Itse olen törmännyt viimeaikoina harmittavan (omalle persoonalle harmitavaa)monta kertaa siihen, että olen tosiaan ollut täysin varma, että olen ihan täydellisellä kokemisen tasolla tiedostanut jotain ja sitten hups keikkaa, yhtäkkiä olenkin huomannut, että olen ajatellut sitä kokemusta, olen tiennyt sen mielen ja teorian tasolla, mutta todella sisäinen syvä kokemuksen tila onkin puuttunut.
No, sitä ei näköjään todellakaan voi tietää ennen kuin saa kokemuksen, koska ei ole mitään vertauspohjaa.
En tarkoita edes fyysistä elämän kokemusta tunteineen, sillä juuri sellaiset kokemukset hämäsi itseni luulemaan, että olin todella jotain kokenut.
Voi miten sitä voikaan elää elämäänsä kuvitelleena eläneensä sitä täydesti tässä ja hetkessä.
Jotenkin vain vähän tavallaan itseä "järkytti" se, että miten helposti sitä kuvittelee olleensa kokenut jotain, ja täysin vahvasti, varsinkin jos omaa valtavasti tai paljon tietoa ja ehkä on matkustellut paljon.....mutta sisäinen kokemus on kyllä jotain niin mullistavaa.....että sen jälkeen ei voikaan enää kyseisestä asiasta esittää mitään teoriaa....hassua.....silloin vetää aika hiljaiseksi. =)
Miten siis itse olette kokeneet tällaisen asian, osaatteko erottaa sisäisen täyden kokemuksen, vain fyysisestä tunnekokmuksesta??? Tai koetteko siis kokeneenne niiden eron ja miten se on vaikuttanut teihin?
No, sitä ei näköjään todellakaan voi tietää ennen kuin saa kokemuksen, koska ei ole mitään vertauspohjaa.
En tarkoita edes fyysistä elämän kokemusta tunteineen, sillä juuri sellaiset kokemukset hämäsi itseni luulemaan, että olin todella jotain kokenut.
Voi miten sitä voikaan elää elämäänsä kuvitelleena eläneensä sitä täydesti tässä ja hetkessä.
Jotenkin vain vähän tavallaan itseä "järkytti" se, että miten helposti sitä kuvittelee olleensa kokenut jotain, ja täysin vahvasti, varsinkin jos omaa valtavasti tai paljon tietoa ja ehkä on matkustellut paljon.....mutta sisäinen kokemus on kyllä jotain niin mullistavaa.....että sen jälkeen ei voikaan enää kyseisestä asiasta esittää mitään teoriaa....hassua.....silloin vetää aika hiljaiseksi. =)
Miten siis itse olette kokeneet tällaisen asian, osaatteko erottaa sisäisen täyden kokemuksen, vain fyysisestä tunnekokmuksesta??? Tai koetteko siis kokeneenne niiden eron ja miten se on vaikuttanut teihin?
Vastaukset 11
Vanhimmat
..tässäkin asiassa,eli oppii näkemään niiden omien ajatusten "ohi".Kokemukseen ei pidä pyrkiä,on vain oltava valmiina,eli pidettävä mieli herkkänä ja sydän avoimena.
Liika tietokin on pahasta;itse lopetin lähes kokonaan ns.henkisten kirjojen/tekstien lukemisen,koska tajusin että niiden lukemisesta saa väkisinkin ns.ennakkokäsityksen asiasta,joka saattaa estää sen todellisen "näkemisen".
Mutta hyvä "näkemisen" edesauttaja on musiikki;ambient,new age,tai melkein missä hyvänsä musiikinlajissa hetkellisesti ilmenevä jonkinlainen syvän harmoninen sävelkulku/äänimaisema;tai sitten joku mieltäliikuttava kohtaus jossain filmissä.
Sen tiedän,että todellinen syvä kokemus saa kenet hyvänsä putoamaan silmät kyynelissä polvilleen.
Ilmeisesti se "toisen maailman" "voima" on jotenkin niin ylivoimaista tälle aineelliselle ruumiille,että se saa ihmisen jotenkin voimattomaksi.Voin hyvin uskoa,että kertomuksen mukaan joku niistä apostoleista tosiaan putosi hevosen selästä,kun "tietoisuus" oikein iski.
