Rakastan kesää,tai rakastin... Enää sekään ei tunnu miltään.
Auringonpaiste ahdistaa, sade itkettää, kesävaatteet tuntuu liian pieniltä ja paljastavilta.
En jaksa lähteä ihmisten ilmoille, koska en jaksa enää olla iloinen, hyväntuulinen, ystävällinen, "hymytyttö" niinkuin ennen.
Kaikki asiat ja ihmiset vain ärsyttää tai sitten ei tunnu miltään, ihan sama.
Ensin ärsyttää sitten tulee pahaolo siitä, että on taas turhaan valittanut. Hävettää ja tulee vielä pahempiolo ja sitten on jo aivan sama.
Pelottaa miten selviän kesästä kun ei ole mitään pakkoa miksi nousta sängystä ylös, toisaalta se on myös helpottavaa.
En oo saanu työtä, kavereita eikä harrastuksia enää oo.
Mutta syksy (jos se nyt vielä tullee) pelottaa vielä enemmän. Opiskelu amiksessa ei kiinnosta, ala tuntuu väärältä ja oon jääny ulkopuolelle opiskelijoiden porukoista.
Turhauttaa, että hyvällä tuurilla voin saada 2 vuojen päästä ammatin kun moni muu samanikäinen valmistuu silloin jo ties miksi tohtoriksi...
En pääse mihinkään pääsykokeisiin, saati sitten että saisin opiskelupaikan, ammatin tai työn.
En kuitenkaan uskalla jättää koulua keskenkään, mitä mää kotona tekisin? Vaikka toisaalta aivan sama, en jaksa!
Aivan sama...
Ja sitten vanhemmat vielä sanoo, että mikäs sulla on kun oot vielä nuori ja kaikki on vielä edessäpäin! Senkun otat itteä niskasta kiinni ja elät.
Niin mikä kaikki, mää en nää mitään minkä takia pitäis jaksaa yrittää... Ei elämällä oo mulle mitään annettavaa, en pärjää kuitenkaan.
Kyllähän se käsi yltää niskaan, mutta vaikka kuinka tartun siihen en pääse ylös.
Auringonpaiste ahdistaa, sade itkettää, kesävaatteet tuntuu liian pieniltä ja paljastavilta.
En jaksa lähteä ihmisten ilmoille, koska en jaksa enää olla iloinen, hyväntuulinen, ystävällinen, "hymytyttö" niinkuin ennen.
Kaikki asiat ja ihmiset vain ärsyttää tai sitten ei tunnu miltään, ihan sama.
Ensin ärsyttää sitten tulee pahaolo siitä, että on taas turhaan valittanut. Hävettää ja tulee vielä pahempiolo ja sitten on jo aivan sama.
Pelottaa miten selviän kesästä kun ei ole mitään pakkoa miksi nousta sängystä ylös, toisaalta se on myös helpottavaa.
En oo saanu työtä, kavereita eikä harrastuksia enää oo.
Mutta syksy (jos se nyt vielä tullee) pelottaa vielä enemmän. Opiskelu amiksessa ei kiinnosta, ala tuntuu väärältä ja oon jääny ulkopuolelle opiskelijoiden porukoista.
Turhauttaa, että hyvällä tuurilla voin saada 2 vuojen päästä ammatin kun moni muu samanikäinen valmistuu silloin jo ties miksi tohtoriksi...
En pääse mihinkään pääsykokeisiin, saati sitten että saisin opiskelupaikan, ammatin tai työn.
En kuitenkaan uskalla jättää koulua keskenkään, mitä mää kotona tekisin? Vaikka toisaalta aivan sama, en jaksa!
Aivan sama...
Ja sitten vanhemmat vielä sanoo, että mikäs sulla on kun oot vielä nuori ja kaikki on vielä edessäpäin! Senkun otat itteä niskasta kiinni ja elät.
Niin mikä kaikki, mää en nää mitään minkä takia pitäis jaksaa yrittää... Ei elämällä oo mulle mitään annettavaa, en pärjää kuitenkaan.
Kyllähän se käsi yltää niskaan, mutta vaikka kuinka tartun siihen en pääse ylös.
Vastaukset 4
Vanhimmat
I know.
En osaa muuta sanoo.
Aivan sama...
Ja sitten vanhemmat vielä sanoo, että mikäs sulla on kun oot vielä nuori ja kaikki on vielä edessäpäin! Senkun otat itteä niskasta kiinni ja elät.
Joo ei tuo niskasta kiinni ottaminen oo aina vaan ketakaikkiaan mahdollista.
Kai meidän vanhempien aikaan on ihmiset ollu erilaisissa meiningeissä... Ihmisiä on tosiaan tarvittu eri malliin kuin nyt, jopa koko maa on ollut agraarisempi... Nyt ei yksilöillä ole sellaista merkitystä, ei edes kansallisuusaatteella oikein. Et ei tää meidän apaattisuutemme mikään ihme näissä olosuhteissa liene, otaksun ma...
Vasta näin Aki Kaurismäestä tehdyn dokkarin.. Taiteilija oli sitä mieltä, että Suomessa on 90-luvun alussa ollu valtava muutos... Huonompaan. Ihmisainesta tarkoitti...
Älyän kyl et mitä A.K. tarkotti.