Tässä palanen tarinaa teikäläisten luettavaksi ja arvosteltavaksikin, jos haluatte. Pala on kyllä aivan keskeltä kokonaisuutta, mutta haluaisin tietää avautuuko se siitä huolimatta... Ihan mielenkiinnosta...
---
Elina saapui väsyneenä tallin pihaan. Hän ei jaksanut edes riemuita alkaneesta syyslomasta. Jotenkin sillä ei vain ollut mitään merkitystä, vaikka Elina oli odottanut sitä onnellisena siitä, että saisi viettää syysloman yhdessä Laurin kanssa. Pitkästä aikaa kunnolla kahdestaan kaikkien ongelmien jälkeen! Mutta nyt… Se ei tuntunut enää miltään. Oli liikaa ajateltavaa. Itse asiassa Elinasta tuntui, että Lauri oli alkanut vältellä häntä. Mutta miksi ihmeessä? Elina ei jaksanut ajatella sitä. Oli liian selvää, mistä se johtuisi. Huokaus. Miksi kaikella piti olla seuraukset? Yleensä negatiiviset sellaiset. Olisi paljon helpompaa, jos pahaa tapahtuisi, mutta ne unohtuisi saman tien, ja jos ongelmista pääsisi heti yli, eikä niitä tarvitsisi enää vatvoa monta kuukautta tapahtuneen jälkeen. Kyllä Elina yritti ymmärtää Lauria, mutta kun ei yksinkertaisesti voinut. Elina ei ymmärtänyt, miksi Lauri ei pystynyt koskemaan tai ottamaan kosketusta vastaan. Kuinka kosketus olikin niin suuri osa suhdetta… Oliko tosiaan niin, ettei Elina pystynyt seurustelemaan ilman suudelmia? Ilman kosketusta? Oliko hän niin pinnallinen? Vai niin himokas? Elina nauroi ajatukselleen. Kai jokainen ihminen kaipasi kosketusta. Ei hänessä mitään vikaa ollut. Vai… Olisiko hänen pitänyt pystyä asettumaan Laurin asemaan ja jaksaa odottaa, kunnes Lauri olisi valmis? Mutta se oli niin vaikeaa. Koko ajatus oli vaikea. Elina ei ymmärtänyt. Kuinka olisikaan. Eihän kukaan ollut koskaan koskenut väkisin Elinaan. Saati sitten raiskannut! Mutta jos olisi… Olisiko Elina sellainen kuin Lauri? Ei halunnut koskea? Ei halunnut tulla kosketuksi?
Elina huomasi tuijottavansa ajatuksissaan Laurin autoa. Tai ei se Laurin oma ollut. Toinen perheen yhteisessä käytössä olevista henkilöautoista. Tämä oli Markun, Laurin isäpuolen. Auto oli hieno ja musta. Lauri ei käyttänyt sitä paljon. Elina tiesi sen. Hymyili sille, että tiesi. Musta auto oli Markun silmäterä. Uusi ja hieno. Ei mikään valtava kukkoiluauto. Tavallisen kokoinen, mutta hieno. Merkkiä Elina ei ollut tarkastanut. Hän ei tunnistanut sitä autosta. Se ei siis ollut mikään sellainen, kuten Toyota, Mersu tai Volkswagen. Jonkin niistä Elina olisi tunnistanut. Mutta merkillä ei ollut Elinalle mitään väliä. Auto oli hieno. Se riitti siihen, että sitä saattoi ihailla. Yhtäkkiä Elina huomasi, että Laurin täytyi olla myös tallilla. Kuinka tyhmää, ettei Elina ollut tajunnut sitä. Eilen Lauri oli ehtinyt karata Charin kanssa, mutta ehkä tänään he voisivat mennä yhdessä ratsastamaan… Elina vilkaisi laitumia kohden ja näki vilauksen tummasta hevosesta. Oliko se Char vai Chove? Oli jo alkanut hämärtää, eikä Elina tunnistanut hevosta. Hän kiiruhti tallin puolelle. Käytävällä oli tyhjää. Elina kiiruhti satulahuoneeseen. Choven varusteet puuttuivat. Samoin monen tallin hevosen. Meneillään oli siis tunti. Kalle oli varmaankin maastossa ryhmän kanssa, sillä kentällä ei ollut näkynyt ketään. Niin. Ellei Kalle ollut vienyt ryhmää suuremmalle kentälle, joka ei näkynyt tallin pihasta. Se oli pienen metsikön takana. Sinne saattoi laittaa kunnon esteradan, jos halusi. Elina karisti ajatukset pois. Charin varusteet olivat paikallaan. Missä ihmeessä Lauri sitten oli? Elina rypisti otsaansa ja lähti kohti toimistoa.