Itse en ole jotenkin päästänyt itseäni täysin siihen kokemukseen,tuntuu etten ole valmis tai en tunne itseäni vielä sen arvoiseksi että saisin/voisin nähdä enempää.Olen kiitollinen jo siitä,että saan edes sillointällöin kurkistella sieltä "reunalta"..=)=)
>>``.....mutta sisäinen kokemus on kyllä jotain niin mullistavaa.....että sen jälkeen ei voikaan enää kyseisestä asiasta esittää mitään teoriaa....hassua.....silloin vetää aika hiljaiseksi. =)``
Itseään on todellakin hyvä tarkkailla ikäänkuin sivullisena ja erikanteilta.
Tuo on totta että mitä vähemmän kokemuksesta puhuu sitä syvempi kokemus mutta nyt on pakko käyttää vertausta:
Kuvitellaan että jossain on aavikko kaupunki jossa elää ihmisiä, siellä elämä on suht karua ja syötävää vähän. Muutama kaupunkilainen on kuitenkin uskaltautunut kaupungin ulkopuolelle ja pitkän matkaa kuljettuaan löytänyt jostain todella hyviä hedelmiä. Kun he palaavat kaupunkiin osa reissulaisista ylpeilee löydöllään ja kertoo toinen toistaan hienompia juttuja hedelmien mausta. Toiset reissulaisista taas opastavat muille reitin hedelmien luo ja kertovat mitä he tarvitsevat matkalle mukaan.
Eli jos ainoastaan kertoo kokemuksesta ja yrittää kuvailla millainen se oli ei kukaan hyödy mitään, mutta jos kokee että kokemastaan voisi olla hyötyä muillekin niin voi kertoa asioita jotka johtavat tuohon kokemukseen.
Olen opiskellut ja soittanut aikanaan musiikkia 10v. ja varsinkin barokkimusiikin kuuntelu sai joskus kylmätväreet, kyyneleet ja muunlaisia voimakkaita tuntemuksia aikaiseksi.
Ne on jollain tapaa puhdistaviakin kokemuksia mutta kauniimpia ja puhdistavampia kokemuksia ja oivalluksia olen saanut itetutkiskelusta ja meditaatiosta.
on kyllä, että pelkän kokemuksen itsessään kuvailu, ei luultavasti ketään auta kokemaan vastaavaa kokemusta.
Mutta olen kokenut myös niin, että jopa "teidenkin" kuvailu, voi joskus ohjata "harhaan" (jos nyt harhaan voi enempää harhasta mennä=)) . Teiden, jotka ovat vieneet perille. =)
Ehkäpä juuri uskonnot ja joogat sun muut, ovat syntyneet näiden "reittien" kuvailusta, mutta kun muodostuvat niin kovin helposti uskonnoiksi, ne taasen johtavat hyvin harhaan.
Jopa näitä kulkuvälineitä voi käyttää siihen, että leikittelee vain mielellään.
Ajatuksissaan. Pinta tunteissaan.
Oman kokemukseni mukaan, vaikkakin monet musiikit, lukukokemukset, jooga harjoitukset yms. yms. ovat tielläni "lohduttaneet", tuottaneet tunnetiloja, että en ole yksin jne. on kuitenkin kaikkein vahvimmat kokemukseni tapahtuneet niin arkisten ja hyvin vähän mitään "hengelliseltä" vaikuttavien tapahtumien myötä, että voisin jopa sanoa, että nämä "lohdutuksen ja rauhan" tunteen tuottavat välineet, saattavat jopa hidastaa tai johtaa harhaan, jos niiden tuottamia tunnekokemuksia aletaan pitää "meditatiivisina" kokemuksina.
Mutta tosiaan ihmiset on yksilöllisiä ja jokainen kokee elämää niin eri tavalla.
Minun tapani on ollut ehkä ulospäin aika rankkakin ja erittäin monimutoisen elämän eläminen ja sitä kautta "kuolemien" kokeminen jne.
Jossain vaiheessa ihminen tarvitsee rauhaa ja lohtua, mutta elämä itsessään on jatkuvaa liikettä ja muutosta, joten jotenkin tuntuu siltä, että rauha onkin jatkuvan liikkeen, kuolemisen ja muutoksen yhteis-summa, ei kehon ja mielen pelkkää hiljaiseloa.
tai jotain sinnepäin...=)
sanoin olen tarkkaillut että mikä auttaa löytämään rauhaa itsessäni ja sitä kautta korostaa ominaisuuksia joita pidän hyvänä ja tietenkin nämä oppimiset tapahtuvat tavallisissa asioissa.
