Olen liian yksinäinen kestämään sitä enää. Olen masentunut - ollut jo vuosia.
Vaikka kuinka yritän jutella ihmisten kanssa, ne eivät halua puhua kanssani.
Itsetuntoni on nollassa. Kaiket päivät vain makaan sängyssäni miettimässä itsaria.
Vihaan itseäni saamattomuuteni takia.
Haluaisin ystäviä ja hellyyttä, mutta samalla olen jotenkin alkanut vihata miehiä ja naisiakin. Haluan ja en halua heitä. Mulla on melko kieroutunut käsitys muiden ihmisten ajatusmaailmoista ja arvoista. En koe olevani tarpeeksi hyvä kenellekään. Ja kuitenkin tiedän olevani ihan kaunis ja mielenkiintoinen, mutta kun kukaan muu ei tiedä sitä.
Voisin kirjoittaa vielä vaikka mitä, mutta alkaisin vain vihata itseäni joka sanalla enemmän ja enemmän, joten olen hiljaa.
Vaikka kuinka yritän jutella ihmisten kanssa, ne eivät halua puhua kanssani.
Itsetuntoni on nollassa. Kaiket päivät vain makaan sängyssäni miettimässä itsaria.
Vihaan itseäni saamattomuuteni takia.
Haluaisin ystäviä ja hellyyttä, mutta samalla olen jotenkin alkanut vihata miehiä ja naisiakin. Haluan ja en halua heitä. Mulla on melko kieroutunut käsitys muiden ihmisten ajatusmaailmoista ja arvoista. En koe olevani tarpeeksi hyvä kenellekään. Ja kuitenkin tiedän olevani ihan kaunis ja mielenkiintoinen, mutta kun kukaan muu ei tiedä sitä.
Voisin kirjoittaa vielä vaikka mitä, mutta alkaisin vain vihata itseäni joka sanalla enemmän ja enemmän, joten olen hiljaa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Itellä vähän samat ongelmat, mutta ei sitä luovuttamalla mitään voita. Tollasest umpikujast on vaikee nousta mutta ei mahdotonta.
Tiedän hyvin tunteen, voimat on poissa ja saakelin turhautunut olo.
Yritä aloittaa siitä että alat tehdä jotain. Lopeta yrittäminen, eli ystävien hankkimistyö ja ala elää elämääsi.
Tee sitä mikä kiinnostaa, oli se sitten Aku Ankkojen lukeminen tai kokkauskurssi.
Toinen asia mikä kannattaa tehdä on käydä terveyskeskuksessa hakemassa mielialalääkitys piristämään apatiaa, mutta ne ovat tosi kalliita...
Jos löytäisit minkä tahansa harrastuksen, pääsisit ihmisten seuraan, vaikket nyt välttämättä ihan kavereita saisikaan, niin tottuisit taas olemaan ihmisten seurassa.
Yksinäiselle käy niin että sitä alkaa vaatia ihmisiltä paljon, jopa täydellisyyttä ja sellaista ihmistähän ei varmasti löydä. Kaikki ihmiset ovat möllejä omalla tavallaan. Täytyy tyytyä huonompaan ja määrä korvaa siinä määrin laadun että vaihtelu virkistää, aviomisetäkään on vaikea sietää 24t/päivässä jos ei muita tapaa. En tiedä mistä tämä nirsostelu johtuu mutta olen itse kokenut saman ja nyt paranemassa.
Lääkkeillä ei yksinäisyyttä paranneta. Masennus johtuu usein yksinäisyydestä ja jos silloin vetää lääkkeitä olo voi parantua mutta kavereita ei kuitenkaan välttämättä tule lisää. Sitten sitä hyvää oloa vain haetaan jatkossakin lääkkeistä kun se on helpoin keino. Paras keino on vain olla ajattelematta tuommoisia ajatuksia, helppoa se ei ole. Tiedän mitä masennus on koska itselläkin on ollut sitä. Ehkä lääkkeet auttaa joillekin, mutta itse en ole niitä halunnut käyttää koska omat ongelmat johtuvat lähinnä vain yksinäisyydestä eikä se ole sairaus.
"Paras olla ajattelematta..."
Tämä neuvo on masentuneelle kaikkein turhauttavin. Kaikki masentuneet ovat kuulleet tämän, ja kaikki masentuneet tietävät ettei tästä ole mitään apua.
"...itse en ole niitä halunnut käyttää..."
Vaikka sinulla on ennakkoluuloja lääkkeitä kohtaan, kysyjä voi silti hyötyä niistä. Tarkoitit ehkä hyvää, Puolihullu, mutta kommentistasi ei ole apua. Minusta neuvosi on jopa vahingollinen.