Toimisto oli tyhjä. Elina ei viitsinyt jäädä sinne norkoilemaan, vaan palasi käytävään. Hän kulki käytävää pitkin heinienpudotuspaikan ohi ja kiersi nurkan taakse. Siellä odotti kutsuvat raput heinäparvelle. Elina kipusi tutut puiset tikkaat ylös kohti heinän tuoksua. Kauemmas oli säilötty ruoaksi tarkoitettu heinä, mutta rappusten luo oli jätetty tilaa olemiseen. Oli muutama pahnapaali, jotka oli kerätty istuimiksi rinkiin. Vieressä oli muutama vanha loimi ja alue, jolle oli levitetty pahnoja niin, että se oli ikään kuin peti. Siinä Elina oli nukkunut muutamaan otteeseen, kun oli valvomassa tallilla. Joskus jokin hevonen vaati yövahtia. Ja joskus oltiin ihan muuten vain yötä tallilla. Täällä Elina oli ollut Laurinkin kanssa. Elina hymyili ja heittäytyi makaamaan pahnoille. Hän uppoutui kuvitelmiinsa. Jos Lauri olisi siinä hänen kanssaan, sipaisisi Elinan hiukset pois kasvoilta, painautuisi lähelle, etsisi Elinan huulet parven hämärässä ja painaisi silkkisen suudelman niiden pintaan. Ihan varovasti. Hymyilisi sitten ottamatta huuliaan pois. Elina tuntisi sen ja hänkin hymyilisi. Sitten he suutelisivat kunnolla. Elina naurahti. Hän tunsi olevansa jälleen viisitoistavuotias. Silloin hän oli unelmoinut täällä Laurin ja hänen ensisuudelmastaan. Mahassa oli lennellyt perhosia. Se oli ollut kuin taikaa. Elina oli melkein pystynyt tuntemaan Laurin huulet omiaan vasten. Miksei hän enää pystynyt siihen? Tai ei… Miksei hän enää tyytynyt siihen? Miksi Elina halusi niin paljon?
Alhaalta kuului askelia. Ne lähestyivät heinäparvelle vieviä tikkaita.
Elina nousi nopealla liikkeellä istumaan ja pudisteli keltaisia heinänkorsia vaatteistaan.
Vaalea pää ilmestyi lattian aukosta. - Mä arvasin, että se olet sinä.
- Lauri, Elina henkäisi. Toimiko heidän välillään telepatia? Tulisiko Lauri hänen viereensä? Painaisiko huulet Elinan huulille? Kohtaisivatko heidän vartaloittensa lämpö? Katseet? Elina tunsi jännityksen kouraisevan vatsaa. He olivat täällä. Siitä oli kauan, kun he olivat olleet täällä.
Lauri pujotteli paalien välistä Elinan luo ja istuutui tytön viereen. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi, mutta Lauri veti omansa takaisin.
- Mä jo vähän etsinkin sua, Elina huomasi aloittaa. - Missä sä oikein piileskelit?
- Olin kävelyllä. Kävin järvellä asti, Lauri vastasi.
- Ai, Elina totesi. Hän antoi katseensa kiertää Laurin vartaloa pitkin. Pitkin käsivarsia, vatsaa, jalkoja… Laurilla oli hyvä vartalo. Todella hyvässä kunnossa. Huomasi kyllä, että Lauri piti siitä huolta. Käsivarret olivat voimakkaat. Juuri sellaiset Elina halusi kietoutuvan hänen ympärilleen. Mutta niin ei tapahtunut.
- Sulla alkoi sitten syysloma. Vai? Lauri kysyi.
- Niin, Elina melkein huokasi. Hän huomasi, kuinka tilanne alkoi käydä vaivaantuneeksi. Ellei hän pian keksisi jotain järkevää, Lauri lähtisi. Elina ei halunnut, että Lauri menisi! - Lauri, Elina aloitti, mutta ei keksinyt mitään. Mitä hän voisi sanoa? Pyytää Lauria suutelemaan? Hyväilemään? Edes koskemaan? Pyytää, että maattaisiin ihan hiljaa ja tutkittaisiin toistemme silmiä? Ei. Elinalla ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut pyytää. Ei mitään sellaista, mitä Lauri voisi antaa. Miten Kaisa ja Kalle pystyivät siihen? Niillä oli aina niin hauskaa, vaikka ne eivät paljoa toisiinsa koskeneet. Eivät ainakaan seksuaalisesti. Olivat vain. Viihtyivät toistensa seurassa. Kuin ystävät. Puuttuiko se heiltä? Eikö Elinan ja Laurin välillä ollut ystävyyttä? Elina ravisteli kysymykset pois. Eiköhän hän ollut miettinyt ihan tarpeeksi yhdelle päivälle? Koko tallilla olo oli tähän mennessä ollut yhtä suurta kysymystä. Miksi hän oli edes tullut?