Se että teiden kuvailu johtaa harhaan ei ole tien kuvailijan ongelma, sillä jokaisen tulee arvioida lähteekö tietä seuraamaan.
Tähän asti seuraamani uskonto on toiminut hyvin ja hyvä puoli siinä on se että se kehoittaa miettimään itse eikä uskomaan. Voin vakuuttaa että eivät kaikki uskontoja seuraavat ole raameihin kangistuneita tiukkapipoja jotka ovat menneet harhaan eivätkä voi kokea asioita syvästi.
Ainakin omalta kohdaltani voin kertoa että mitä haluan kertoa ei ole vain leikittelyä, ei minua kiinnosta puhua hienoja teorioita jos niillä ei ole mitään käytännön merkitystä.Ja en pidä itseäni pätevänä opettamaan muille monia asioita ja siksi lainaankin viisaampien opetuksia jotka ovat olleet minulle hyödyllisiä.
Ja sitten kun alat miettimään että leikitteleekö joku teorioilla ja ajatuksilla vain pintatunteissaan niin haluan toistaa yhden asian:
Se mikä on mielestäni aivan turhaa on se että kuulessaan jonkun ajatuksia alkaa pohtimaan että onkohan tuo henkilö todella syvästi kokenut tuollaista itse vaan puhuuko hän vain lämpimikseen ja egoa kasvattaakseen.
On parempi kuunnella mitä toisella on sanottavaa ja huomata itsessään että onko puheissa mitään järkeä ja että onko omassa asenteessa mahdollisesti jotain vialla vai onko se kohdallan. Sillä toisen asennetta ja syvää kokemista on jo vaikeampi arvioida.
sanoit:
--- voisin jopa sanoa, että nämä "lohdutuksen ja rauhan" tunteen tuottavat välineet, saattavat jopa hidastaa tai johtaa harhaan, jos niiden tuottamia tunnekokemuksia aletaan pitää "meditatiivisina" kokemuksina---
Meditaation ja harjoittelun avulla ei niinkään pyritä hakemaan lohdutusta ja rauhaa, vaan ymmärrystä. Tärkeintä meditaation ohella on harjoitella ja tarkkailla mielen toimintaa eri tilanteissa päivittäin ja sitä kautta oppia huomaamaan miten tunteet tulevat ja menevät, ajatukset tulevat ja menevät, tällöin oppii että tunteisiin ja ideoihin ei voi paljon luottaa.
Ja jos kokee esim oikein voimakkaan ja lohdullisen tunteen tulee buddhalaisen harjoittelun mukaan ymmärtää että se ei ole pysyvää ja siksi sille ei kannata antaa suurta arvoa.
sanoit:
---Jossain vaiheessa ihminen tarvitsee rauhaa ja lohtua, mutta elämä itsessään on jatkuvaa liikettä ja muutosta, joten jotenkin tuntuu siltä, että rauha onkin jatkuvan liikkeen, kuolemisen ja muutoksen yhteis-summa, ei kehon ja mielen pelkkää hiljaiseloa.---
Uskon että Rauhan on saavuttanut vasta sitten kun kaikki muutos ja liike elämässä ei liikuta, vaan pystyy olemaan tyynenä kaiken muutoksen keskellä.
Niin, onhan se niin, että vastuu on tulkitsijalla itsellään lopun viimeksi, mutta vastuu on myös ihan jokaisella.
Ongelma on kyllä tien valitsijan, jos se ongelmaksi on muodostuakseen. Mutta mikään tapahtuma, ei voi olla vaikuttamatta kuitenkaan kaikkeen.
Minä en ole koskaan pitänyt uskontoja seuranneita ihmisiä raameihin kangistuneina tiukkapipoina. =)
Mutta siinä vaiheessa kun uskonnosta tuleekin ihmiselle uskonto, se eittämättä muodostuu rajoittavaksi tekijäksi.
Itse olen myös seurannut eri uskontojen "ohjeita" ja saanut niistä tukea, mutta henk.koht. (ehkä olen niin ailahtelevainen??=)) minua alkaa "ahdistaa" jossain vaiheessa samat raamit.
En siis kykene toistamaan mitään rituaaleja tai mantroja tai mihinkään kurinalaiseen käytös säännöstön yms. noudattamiseen.