Itse nousin ja ylhäällä pysyn. Toisaata voisi sitä ihan huvin vuoksi dramatisoida. Teatraalisuus tuntuu olevan kovinkin suosittua.
Minä taas tiedän olevani äärimmäisen iljettävä, ruma, lihava, epämiellyttävä. Lääkkeet tekivät minusta sellaisen. Näen ihmisten ilmeistä kauhun, toiset nauravat avoimesti. Osaan jo lukea huulilta "voi ziisus", ja "kauhee", ja "näeksä". Joo, mä ymmärrän, mä olen omituinen näöltäni. Oikeastaan se ei kiusaa mua. Olen alkanut maata sängyssä. Olenhan mä sairas. Olen mennyt jotenkin lamaan. Kun kukaan ei välitä musta sillee, kosketa, puhu, maailma on alkanu näyttää sumeelta. On ku olis jossain ihme pyörteessä. Sumenee. Mikään ei kiinnosta. Ja nyt on alkanu sattuu ja ihoa polttaa. Mulla on hirveä ikävä ihmistä. Mutta mä oon hirviö. Paras tyytyä televisoon. Tuntuu silti että kuolen tähän kaikkeen, väsymys on sanoin kuvaamattoman käsittämätöntä.
Masennuslääkkeet, ne piristävät lääkkeet, vaikuttavat niin että tulee hemmetisti lisää virtaa. Ei kerrassaan kerkeä enää maata sängynpohjalla vaan on energinen ja toimelias ja asiaa riittää. Kyllä lääkärit tietävät, he eivät määrää turhaan lääkkeitä, sen tietää jokainen joka on antibioottia flunssaan hakenut, ei tipu.
Olen itse noussut suosta cipramilin avulla ja nyt olen ne lopettanut koska olen enemmän kuin oma itseni, sellainen reipas ja rohkea jollainen olen halunnut olla. Huvikseen näitä lääkkeitä on turha hakea, näitä määrätään vain niille jotka ovat jo niin pohjalla etteivät muuten jaksa nousta ylös.
Jos jaksatte piristyä muuten, niin hyvä.
Ulkonäöllä ei ole niin paljon väliä kuin itse luulemme. Tiedätte varmaan monta ihmistä jotka näyttävät jopa pahoilta mutta ovat varsin suosittuja supliikkikavereita. Katsokaapas paperityöntekijöiden edustajaa...
Lääkkeitä on aika erilaisia ja vaikuttaa ihmisiin eri tavalla, älä ala yleistämään. Mulla on ollu neljää eri masislääkettä eikä mikään niistä tehnyt musta pirteää tai yhteiskuntakelpoista eikä varsinkaan nostanut sängyn pohjalta.
Olen syönyt cipramilia vuodesta 1998 lähtien. Ensimmäinen puolivuotta oli parasta aikaa elämässäni. Sitten teho on pikkuhiljaa heikentynyt. Ilman en kuitenkaan voi olla. Riittää kun yhden tabletin laistaa niin mustat varjot hiipivät ylleni. Ja sitten on sivuvaikutuksia...
Cipramil tosiaankin auttaa siihen ensi hätään mutta sitä ei kannata vuotta pidempään syödä. Siinä vaiheessa on piristynyt riittävästi.
Cipramilin lopetus onnistuu parhaiten niin että vähentää sitä vähitellen, ottaa kun muistaa. Vierotusoireita siinä on.
Cipramil on kuitenkin aika lievävaikutteinen, on helppoa kuvitella että se pitää pystyssä mutta on alämää sen jälkeenkin. Siinä pirteänä aikana täytyy se elämä vaan rakentaa. Ja olla kuvittelematta elävänsä pilvilinnassa for ever, elämä on ihan tätä tavallista puurtamista ja rankkaa työtä.
Minua runnelleet lääkkeet pelastivat henkeni. Ne eivät olleet mielialalääkkeitä. Tosin ovat yrittäneet helpottaa omia hommiaan, lue lääkärit, pakottamalla minut syömään serotoniinin takaisinoton estäjiä sekä alprazolamia. Hassua. Kun on oikeita ongelmia, sellainen aito fyysinen hätä, ilopillerit tekevätkin tahdottomaksi. Oma lääkitykseni lopetettiin, kun itkin, olin sekava, paino oli noussut 30 kiloa kahdessa viikossa, ja kivutkin, jotka sen piti poistaa, olivat muuttuneet sietämättömäksi. Tämän ihmelääkkeen piti auttaa jaksamaan, laihdutuksessa ja helpottaa kipuja muun reuman päälle tehdyn fibromyalgia diagnoosin hoitona. Ei tullut apua lääkkeestä.