- Hanna lähenteli mua eilen. Se koski mua ja suuteli, Lauri kertoi yllätyksenä itselleenkin.
Elinan katse kääntyi ennätyksellisen nopeasti Lauriin.
- Mä en tehnyt mitään. Mä en pystynyt. Se liu’utti kättään mua pitkin samalla tavalla kuin Minna. Mä olin ihan lamaantunut. Mä en pystynyt edes kieltämään Hannaa, Lauri kertoi ja siirsi katseensa Elinan silmiin. - Ennen sitä mä yllätin Hannan ja jonkun pojan yhdessä. Hanna sanoi, ettei sille ole helppoa, kun Anssi on tajuttomana. Se kaipasi vipinää. Mä huusin sille vihaisena, että on kulunut vasta kaksi viikkoa. Ja sitten mä tajusin. Mun täytyy olla sulle ihan kuollut. Ihan kuin mä olisin jossain horroksessa. Mutta tätä on jatkunut meidän välillä jo kaksi kuukautta. Jos Hanna ei jaksa kahta viikkoa, niin kuinka sä jaksat? Kaipaatko sä mun kosketusta? Kaipaatko sä koskea muhun? Sä et puhu mulle mitään. Mä luulin, että sä jaksat odottaa, mutta et sä jaksa. Sä et voi jaksaa. Kerro mulle, ettei sun tarvitse täyttää sitä kaipuuta muualla.
Elina tuijotti Laurin silmiä, jotka olivat täynnä odotusta. - Kaipaan. Ja jos totta puhutaan, niin en mä jaksaisi odottaa, jos mä en rakastaisi sua. Mutta mä rakastan sua. Mä jaksan kyllä odottaa.
- Ja paskat! Lauri tuhahti. - En mä tullut hakemaan sulta mitään lässytystä. Tässä suhteessa on kaksi osapuolta. Tällä hetkellä me mennään mun sääntöjen mukaan, mutta siihen pitää laittaa stoppi. Sä olet toinen puoli tätä suhdetta ja sun on saatava tästä myös jotain irti. Jos sä haluat olla mun kanssa, niin laita säännöt ja rajat sun rakkaudelle. Et sä voi rakastaa sellaista, josta et saa mitään irti. Sä tarvitset vastakaikua, Lauri katsoi hetken vaiti Elinaa. - Jaksatko sä odottaa? Mitä sä tunnet? Kerro mulle. Eikä mitään rakkausjuttuja. Jos mä sellaista kaipaisin, niin mä olisin vuokrannut elokuvan.
Elina säikähti Laurin puheen vaativaa sävyä ja käänsi katseensa hämillään pojan voimakkaasta katseesta. Hänestä oli väärin kertoa Laurille tunteistaan. Elinan pitäisi jaksaa odottaa ja olla kärsivällinen. Ei kertoa sitä, mitä Lauri vaati hänet kertomaan. - Mä kaipaan sua. Kaipaan meitä. Kosketusta. Suudelmia. Sitä, että me nautittiin toistemme seurasta. Musta tuntuu, että meidän suhde on kuollut. Pari viikkoa sitten oli vielä toivoa. Kaikki näytti kääntyneen parempaan suuntaan, kun sä sait kerrottua isällesi Minnasta ja me saatiin puhuttua asioita selviksi. Sä pidit mua kädestä. Me puhuttiin asioista. Vietettiin vain aikaa yhdessä. Mutta nyt… Kaikki on yhtäkkiä taas kuin ennen. Mitä tällä viikolla oikein on tapahtunut? Sä olet muuttunut yhtäkkiä tosi etäiseksi. Sä olet vältellyt mua. Mä en halua sitä. Se ei vain käy, Elina sanoi tiukkana ja käänsi katseensa takaisin Lauriin. - Sä kielsit sanomasta tätä, mutta sanon kuitenkin. Mä rakastan sua. Ihan oikeasti. Mä rakastan sua niin paljon, että muhun koskee, kun en saa olla niin lähellä sua kuin haluaisin. Muhun koskee ajatus, ettei tästä tule mitään. Mutta mä haluan saada tämän toimimaan. Aluksi mä ajattelin, että jos kaikki vain olisi niin kuin ennen, mutta se ei ole mahdollista. Mikään ei ole niin kuin ennen. Entiseen ei ole paluuta. Mutta me voidaan rakentaa uusi tulevaisuus meille. Mutta sun pitää myös yrittää. Et sä pääse tuosta yli, jos vain odotat. Ei se toimi niin, vaikka sä kuinka haluaisit. Mä yritin uskotella itselleni, että se toimii niin, mutta ei se toimi. Sun on pakko joskus kohdata mun tai jonkun toisen kosketus. Et sä vain herää joku aamu niin, että pystyt taas vastaanottamaan kosketusta. Sun on kohdattava se. Kai sä tajuat sen?