Muutenkin olen ihan arkielämässäni ihminen, joka ei tunne oloaan rauhalliseksi ja turvalliseksi ja täyteiseksi, jos elämän rytmi on puuduttavaa 8h työpäivä¤5, viikonloppu, jopa tarkka rytmitys vuorokaudessa tai kuukausissa, vuosissa.
On toki niinkin, että tarvitsen taas paljon yksinoloa. Olen paljon yksin omassa hiljaisuudessa, jopa vuorokausia, mutta säilyttäen kuitenkin tavallaan koko ajan jonkinlaisen oman "sisäisen rytmini". =)
Minä itse, en ole saavuttanut sellaisen kautta mitään, minkä olisin kokenut itselleni arvokkaaksi.(ulkoinen paikallaan pysyvyys jossain muodossa)
Mutta tiedän ihmisiä, jotka tällaisen tekemisen kautta ovat saaneet elämäänsä sisältöä ja vaikka mitä arvokasta.
Jos kerron, minä koen näin ja näin, en missään tapauksessa tarkoita, että jos joku tekee toisinpäin, se olisi väärin tai pahasta.
Puhun siis omasta puolestani ja mikä minulle on sopinut.
En tiedä miten syntyi käsitys, että minua häiritsisi se, leikitteleekö joku teorioilla vai onko takana kokemus(??), mutta toisiaan se kuitenkin vähemmän kiinnostaa.
Kysymykseni pointi oli lähinnä se, koska itse olen jotain kokenut ja ällistynyt lopulta siitä, miten hyvin itseään voi huiputtaa, onko kukaan muu huomannut omassa kokemuksessan tätä "itse huiputtamisen mahdollisuuta" =)
Minulle se on lähinnä huvittavaa ollut huomata itsessäni ja jossain muodossa jopa hämmentävää.
Ehkä monasti juuri syntyy väärinkäsityksiä, koska en osaa olla kovinkaan "vakavissani" monenkaan asian suhteen. En myöskään ota "vakavasti" omaa kokemusmaailmaani. En toki tarkoita, etten arvostaisi, vaan todella lyhyesti sanottuna monasti kun olen lukenut hengellsiä kirjoituksia, olen nauranut, en huvittuneena ilkeästi tai pilkaten, vaan jotenkin minusta elämä on lopun viimeksi aika kunnoitettavan huumorillista. =)
Meditaatiosta voisin jotain vielä sanoa, mutta muutenkin tulee jo niin pitkä juttu, että olkoon tällä kertaa.
Minulle meditaatio tapahtumana on olemisen tila, en osaa "harjoittaa meditaatiota".
Mutta voisin kyllä ajatella niin, että itsensä tarkkailu on alun alkaen kyllä hyvin monasti hyvä lähestymistapa.
olin nuorempi unelmoin usein vanhuudesta, niistä hetkistä kun on jo sängyn oma ja ei tarvitse enää yrittää eikä suorittaa mitään ja jäljellä on vaan rakkaus läheisiään kohtaan.Unelmoin että silloin ei varmaan ole enää niin paljon turhaa mielessä.
Unelmoin että silloin on vihdoinkin mahdollisuus vain olla.
Sitten myöhemmässä vaiheessa ollessani ulkomailla ikäänkuin törmäsin opetukseen joka tuntui johtavan tuohon samantyyppiseen viisauteen kuin mitä jotkut vanhana ehkä voivat kokea. Eli siihen että voi jättää turhan ajattelun ja paljon muuta turhaa taakseen, voi ikäänkuin pikkuhiljaa alkaa luopua minästä ja sen tyydyttämisestä,silti menettämättä esim.persoonallisuuttaan. ikään kuin puotella painoja kuumailmapallosta (jostakin lainattu vertaus!)
Se mitä olen kokenut on tuonut paljon rauhaa sydämeeni ja koen todella menettäneeni osan taakasta joka on ollut mukana.
Olen kokenut tai sisäistänyt monia asioita joista en edes yritä puhua kellekkään koska niitä on niin vaikeaa selittää, ja joskus on hetkellisesti sisäistänyt jonkun asian ja se on ollut todella selvä mutta myöhemmin ei ole millään kyennyt ymmärtämään sitä samalla tavalla.
