Ei sisaruksia, (olen vanhempieni ainoa lapsi) ei kavereita. Olin jotenkin erilainen, erinäköinen, etteivät muut lapset oikein osanneet olla luontevasti kanssani. Kun sain omia lapsia, en oikein osannut arvostaa heitä. Kaikki oli itsestään selvyyttä. Isälläni on jonkinlainen asbergin syndrooma jonka takia hän myös joi paljon. Äitini kaikki energia meni työn, kodin, minun ja isäni hoitamiseen. Äitini oli/on hyvä äiti, mutta hän epäonnistui kasvattajanani, joten jäin keskentekoiseksi ja elämäni jäi elämättä. Ja jo tarhassa alkaanen koulukiusaamisen takia ja koska sukulaisia, ei edes serkkuja asu täällä, jonkinlainen luonnollinen jatkumo jäi toteutumatta. Eräs puolituttu nainen oli mennyt naimisiin ja saanut ekan lapsen 20-vuotiaana. Lapset syntyivät 91(1) ja 92(kaksoset) eli hän oli 21 saadessaan heidät. Tiedän, että ihminen voi olla 20- v. tosi valmis ja kypsä avioon ja lapsiin vaikka toinen samanikäinen olis ihan pentu vielä.
Olen katkera kun tuolla naisella oli suku täällä ja miehen suku. Olen katkera kun hänellä oli ikää vasta 34 ja hän olisi voinut (periaatteessa) olla iso-äiti ja ehkä jopa anoppi vain 45- vuotiaana ja hän olisi helposti voinut tehdä 4, 5:n lapsen.
Olen katkera lapsuudestani, olen katkera kun en saanut itsenäistyä, luoda itse omaa elämääni, tehdä itse omia virheitäni, olen katkera kun en saanut apua ajoissa, olen katkara kun minulla ei ollut kunnollista isää, olen katkera kun vanhempani eivät voineet odottaa vielä neljää tai edes kahta vuotta. Olen katkera kun minusta ei ehkä koskaan tule anoppia/iso-äitiä( lapseni ovat vammaisia) Elämäni tuntuu hyödyttömältä, en ehkä koskaan saa kolmatta lasta, vain se ajatus pitää minut enää kasassa.
Ja mikä pahinta, ala olla ikäänkuin hyvilläni, että hän tuo nainen kuoli; vähän niinkuin siistäs sait! täydelliselle elämällesi. En voi koskaan pyytää anteeksi, en voi koskaan tutustua häneen, en voi koskaan kysyä häneltä mitään.
Olen katkera kun tuolla naisella oli suku täällä ja miehen suku. Olen katkera kun hänellä oli ikää vasta 34 ja hän olisi voinut (periaatteessa) olla iso-äiti ja ehkä jopa anoppi vain 45- vuotiaana ja hän olisi helposti voinut tehdä 4, 5:n lapsen.
Olen katkera lapsuudestani, olen katkera kun en saanut itsenäistyä, luoda itse omaa elämääni, tehdä itse omia virheitäni, olen katkera kun en saanut apua ajoissa, olen katkara kun minulla ei ollut kunnollista isää, olen katkera kun vanhempani eivät voineet odottaa vielä neljää tai edes kahta vuotta. Olen katkera kun minusta ei ehkä koskaan tule anoppia/iso-äitiä( lapseni ovat vammaisia) Elämäni tuntuu hyödyttömältä, en ehkä koskaan saa kolmatta lasta, vain se ajatus pitää minut enää kasassa.
Ja mikä pahinta, ala olla ikäänkuin hyvilläni, että hän tuo nainen kuoli; vähän niinkuin siistäs sait! täydelliselle elämällesi. En voi koskaan pyytää anteeksi, en voi koskaan tutustua häneen, en voi koskaan kysyä häneltä mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.