Lauri katsoi Elinaan surullisen näköisenä ja laski katseensa. - Mä pelkäsin koko ajan, että joku sanoo tuon mulle. Mä olen koko ajan pelännyt, että mun pitää vain tehdä se. Koskea. Ottaa kosketusta vastaan. Eikä se pahanolontunne katoa, vaikka mä odottaisin vuosia. Se vain siirtyy kauemmaksi. Ja mitä kauemmaksi mä sitä siirrän, sen vaikeampaa se on, Lauri huokasi ja oli hetken hiljaa. - Jos mä en pysty siihen. Jos se tuntuu pahalta vielä senkin jälkeen… Mä laitan meidän jutun poikki. Lopullisesti. Sä ansaitsen jonkun toisen. Mä olen pettänyt sua. Mä… Mä en ole kovin hyvä poikaystävä.
- Lauri älä viitsi. Tietenkin olet, Elina rauhoitteli.
- Älä viitsi puhua paskaa, kun mä olen tosissani. Myönnä, etten ole. En voi olla. Hyvä poikaystävä ei pettäisi. Se on tyhmintä, mitä rakkaalleen voi tehdä.
- Sä et ollut oma itsesi…
- Älä puolustele mua! Lauri käski ääntään korottaen, mutta rauhoittui sitten. Hän veti syvään henkeä. - Mä en halua, että me puhutaan enää näistä jutuista. Niissä ei ole enää mitään puhuttavaa. Niistä ei tarvitse puhua enää.
- Mitä sä…? Elina keskeytti lauseen, kun näki Laurin katseessa hipaisun päättäväisyyttä.
- Mä olen yksin kotona koko viikonlopun. Tule tänään illalla meille, Lauri pyysi ja nousi. - Unohda, että mä olen kuollut, hän käski ja lähti rappuihin.
Mitä sä tarkoitat? Elinan teki mieli kysyä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain istui siinä ja katsoi, kun Lauri katosi lattialuukusta alas. Tuntui kuin joku olisi läimäissyt häntä ruoskalla suoraan sydämeen. Mitä Lauri tarkoitti? Että Elina menisi ja kaikki olisi niin kuin ennen? Entä jos ei olisi? Olisiko kaikki sitten ohi? Elinaa puistatti. Hän ei halunnut ajatella, mitä Lauri tekisi itselleen, jos tästä ei tulisi mitään. Ruoska iski uudelleen Elinan sydämeen. Ei minkäänlaista varoitusaikaa. Ei harkinnanvaraa. Piti vain mennä ja olla niin kuin ei mitään. Kuinka se onnistuisi? Toisaalta ajatus oli kiehtova ja helpottava. Jonkinlainen vihdoinkin tanssahteli ruoskaniskujen seassa. Mutta… Elina ei halunnut tietää, mitä tapahtuisi, jos… Elina ei pitänyt sanasta jos. Olisipa olemassa vain kun.
---
Elina saapui väsyneenä tallin pihaan. Hän ei jaksanut edes riemuita alkaneesta syyslomasta. Jotenkin sillä ei vain ollut mitään merkitystä, vaikka Elina oli odottanut sitä onnellisena siitä, että saisi viettää syysloman yhdessä Laurin kanssa. Pitkästä aikaa kunnolla kahdestaan kaikkien ongelmien jälkeen! Mutta nyt… Se ei tuntunut enää miltään. Oli liikaa ajateltavaa. Itse asiassa Elinasta tuntui, että Lauri oli alkanut vältellä häntä. Mutta miksi ihmeessä? Elina ei jaksanut ajatella sitä. Oli liian selvää, mistä se johtuisi. Huokaus. Miksi kaikella piti olla seuraukset? Yleensä negatiiviset sellaiset. Olisi paljon helpompaa, jos pahaa tapahtuisi, mutta ne unohtuisi saman tien, ja jos ongelmista pääsisi heti yli, eikä niitä tarvitsisi enää vatvoa monta kuukautta tapahtuneen jälkeen. Kyllä Elina yritti ymmärtää Lauria, mutta kun ei yksinkertaisesti voinut. Elina ei ymmärtänyt, miksi Lauri ei pystynyt koskemaan tai ottamaan kosketusta vastaan. Kuinka kosketus olikin niin suuri osa suhdetta… Oliko tosiaan niin, ettei Elina pystynyt seurustelemaan ilman suudelmia? Ilman kosketusta? Oliko hän niin pinnallinen? Vai niin himokas? Elina nauroi ajatukselleen. Kai jokainen ihminen kaipasi kosketusta. Ei hänessä mitään vikaa ollut. Vai… Olisiko hänen pitänyt pystyä asettumaan Laurin asemaan ja jaksaa odottaa, kunnes Lauri olisi valmis? Mutta se oli niin vaikeaa. Koko ajatus oli vaikea. Elina ei ymmärtänyt. Kuinka olisikaan. Eihän kukaan ollut koskaan koskenut väkisin Elinaan. Saati sitten raiskannut! Mutta jos olisi… Olisiko Elina sellainen kuin Lauri? Ei halunnut koskea? Ei halunnut tulla kosketuksi?