Omalla kohdalla olen kokenut että olen noiden oppien myötä ja syvien kokemusten myötä saanut maistaa hieman tuota viisautta joka on saanut minut ajattelemaan enemmän itseäni ja muita ja pitämään enemmän itsestäni ja muista huolta.
Olen saavuttanut luottamuksen noihin opetuksiin, ja siksi puhun myös asioista joita en ole vielä edes sisäistänyt mutta muiden samalta opettajalta tulleiden opetusten laadun vuoksi uskallan kertoa niitä muillekkin, sillä jokainen itsehän päättää mikä on tärkeää.
Olen samaa mieltä että jos on kokemus jota ei voi pukea teoriaksi vallitsevien olosuhteiden ja luonnonlakien mukaisesti, vaan se on ikäänkuin oivalluksen tyyppinen syvempi asia niin siitä on turha puhua, sen vaan kokee itse.
Jos siitä alkaa puhua niin se kuulostaa mahdollisesti todella korkealentoiselta eikä kukaan saa siitä loppujenlopuksi mitään irti.
Eli siis teorioita voi puhua ja niiden pohtiminen ja peilaaminen itseensä voi johtaa noihin syviin kokemuksiin jotka jokainen kokee itse.
Mutta se mikä on mielestäni aivan turhaa on se että kuulessaan jonkun ajatuksia alkaa pohtimaan että onkohan tuo henkilö todella syvästi kokenut tuollaista itse vaan puhuuko hän vain lämpimikseen ja egoa kasvattaakseen.
On parempi kuunnella mitä toisella on sanottavaa ja huomata itsessään että onko puheissa mitään järkeä ja että onko omassa asenteessa mahdollisesti jotain vialla vai onko se kohdallan. Sillä toisen asennetta ja syvää kokemista on jo vaikeampi arvioida.
Monasti olen kokenut tunteen, että tajuan jonkin asian ja yritän selittää sitä ystävilleni ja/tai lähimmäiselleni, niin sanoiksi puettuna siinä ei ole joko A) mitään järkeä tai B) mitään uutta.
Pitäisi oppia olemaan hiljaa... :)
En halua kuvailla kokemuksiani enkä edes pysty siihen, koska se vaatisi niiden muistamista.
Kokemus on kuitenkin sisäistä tietoa, eikä ”unohdu”, vaikka siltä tuntuukin.
Analysoinnin ongelma on siinä että yritetään voittaa mieli mielen avulla, ja se on mahdonta, koska kokemus on mahdollista vain ”hetkessä”.
Yritä palauttaa edellinen hetki takaisin ja menetät tämän hetken.
Yritä kuvailla hedelmän makua sellaiselle, joka ei ole hedelmää maistanut (en tarkoita kiellettyä hedelmää tässä).
Kun istun tietokoneen ääressä yksin hiljaisessa asunnossani, tuntuu helpolta ilmaista kokemustani totuudesta näin, koska minulla on aikaa pysähtyä katsomaan muiden sanomia.
Mitä tahansa ”viisasta” tässä sanon joutuu kuitenkin testiin heti kun astun ovesta ulos, varsinkin jos oikein innostun ”opettamaan” muita.
Arkipäivän elämässä riittää haastetta riittävästi ilman kokemuksien hakemista, mutta se on myöskin kaikkein palkitsevinta ja yllättävintä.
Melko harvalla on mahdollisuus asua unelmayhteisössä ja tehdä unelmiensa työtä tiedostavien ihmisten parissa (tämä on ollut minun toiveeni), joten joudun tyytymään siihen mitä minulla on nyt, ja siihen mitä olen nyt – mikä ei todellakaan ”tunnu mitenkään henkiseltä” suurimman osan ajasta, joten monen toiveen täytyy karista ja minun vain edettävä rohkeasti (koska pelottaa) valitsemallani tiellä (tai tiellä, joka on minulle valittu, ja jota en pysty haluamalla muuttamaan)
On ollut mukavaa lukea pitkästä aikaa kommentteja, joihin voi samaistua.
ps. suomi24:ssäkin on sentään aika monta lokeroa totuudelle ;)
En tiedä,olenko oikeilla jäjillä,mutta tuosta
Mirandan ilmiöstä kokemuksesta,joka ei ollutkaan
kuin sanoisinko harhaa,voin omalta kohdaltani
muistaa tilanteita,joissa olin erittäin henkilö-
kohtaisen vaikea¨ssa tilanteesa.Koko ajan olin kuitenkin ikäänkuin sivustakatsoja.En tiedä,oliko
kysymyksessä jonkilainen henkinen suojamekanismi,
vai mistä oli kysymys.En ole koskaan keskustellut
tästä oudosta sivustakatsojan roolista.