Olen itse hiukan sitä mieltä, että vain todellisuus voi auttaa. Lääke voi auttaa vain todellisuutta.
Cipramiliin reagointi on yksilöllistä, samoin kun sen tarvekin. Itse syön sitä etupäässä siksi etten tekisi läheisteni elämää helvetiksi. Olen yrittäny monta kertaa lopettaa/vähentää mutta seuraumukset ovat olleet kohtalokkaat.
Pari viivaa spiidiä nenään ja siitä se lähtee...
Itse "kasvoin" yksinäiseksi kun ei ollut ikäistäni seuraa lähimainkaan...oon nyt kasvanu niistä kuvioista aika paljon ulos, vaikeeta kylläkin...
Nyt alan itsekkin ymmärtää että voin olla ihan tasaveroinen kaveri toisellekkin,Aattelin vain kun kerroit että et koe olevasi "tarpeeksi" hyvä kellekkään sellaisena tunteena kun sitä itse on kokenut ja varmaan sullakin on aikas samanoloinen.
Sitä ei vaan tosiaan pysty käsittämään tai uskomaan että toinen olisi kiinnostunut sinusta/minusta itsestä vaikka sen tavallaan aistii monesti, kun näin jälkeenpäin ajattelee, sellaisia ihmisiä kohtaa ajoittain, riippuu tietysti missä liikkuu jne...
Jos siis vaan pystyy tajuumaan et on iha tärkee/mielenkiintonen nii sitä sitä pystyy olemaan sellanen...helppoo mut hiton vaikeeta :),mut se vaan on totuus ja jonka voi oppii vain myönteisten kokemusten kautta, vanhat ajatusmallit vaan murtuu vähitellen uusii ja "todellisii" tulee tilalle.
Et kertonut masennuksestasi tarkemmin mut se on varmaan vaikein ongelma sulle tällähetkellä koska se vaikuttaa niin moneen muuhun asiaan/elämään yleensä, siihen kun kuuluu monesti että isetuntokin katoaa jonnekkin ja sitä ei masentuneena itse voi käsittää taas millään, tai oikeestään ois hyvä ees välillä tajuta et sairaus tekee sen, sen takia maailma näyttää usein nii vaikeelta .Onko sulla lääkitystä masennukseen? Lääkkeiden käyttö ei oo mun mielestä mikään mielipideasia vaan me on ikäänkuin kainalosauvat joista voi ottaa tukea kun on heikko ja jaksaa niiden avulla toimia paremmin, vaikkapa uskoo paremmin ystävyyteen ja toimii enemmän sen saavuttamiseksi.
Se ettei saa mitään aikaiseksi tuntuu varmaan sustakin tosi kurjalta ja siihen mun on turha sanoo mitään "ota itseäsi niskasta" neuvoo, tiiän kokemuksesta itsekkin vaan ainoastaan ois tärkeetä et jaksaisit toimii ton masennuksen helpottamiseks ja hakee voimaa jostain sängyn ulkopuolelta ihan mikä kiinnostaa ees vähä, vaik pienen kävelylenkin muodos aluks, vaikka ei kinnostaiskaan, luonto kun on sentään väkisinkin kaunis just nyt :)
mut sä et oo yksin, etkä yksin masentunu, usko pois ja vaikka ois hiton vaikeeta nii asiat voi muuttuu, viha voi kadota, sun on vaan pakko sietää sitä tällä hetkellä, mut optimistit voittaa aina sanoo vanha itsekeksimäni sananlasku :) jaksamisia!
Aloittajaa kohtaan on vaikeaa olla tuntematta myötäntuntoa, kun olen itsekin käynyt masennnuksen läpi ja ollut erittäin yksinäinen.
Kärsin eräästä häpeällisestä, nykyään paljon mediassakin esillä olleesta neurologisesta vaivasta, joka hankaloittaa sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Tämä aiheutti nuorempana turhautumista, kun en kyennyt ymmärtämään muita nuoria enkä siten kuulunut mihinkään porukkaan (joskaan tavallaan en halunnutkaan, kun koin kaikki massailmiöt vastenmielisiksi). Kavereita silti oli muutamia, joiden kanssa vietin paljon aikaakin, mutten kokenut ns. syvempää yhteyttä kehenkään. Ja vaikka niinkin säälittävältä se voi kuulostaa, heikot mahdollisuudet löytää seurustelukumppani painoi mieltä myös erittäin paljon ellei jopa eniten. Se yhdessä sosiaalisten tilanteiden pelon laukeamisen ja masennuksen kanssa ajoi pariksi vuodeksi pienimuotoiseen eristäytymiseen.