Elina huomasi tuijottavansa ajatuksissaan Laurin autoa. Tai ei se Laurin oma ollut. Toinen perheen yhteisessä käytössä olevista henkilöautoista. Tämä oli Markun, Laurin isäpuolen. Auto oli hieno ja musta. Lauri ei käyttänyt sitä paljon. Elina tiesi sen. Hymyili sille, että tiesi. Musta auto oli Markun silmäterä. Uusi ja hieno. Ei mikään valtava kukkoiluauto. Tavallisen kokoinen, mutta hieno. Merkkiä Elina ei ollut tarkastanut. Hän ei tunnistanut sitä autosta. Se ei siis ollut mikään sellainen, kuten Toyota, Mersu tai Volkswagen. Jonkin niistä Elina olisi tunnistanut. Mutta merkillä ei ollut Elinalle mitään väliä. Auto oli hieno. Se riitti siihen, että sitä saattoi ihailla. Yhtäkkiä Elina huomasi, että Laurin täytyi olla myös tallilla. Kuinka tyhmää, ettei Elina ollut tajunnut sitä. Eilen Lauri oli ehtinyt karata Charin kanssa, mutta ehkä tänään he voisivat mennä yhdessä ratsastamaan… Elina vilkaisi laitumia kohden ja näki vilauksen tummasta hevosesta. Oliko se Char vai Chove? Oli jo alkanut hämärtää, eikä Elina tunnistanut hevosta. Hän kiiruhti tallin puolelle. Käytävällä oli tyhjää. Elina kiiruhti satulahuoneeseen. Choven varusteet puuttuivat. Samoin monen tallin hevosen. Meneillään oli siis tunti. Kalle oli varmaankin maastossa ryhmän kanssa, sillä kentällä ei ollut näkynyt ketään. Niin. Ellei Kalle ollut vienyt ryhmää suuremmalle kentälle, joka ei näkynyt tallin pihasta. Se oli pienen metsikön takana. Sinne saattoi laittaa kunnon esteradan, jos halusi. Elina karisti ajatukset pois. Charin varusteet olivat paikallaan. Missä ihmeessä Lauri sitten oli? Elina rypisti otsaansa ja lähti kohti toimistoa.
Toimisto oli tyhjä. Elina ei viitsinyt jäädä sinne norkoilemaan, vaan palasi käytävään. Hän kulki käytävää pitkin heinienpudotuspaikan ohi ja kiersi nurkan taakse. Siellä odotti kutsuvat raput heinäparvelle. Elina kipusi tutut puiset tikkaat ylös kohti heinän tuoksua. Kauemmas oli säilötty ruoaksi tarkoitettu heinä, mutta rappusten luo oli jätetty tilaa olemiseen. Oli muutama pahnapaali, jotka oli kerätty istuimiksi rinkiin. Vieressä oli muutama vanha loimi ja alue, jolle oli levitetty pahnoja niin, että se oli ikään kuin peti. Siinä Elina oli nukkunut muutamaan otteeseen, kun oli valvomassa tallilla. Joskus jokin hevonen vaati yövahtia. Ja joskus oltiin ihan muuten vain yötä tallilla. Täällä Elina oli ollut Laurinkin kanssa. Elina hymyili ja heittäytyi makaamaan pahnoille. Hän uppoutui kuvitelmiinsa. Jos Lauri olisi siinä hänen kanssaan, sipaisisi Elinan hiukset pois kasvoilta, painautuisi lähelle, etsisi Elinan huulet parven hämärässä ja painaisi silkkisen suudelman niiden pintaan. Ihan varovasti. Hymyilisi sitten ottamatta huuliaan pois. Elina tuntisi sen ja hänkin hymyilisi. Sitten he suutelisivat kunnolla. Elina naurahti. Hän tunsi olevansa jälleen viisitoistavuotias. Silloin hän oli unelmoinut täällä Laurin ja hänen ensisuudelmastaan. Mahassa oli lennellyt perhosia. Se oli ollut kuin taikaa. Elina oli melkein pystynyt tuntemaan Laurin huulet omiaan vasten. Miksei hän enää pystynyt siihen? Tai ei… Miksei hän enää tyytynyt siihen? Miksi Elina halusi niin paljon?
