se, että kavereistani jokainen seurustelee. en vain enää jaksa pettyä...siksi minun onopittava elämään yksin, nyt ja aina. anteeksi kun tästä tuli tämmöinen vuodatus. olen vaan niin yksin...itken taas, en jaksaisi enää. ja jos joku sanoo minulle että nuoruus on elämän parasta aikaa, pelkään toden teolla millaista sitten tulevaisuuteni on. onnellisuus on tarkoitettu vain harvoille ja kokemukseni mukaan se usein kasutuu vieläpä samoille henkilöille. olen katkera, tiedän sen...

mun mielestä sillä että onko ystäviä vai onko yksin on aivan radikaali ero!.. voin sanoo tän vajaan 25vuoden kokemuksella yksin olemisesta...

Se että tietää kuuluvansa johonkin,on mun mielestä yksi ihmisyyden perusta, noin yleensä ainakin, siis on hyväksi että voi jakaa kokemuksia toisten kanssa tai olla vain ,viettää aikaa... se elämänhalu on siellä sullekkin tarjolla, usko pois :)...tietysti ihmissuhteet on välillä kovin monimutkaisia ja aiheuttaa vaikeita ongelmia, ei voi kiistää, mut sellasta elämä voi olla,mut kaikkee ei voi varmistella eikä tarvikkaan...

tuo onni ei mun mielestä tarvikkaan olla mikään pysyvä tila, miten voisikaan?...vaan se näyttäytyy yleensä ihan arjessa vaikkapa kaverin seurassa iltaa vietettäessä, kesäisenä auringonlaskuna jne jne ..miljoona vaihtoehtoo... pitäis vaan tajuta elää siinä hetkessä...