Masentuneena ja yksinäisenä jokainen aamuherätys oli tarpeettoman tuntuinen alku päivälle, joka vain toistaa itseään ja ote todellisuuteen oli vähät väliä livetä sekä hyvin synkät, jopa itsetuhoiset ajatukset olivat arkipäivää yhdessä lamaannuttavien ahdistuneisuustilojen kanssa. Tunsin itseni täysin arvottomaksi, kuvottavaksi ja rumaksi ihmiseksi, josta kukaan ei voisi oikeasti välittää. Kaikki mielipiteeni ja arvostukseni olivat nurinkurisia ja ketään kiinnostamattomia. Mutta yritin silti hampaat irvessä tulla osaksi porukkaa ja olla kuten muut, vaikka se kulutti vain voimia.
Mutta... Kun sitten viimein luovutin ja myönsin ettei minusta tule samanlaista kuten muista ja huomasin etten ole ainoa näin tunteva, masennus pikkuhiljaa menetti otettaan ja hyväksyin itseni tällaisena. Lääkitystäkään en tarvinnut, vaikka sitä vakavasti ensin harkitsin. Nyt uskallan käydä ihmisten ilmoilla ja olen löytänyt hyviä, luotettavia ystäviä sekä mitä ihanimman seurustelukumppanin. :)
En ole oikeutettu ketään neuvomaan enkä loppujen lopuksi voi sanoa, että tiedän mitään ratkaisua masennuksen kaltaiseen ahdingoon, koska minulla on vain oma subjektiivinen käsitykseni tästä aiheesta, mutta armollinen suhtautuminen itseensä, ettei yritä väkisin mitään ja hyväksyy itsensä sellaisena (puutteellisenakin) kuin on, auttaa pääsemään masennuksesta yli (joissakin tapauksissa).
Sama juttu tuon vihaamisen kanssa. Sitä on ruvennut halveksumaan muita ihmisiä, joille itse ei merkkaa paskan vertaa. Vuosikausia tullut perusteltua itselle, minkä takia heitä kohtaan ei voi oikeastaan tuntea muuta. Kai se on jonkinlainen selviytymisjuttu, ettei tarvitse alentua mitättömäksi. En varmaankaan pystyisi vaihtamaan kelkkaa yhtäkkiä vuosien vakuuttelujen jälkeen. Ainut mahdollisuus olisi, että löytäisi samassa tilanteessa olevan ihmisen, mikä alkaa olla aika hiton vaikeaa, koska ikää tulee kaiken aikaa lisää.
Olin itse ahtaassa umpikujassa, en osannut ajatella muuta kuin sitä, miten hyvä olisi kuolla. Viimeisillä voimillani huusin Jumalalle, että jos olet olemassa, niin tee jotain.
Nyt, nappiakaan syömättä olen päässyt umpikujastani. Jonkun mielestä on hörhöä ja säälittävää, että olen nyt tunnustava kristitty. Minusta tämä ei ole säälittävää! Uskoin koko evankeliumin sanoman, annoin elämäni (jota oikeastaan ei enää ollutkaan) Jumalalle ja hakeuduin seurakuntaan. "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."
Nyt minulla on yhteisö, joka välittää minusta - ja jonka hyväksi voin antaa oman panokseni. Olen laihtunut 20 kiloa, omastakin mielestäni kaunistunut, tunnen onnea ja iloa - nauran ja näen elämän kauneuden. Pelastuin pimeästä - monella tapaa. Arki sujuu, työ on palkitsevaa, ja tuntuu kuin hyvä oloni vetäisi ihmisiä puoleeni.
Hörhöä on, myönnetään! Mutta Jumala onkin henki! Evankeliumissa ei ole mitään järkeä - ennen kuin siihen uskoo ja saa kokea sen ihmeellisyyden. Onkin kyse uskosta. Monen on helpompi uskoa muihin henkiin, piruihin ja noituuteen - ehkä siksi, että ne ovat pikkutekijöitä Jumalan armon rinnalla.
En mitenkään tuputa, mutta suosittelen! Ja rukoilen puolestanne :)
Niinhän se on, pahimman narkkarinkin pelstaa vain uskoontulo tai sitten "löytää" itsensä.
Näissä on se ero että uskoontullessa tavallaan luovuttaa elämänsä "ulkopuoliselle" ja tuossa itsensä löytämisessä tekee sovinnon itsensä kanssa.
Sama se, kumpikin toimii ja saa sielulleen rauhan mikä on mielestäni suurin onni maan päällä.