Alhaalta kuului askelia. Ne lähestyivät heinäparvelle vieviä tikkaita.
Elina nousi nopealla liikkeellä istumaan ja pudisteli keltaisia heinänkorsia vaatteistaan.
Vaalea pää ilmestyi lattian aukosta. - Mä arvasin, että se olet sinä.
- Lauri, Elina henkäisi. Toimiko heidän välillään telepatia? Tulisiko Lauri hänen viereensä? Painaisiko huulet Elinan huulille? Kohtaisivatko heidän vartaloittensa lämpö? Katseet? Elina tunsi jännityksen kouraisevan vatsaa. He olivat täällä. Siitä oli kauan, kun he olivat olleet täällä.
Lauri pujotteli paalien välistä Elinan luo ja istuutui tytön viereen. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi, mutta Lauri veti omansa takaisin.
- Mä jo vähän etsinkin sua, Elina huomasi aloittaa. - Missä sä oikein piileskelit?
- Olin kävelyllä. Kävin järvellä asti, Lauri vastasi.
- Ai, Elina totesi. Hän antoi katseensa kiertää Laurin vartaloa pitkin. Pitkin käsivarsia, vatsaa, jalkoja… Laurilla oli hyvä vartalo. Todella hyvässä kunnossa. Huomasi kyllä, että Lauri piti siitä huolta. Käsivarret olivat voimakkaat. Juuri sellaiset Elina halusi kietoutuvan hänen ympärilleen. Mutta niin ei tapahtunut.
- Sulla alkoi sitten syysloma. Vai? Lauri kysyi.
- Niin, Elina melkein huokasi. Hän huomasi, kuinka tilanne alkoi käydä vaivaantuneeksi. Ellei hän pian keksisi jotain järkevää, Lauri lähtisi. Elina ei halunnut, että Lauri menisi! - Lauri, Elina aloitti, mutta ei keksinyt mitään. Mitä hän voisi sanoa? Pyytää Lauria suutelemaan? Hyväilemään? Edes koskemaan? Pyytää, että maattaisiin ihan hiljaa ja tutkittaisiin toistemme silmiä? Ei. Elinalla ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut pyytää. Ei mitään sellaista, mitä Lauri voisi antaa. Miten Kaisa ja Kalle pystyivät siihen? Niillä oli aina niin hauskaa, vaikka ne eivät paljoa toisiinsa koskeneet. Eivät ainakaan seksuaalisesti. Olivat vain. Viihtyivät toistensa seurassa. Kuin ystävät. Puuttuiko se heiltä? Eikö Elinan ja Laurin välillä ollut ystävyyttä? Elina ravisteli kysymykset pois. Eiköhän hän ollut miettinyt ihan tarpeeksi yhdelle päivälle? Koko tallilla olo oli tähän mennessä ollut yhtä suurta kysymystä. Miksi hän oli edes tullut?
- Hanna lähenteli mua eilen. Se koski mua ja suuteli, Lauri kertoi yllätyksenä itselleenkin.
Elinan katse kääntyi ennätyksellisen nopeasti Lauriin.
- Mä en tehnyt mitään. Mä en pystynyt. Se liu’utti kättään mua pitkin samalla tavalla kuin Minna. Mä olin ihan lamaantunut. Mä en pystynyt edes kieltämään Hannaa, Lauri kertoi ja siirsi katseensa Elinan silmiin. - Ennen sitä mä yllätin Hannan ja jonkun pojan yhdessä. Hanna sanoi, ettei sille ole helppoa, kun Anssi on tajuttomana. Se kaipasi vipinää. Mä huusin sille vihaisena, että on kulunut vasta kaksi viikkoa. Ja sitten mä tajusin. Mun täytyy olla sulle ihan kuollut. Ihan kuin mä olisin jossain horroksessa. Mutta tätä on jatkunut meidän välillä jo kaksi kuukautta. Jos Hanna ei jaksa kahta viikkoa, niin kuinka sä jaksat? Kaipaatko sä mun kosketusta? Kaipaatko sä koskea muhun? Sä et puhu mulle mitään. Mä luulin, että sä jaksat odottaa, mutta et sä jaksa. Sä et voi jaksaa. Kerro mulle, ettei sun tarvitse täyttää sitä kaipuuta muualla.