Myös unissani koen olevani jollain lailla sivusta
katsoja,vaikka olenkin kokevinani ne.
Tästä olen pohtinut elämääni ja enin osaa aikuis-
elämääni seuraan tietämättäni asiota ja tapahumia
ikäänkuin sivusta.Voiko ainoastaan lapsi elää
ja kokea täydesti.Olen pitänyt tätä ilmiötä ihan
luontevasti aikuisen elämysmaailman kuihtumisena.
Vai onko se ehkä jokin hidas muutos luopumiseen
opettelemiseen?Sillä siihenhän me päädymme elämäm-
me lopulla.Luovumme kaikesta.Itseasiassa se tuntuu
ainoastan helpottavalta.
taas buddhalaisuuden kannalta kun en muuta osaa...
tuo sivustakatsojan tunne on ehkä lähempänä totuutta kuin tämä normaali itsenä oleminen.
Jotkut paljon meditaatiota harjoitelleet opettavat että jos alkaa todella tutkia sitä että kuka minä todella olen voi päästä hämmästyttävään tulokseen "ei ole ketään" eli teot tapahtuu mutta lopulta ei ole niiden tekijää. Sillä tämä henkilö jonka me koemme koostuu Buddhan mukaan itseasiassa viidestä erillisestä osasta:
1.Muoto(ruumis), 2.tunteet/tuntemukset, 3.havaitseminen, 4.mielen muodostelman (mm.ajattelu), 5.tietoisuus.
Eli siis pää osia on kaksi: Ruumis ja mieli.
Ja mieli pitää sisällään nuo neljä muuta osaa.
Eli noista koostuu Buddhan mukaan henkilö, ja valaistuminen tuo mukanaan mm. kyvyn erottaa nuo osat toisistaan eikä muodostaa tätä henkilöä.
Eli valaistuminen ei ole mystistä vaan ymmärtämistä.
Tuon käsityksen mukaan persoonallisuus muodostuu elämän edetessä eli lapsena sitä ehkä kokee asiat juuri aidompina sillä lapsena ei muodosta hirveästi käsityksiä ja nimeä asioita vaan kokee ne.Tuollaiseen suoraan asioiden kokemiseen pyritään myös harjoittelussa jonka Buddha opetti.
Buddha kysyi myös eräältä oppilaaltaan että monestiko päivässä ajattelet kuolemaa johon oppilas vastasi että vähintään seitsemän kertaa johon Buddha taas että se ei ole tarpeeksi.
Sillä juuri tämä ruumis missä olemme tulee kuolemaan ja siitä pitää olla valmis luopumaan.
Minä myös koen kuoleman jotenkin helpottavana vaikka en ole kyllä vielä valmis sitä kohtaamaan eli jos nyt tulis loppu niin pelkäisin varmaan älyttömästi.
"Jotain tuon tapaista uskoisin myös kokeneeni";
sisäinen kokemus on sellainen (minulla jotkin aika usein yöllä nukkuessa, johon herään tunnustelen silmät ympyrkäisenä, vau!) ja aamulla vain hämärä muisto jäljellä, jos yrittää sen muuttaa mielen ymmärrettäväksi.
Toisaalta se on joskus turhauttavaakin, koska jotkut "vastaukset" (kokemukset) ovat niin järkyttävän täydellsiä, että ne olisi hienoa pukea sanoiksi. =)
Tosin tämä on vain yksi häivähdys siitä miten sisäinen kokemus saattaa "tapahtua" ja muutenkin alkaa vaikuttaa siltä, että niitä ei olekkaan tarkoitettu muutettavaksi sanoiksi ja muisteltaviksi ja muokattaviksi, vaan ne on jotenkin jääneeet "kuviona" sismpään ja sitä ammentaa sieltä tarvittaessa ihan käytännön elämässä pienin tapahtumin.
Kun sitä on muutaman kerran saanut kurkistaa "sisäiseen maailmaan", sitä innostuu välillä niin kovasti spekuloimaan ja välillä tuntuukin, että olisi ollut parempi vain olla hiljaa, sillä se todella muuttuu aika laihaksi spekuloidessa.=)