En ole onnellinen. En jaksa yhtään olla elossa. En halua olla ihmisten ilmoilla. En halua, en jaksa tehdä työtä ollakseni parempi. Teeskentelen ihmisille olevani "normaali" vaikka sen ovat jo melkein kaikki huomanneet että olen outo. Outo siksi koska teeskentelen että kaikki on hyvin. Katson varovasti ihmisiä ja he katsovat minua oudosti takaisin. Jotkut, miespuoliset, katsovat vihaisesti koska he luulee että tuijotan heitä. "Haastan kaksintaisteluun" tai jotain.
Tuntuu että en ole missään. Ei ole olemassa persoonaa johon nojata. En uskalla olla vihainen, koska tuntuu että minua ei ole. Ei saa olla olemassa.
Kaikki kasautuu. Siis paha olo ja sen aiheuttajat... Tuntuu että melkein kaikki katsoo oudosti. Ja en syytä siitä täysin heitä. En vain tiedä mitä tekisin.
Ahdistaa tämä elämä. Henkeäkin ahdistaa välillä. Ei jaksa tehdä edes normaaleja asioita kuten soittaa kaverille tai käydä jossain.
Hyppy parempaan on todella suuri sisäisesti, mutta ulkoisesti se ei ole niin suuri. Ajattelen olevani ja varsinkin tekeväni rohkeita asioita. Harppaus ei ole valtava, paitsi sisäisesti. Tuntuu että että minkä v*tun takia? Hyöty? Olenko sitten onnellinen? Joskus onnellisuus käy hetken ja menee pois. Vaikka teen, tai tein joskus rohkeita asioita niin en tuntenut olevani paljoa onnellisempi.
Oma persoona on todella pieni. En sovi tähän elämään muiden vahvojen joukkoon. En jaksa taistella aina. Tuntuu että joka päivä on taistelu. Joka päivä on vuori kiivettävä että tuntuu paremmalta. Ja yleensä aina en jaksa...
Tiedän mitä monet ihmiset ajattelee minusta. Jotkut nauraa ja jotkut ajattelee että miksi tuo on tuollainen? Miksei tuo ota itseään niskasta kiinni ja ole parempi, normaali!?!
Elämä on tuskaa...mutta itsemurhaa en näe vaihtoehtona. ehkä...
Tuntuu että en ole missään. Ei ole olemassa persoonaa johon nojata. En uskalla olla vihainen, koska tuntuu että minua ei ole. Ei saa olla olemassa.
Kaikki kasautuu. Siis paha olo ja sen aiheuttajat... Tuntuu että melkein kaikki katsoo oudosti. Ja en syytä siitä täysin heitä. En vain tiedä mitä tekisin.
Ahdistaa tämä elämä. Henkeäkin ahdistaa välillä. Ei jaksa tehdä edes normaaleja asioita kuten soittaa kaverille tai käydä jossain.
Hyppy parempaan on todella suuri sisäisesti, mutta ulkoisesti se ei ole niin suuri. Ajattelen olevani ja varsinkin tekeväni rohkeita asioita. Harppaus ei ole valtava, paitsi sisäisesti. Tuntuu että että minkä v*tun takia? Hyöty? Olenko sitten onnellinen? Joskus onnellisuus käy hetken ja menee pois. Vaikka teen, tai tein joskus rohkeita asioita niin en tuntenut olevani paljoa onnellisempi.
Oma persoona on todella pieni. En sovi tähän elämään muiden vahvojen joukkoon. En jaksa taistella aina. Tuntuu että joka päivä on taistelu. Joka päivä on vuori kiivettävä että tuntuu paremmalta. Ja yleensä aina en jaksa...
Tiedän mitä monet ihmiset ajattelee minusta. Jotkut nauraa ja jotkut ajattelee että miksi tuo on tuollainen? Miksei tuo ota itseään niskasta kiinni ja ole parempi, normaali!?!
Elämä on tuskaa...mutta itsemurhaa en näe vaihtoehtona. ehkä...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kai ymmärrät, että monet oletuksistasi ovat vain pääsi sisällä ja niillä ei ole todellisuuspohjaa? Kun ihminen on tarpeeksi kauan omissa oloissaan, niin muut ihmiset alkavat tuntua pelottavilta. Oma itse tuntuu vieraantuvan muista, erottuu joukosta, on liian erilainen verrattuna muihin.
Tosiasia on, että kaikille on täällä tilaa, oma paikkansa. Ei sitä tilaa ole varattu vain "normaaleille". Kuka senkin määrittää? Kaikki ovat normaaleja ja samalla kukaan ei ole.
Yksinäisyyden ja masennuksen kierre on katkaistava. Olet erittäin ahdistunut, mikä ei ole hyvä olotila. Ei sellaisen kanssa voi elää. On hyvä asia, että sinulla on halua elää laadukkaampaa elämää - tarvitset vain ulkopuolisen kannustusta ja apua pystyäksesi ottamaan sen ensimmäisen askeleen. Sinulla on kuitenkin kavereita ja sitten ovat nämä ammattilaiset, joiden puoleen kääntyä.
Sitä saa mitä tilaa vitun vammanen.
Olipa sulla rohkaiseva ja auttava viesti. Perustelusi oli aivan upea...ÄÄLIÖ!
Haluan kertoa että niin minulla kuin varmasti monilla muillakin tällä planeetalla sun lisäksi on tuollainen tunne...Minä olen ainakin tullut siihen päätökseen, että sille vain on tehtävä jotain...se on ihan helvetin vaikeaa, varsinkin kun on välillä ihan varma että on ainut "outo" ja yksinäinen...Mä yritän aloittaa pienillä askelilla, sinunkin pitäisi:)
" Tärkeää on pienet, pienen pienet askeleet,
ennenkin on isot pienempiä seuranneet"
-Emmi ja Aleksi