Elina tuijotti Laurin silmiä, jotka olivat täynnä odotusta. - Kaipaan. Ja jos totta puhutaan, niin en mä jaksaisi odottaa, jos mä en rakastaisi sua. Mutta mä rakastan sua. Mä jaksan kyllä odottaa.
- Ja paskat! Lauri tuhahti. - En mä tullut hakemaan sulta mitään lässytystä. Tässä suhteessa on kaksi osapuolta. Tällä hetkellä me mennään mun sääntöjen mukaan, mutta siihen pitää laittaa stoppi. Sä olet toinen puoli tätä suhdetta ja sun on saatava tästä myös jotain irti. Jos sä haluat olla mun kanssa, niin laita säännöt ja rajat sun rakkaudelle. Et sä voi rakastaa sellaista, josta et saa mitään irti. Sä tarvitset vastakaikua, Lauri katsoi hetken vaiti Elinaa. - Jaksatko sä odottaa? Mitä sä tunnet? Kerro mulle. Eikä mitään rakkausjuttuja. Jos mä sellaista kaipaisin, niin mä olisin vuokrannut elokuvan.
Elina säikähti Laurin puheen vaativaa sävyä ja käänsi katseensa hämillään pojan voimakkaasta katseesta. Hänestä oli väärin kertoa Laurille tunteistaan. Elinan pitäisi jaksaa odottaa ja olla kärsivällinen. Ei kertoa sitä, mitä Lauri vaati hänet kertomaan. - Mä kaipaan sua. Kaipaan meitä. Kosketusta. Suudelmia. Sitä, että me nautittiin toistemme seurasta. Musta tuntuu, että meidän suhde on kuollut. Pari viikkoa sitten oli vielä toivoa. Kaikki näytti kääntyneen parempaan suuntaan, kun sä sait kerrottua isällesi Minnasta ja me saatiin puhuttua asioita selviksi. Sä pidit mua kädestä. Me puhuttiin asioista. Vietettiin vain aikaa yhdessä. Mutta nyt… Kaikki on yhtäkkiä taas kuin ennen. Mitä tällä viikolla oikein on tapahtunut? Sä olet muuttunut yhtäkkiä tosi etäiseksi. Sä olet vältellyt mua. Mä en halua sitä. Se ei vain käy, Elina sanoi tiukkana ja käänsi katseensa takaisin Lauriin. - Sä kielsit sanomasta tätä, mutta sanon kuitenkin. Mä rakastan sua. Ihan oikeasti. Mä rakastan sua niin paljon, että muhun koskee, kun en saa olla niin lähellä sua kuin haluaisin. Muhun koskee ajatus, ettei tästä tule mitään. Mutta mä haluan saada tämän toimimaan. Aluksi mä ajattelin, että jos kaikki vain olisi niin kuin ennen, mutta se ei ole mahdollista. Mikään ei ole niin kuin ennen. Entiseen ei ole paluuta. Mutta me voidaan rakentaa uusi tulevaisuus meille. Mutta sun pitää myös yrittää. Et sä pääse tuosta yli, jos vain odotat. Ei se toimi niin, vaikka sä kuinka haluaisit. Mä yritin uskotella itselleni, että se toimii niin, mutta ei se toimi. Sun on pakko joskus kohdata mun tai jonkun toisen kosketus. Et sä vain herää joku aamu niin, että pystyt taas vastaanottamaan kosketusta. Sun on kohdattava se. Kai sä tajuat sen?
Lauri katsoi Elinaan surullisen näköisenä ja laski katseensa. - Mä pelkäsin koko ajan, että joku sanoo tuon mulle. Mä olen koko ajan pelännyt, että mun pitää vain tehdä se. Koskea. Ottaa kosketusta vastaan. Eikä se pahanolontunne katoa, vaikka mä odottaisin vuosia. Se vain siirtyy kauemmaksi. Ja mitä kauemmaksi mä sitä siirrän, sen vaikeampaa se on, Lauri huokasi ja oli hetken hiljaa. - Jos mä en pysty siihen. Jos se tuntuu pahalta vielä senkin jälkeen… Mä laitan meidän jutun poikki. Lopullisesti. Sä ansaitsen jonkun toisen. Mä olen pettänyt sua. Mä… Mä en ole kovin hyvä poikaystävä.
- Lauri älä viitsi. Tietenkin olet, Elina rauhoitteli.
- Älä viitsi puhua paskaa, kun mä olen tosissani. Myönnä, etten ole. En voi olla. Hyvä poikaystävä ei pettäisi. Se on tyhmintä, mitä rakkaalleen voi tehdä.
- Sä et ollut oma itsesi…
- Älä puolustele mua! Lauri käski ääntään korottaen, mutta rauhoittui sitten. Hän veti syvään henkeä. - Mä en halua, että me puhutaan enää näistä jutuista. Niissä ei ole enää mitään puhuttavaa. Niistä ei tarvitse puhua enää.
- Mitä sä…? Elina keskeytti lauseen, kun näki Laurin katseessa hipaisun päättäväisyyttä.
- Mä olen yksin kotona koko viikonlopun. Tule tänään illalla meille, Lauri pyysi ja nousi. - Unohda, että mä olen kuollut, hän käski ja lähti rappuihin.
Mitä sä tarkoitat? Elinan teki mieli kysyä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain istui siinä ja katsoi, kun Lauri katosi lattialuukusta alas. Tuntui kuin joku olisi läimäissyt häntä ruoskalla suoraan sydämeen. Mitä Lauri tarkoitti? Että Elina menisi ja kaikki olisi niin kuin ennen? Entä jos ei olisi? Olisiko kaikki sitten ohi? Elinaa puistatti. Hän ei halunnut ajatella, mitä Lauri tekisi itselleen, jos tästä ei tulisi mitään. Ruoska iski uudelleen Elinan sydämeen. Ei minkäänlaista varoitusaikaa. Ei harkinnanvaraa. Piti vain mennä ja olla niin kuin ei mitään. Kuinka se onnistuisi? Toisaalta ajatus oli kiehtova ja helpottava. Jonkinlainen vihdoinkin tanssahteli ruoskaniskujen seassa. Mutta… Elina ei halunnut tietää, mitä tapahtuisi, jos… Elina ei pitänyt sanasta jos. Olisipa olemassa vain kun.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tämä on ihan mielenkiintoinen tekstinpätkä, enkä ymmärrä, miten joku ei ole tätä jo kommentoinut. Yksi syy voi olla se, ettei kovin moni ole välttämättä jaksanut lukea juttua - ihan sen asettelun takia. Muodoltaan teksti on luotaantyöntävä pitkä pötkö. Joko tässä ei ole kappalejakoa tai sitten kappaleet on ylipitkiä. Tekisit myös lukijalle palveluksen, jos kappalejaon lisäksi heittäisit välin joka kappaleen perään. Helpottaa lukemista näin netissä.
Mutta... itse tekstiin. Kiinnostavia teemoja. Suhteen naispuolinen osapuoli pohtii, onko turhan himokas ja rakkauden lihalliseen puoleen keskittynyt, ja suhteen miespuolinen osapuoli on ilmeisesti kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä ja on siksi estynyt. Oikein vetävää sukupuolisilla stereotypioilla leikittelyä. Henkilöt vaikuttavat kiinnostavilta. Lukijana jään kaipaamaan jatkoa, mikä on kaiketi positiivista.
Tekstiä voisi kenties pyrkiä tiivistämään ja tekemään ytimekkäämmäksi. Joissain kohdissa se tuntuu junnaavan paikoillaan. Jatkuvat kysymykset ja Elinan märehdintä ovat vähän raskasta luettavaa, vaikka uskonkin, että ne ovat henkilön psyyken kannalta realistisia. Voisiko Elinan tuntemuksia välittää lukijalle jotenkin dynaamisemmin? Dialogiakin voisi muokata jotenkin virtaviivaisemmaksi. Muuten se mielestäni toimi oikein hyvin.
Kiinnostava pätkä. Kyllä siitä ihan tuntui otteen saavan, vaikka se olikin keskeltä kokonaisuutta. Lisäplussaa ytimekkäästä ja kiinnostavasta otsikosta.
Jäi tosiaan noi kappelajaot tosta pois, kun kopsin sen palasen vain, enkä jaksanut sitte enää katsoa, että miltä se sitten tässä näyttää. Mutta kyllä siinä kappelejaotkin on! :D
Arvostan palautettasi! Pohdintaa on kyllä paljon, mutta niin on muuallakin, ei vain tässä kohdassa.. Mutta aika raaka versio vielä kohdasta, en ole päässyt vielä kunnolla korjailemaan, ku menen vasta muutama sata sivua edempänä.. :D Mutta ehkä sitten voisi vähän tuota pohdintaa ottaa pois ja lisätä vaihtia tai särmää tai jotain... Let's see.. Aika sen näyttää...
Ton niminen tosi paksu romaani on jo olemassa.En muista kirjailijaa. Jos aiot joskus julkaista niin nimi vois olla joku muu...